JOURNALISTIEN KATKERA PALUU TODELLISUUTEEN

Sääliksi käy valtavirtamedian uutisiin uskovia. Samana päivänä heille uutisoidaan, että Ukraina on tehnyt läpimurron ja että se on häviämässä sodan. Jää siis uutisten seuraajien päätettäväksi, mikä on totta ja mikä ei.

Toimittajien armeijalla samoin kuin poliitikoilla on edessään paluu todellisuuteen. Matkasta tulee katkera, koska takana on vuosien hurmahenkinen paasaus sankarillisen Ukrainan voitosta. Mediaväki ja johtavat poliitikot ovat marssineet tällä tiellä yhtä jalkaa toinen toistaan tukien, kannustaen ja yllyttäen.

On synnytetty lumekuva Ukrainasta demokratian esitaistelijana, koko Euroopan tai itse asiassa koko läntisen maailman uhrautuvana pelastajana, kun se voittaa takapajuisen, julman, raakalaismaisen, kaikkia naapureitaan ja itse asiassa koko ihmiskuntaa uhkaavan, öykkärimäisen diktaattorin johtaman Venäjän, jonka surkea armeija romuaseineen iskee raukkamaisesti pääasiassa siviilikohteisiin. 

Valheiden pitkä ketju

Median ja poliitikkojen maalaama kuva on perustunut valheiden ja pimittämisen pitkään ketjuun. Perusvalhe on se, että Venäjä aloitti sodan ilman lännen provosointia. Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg tuli (ehkä vahingossa) puhkaisseeksi tämän kuplan toteamalla, että sota ei alkanutkaan talvella 2022 vaan jo vuonna 2014.

Sodan juuret ovat kuitenkin kauempana, 1990-luvun alussa. Yhdysvallat avasi hiljattain salaiset asiakirjat, joista selvisi lännen johtajien todellakin luvanneen, ettei Nato laajene ”tuumaakaan” kohti Venäjän rajaa. Mitään kirjallista sopimusta ei tehty, mutta Saksan kysymykseen liittyneet lupaukset ja vakuuttelut on dokumentoitu laajasti ja yksityiskohtaisesti.

Venäjä uskoi, länsi söi sanansa. 

Kun Neuvostoliitto oli romahtanut, Yhdysvallat huomasi tilaisuuden tulleen. Perivihollinen oli henkitoreissaan, USA:n maailmanvallan vahvistaminen saattoi tapahtua muuraamalla Venäjän eteläiset ja läntiset rajat umpeen Nato-mailla. Puola, Tšekki ja Unkari liittyivät sotilasliittoon vuonna 1999. Viisi vuotta myöhemmin vuorossa olivat Bulgaria, Latvia, Liettua, Viro, Romania, Slovakia ja Slovenia ja vuonna 2009 Albania ja Kroatia.

Vuonna 2014 seinämästä puuttui vielä pari USA:n strategian kannalta tärkeää tiiltä, Suomi ja Ukraina, jota jo aseistettiin ja vahvistettiin samalla, kun Kiova aloitti venäjänkielisen väestönsä systemaattisen sortamisen. Alkoi sisällissota, jossa tapettiin 14 000 itäukrainalaista, ja jonka Stoltenberg nyt myöntää olleen nykyisen sodan alku – samalla kun hän vannoo, että Ukrainasta tulee vielä Naton jäsen.

Venäjävastaisuudesta ryssävihaan

Lännen media, siis sen osana myös Suomen, lakkautti perinteisen vastuullisen journalismin viimeistään vuonna 2014. Suomen valtio perusti vuonna 2015 Mediapoolin, jonka ”sisältöryhmän” yksi tavoite oli ”Nato-vastaisen viestinnän torjuminen”, kuten poolin alkuvaiheen puheenjohtaja kertoi organisaation omilla verkkosivuilla. 

”Vapaan lehdistön maan” eli Suomen mediasta tuli USA-johtoisen aivopesukoneen hyvin toimiva osa. Valtavirtalehdistön ja myös Yleisradion uutisointi yhdenmukaistui samalla, kun Eu ryhtyi sensoriksi eli estämään muun kuin sille mieluisan tiedonvälityksen. 

Venäjä oli tavan takaa esittänyt neuvotteluja, joissa myös sen turvallisuus otettaisiin huomioon. Kysymyksen ytimessä oli Ukrainan Nato-jäsenyys; Venäjä katsoi sen suoraksi ja jopa koko sen olemassaoloa koskevaksi uhkaksi itselleen. Naton ohjukset voisivat lentää Moskovaan ja muihin valtakunnan ytimiin muutamassa minuutissa.

Länsi ja sen osana Suomi torjui Venäjän ehdotuksen jyrkästi ja tuohtuneesti. Jokaisen maan on voitava itse päättää sotilaallisesta liittoutumisestaan. 

Median vuosien ajan jatkunut venäjävastaisuus kiihtyi ja väkevöityi ryssävihaksi. Saatanallinen, väkivaltainen, röyhkeä ja arvaamaton – tosin kuolemansairas – Vladimir Putin nousi otsikoiden ja iltapäivälehtien lööppien päivittäiseksi hahmoksi. Samalla synnytettiin pelkoa. Palavakatseinen Mika Aaltola nousi johtavaksi saarnamieheksi, joka uutisten ja a-studion vakiovieraana ”analysoi” milloin mitäkin ja monen muun ”asiantuntijan” tavoin valehteli Venäjän uhkailleen Suomea.

Helmikuussa 2022 Venäjä oli tullut viimein tulokseen, ettei sen turvahuolia kuunnella, ja että sen on itse ratkaistava Ukrainan ongelma. Kolmen vuosikymmenen ajan jatkunut Suomen hivutus kohti Natoa sai hetkensä ja tekosyynsä. Vaikka Ukrainan tilanne ei millään tavoin liittynyt Suomeen, presidentti, kenraalit ja päätoimittajat käyttivät hyväkseen Venäjän aloittaman ”sotilaallisen erikoisoperaation”. 

Rahasäkkejä ja luotiliivejä

Nato-projektin onnistumista juhlittiin. Rahasäkit ja aseet alkoivat virrata Ukrainaan. ”Kyllä niillä jälkeä tulee”, kehui presidentti Sauli Niinistö Suomen toimittamaa sotakalustoa. Pääministeri Sanna Marin esiintyi Kiovassa luotiliiveissä, sitten jo natsisankarin hautajaisissa. Niinistö halusi jaolle, matkusti myös Kiovaan, pukeutui hänkin luotiliiveihin, naureskeli seinään piirretylle Putin-pilakuvalle ja lausui, että ”Suomen aseet ovat hyvässä rasvassa”. 

Ukrainan voittoa pidettiin pakollisena ja varmana. Suomen valtavirtamedian ykköslähteitä olivat Zelenskyi ja Pentagonin kyljessä toimiva propagandahautomo ISW (Institute for the Study on War), johon on majoittunut USA:n eläkekenraaleja ”analysoimaan” rintamatilannetta.

Keväällä 2023 alkaa Ukrainan suuri vastahyökkäys. Median sotarumpujen pauke kovenee. Ukraina voittaa, mutta samalla Suomen on varauduttava pahimpaan. Sotaharjoitukset maalla, ilmassa, merellä toistuvat tiheästi. Media pumppaa militarismia ilmoille, Yle esittää kaiken muun ohella norjalaisen sarjan ”Valmiina taisteluun”. Meitä totutetaan hengittämään sotaa.

Kevään vastahyökkäys muuttuu kesän, sitten syksyn vastahyökkäykseksi. Se hidastuu, jumittaa, mutta ISW:n mukaan Ukraina etenee. Voitto ei ole nopea eikä ehkä lopulta varma tänä vuonna, mutta se on yhä silti pakollinen, toitotetaan.

”Erikoisoperaation” luonne

Sitten 23. syyskuuta Iltalehteen ilmestyy otsikko: ”Ukrainan aika loppuu kesken – Epärealistinen odotus alun alkaen”. Jutussa siteerataan Yhdysvaltain asevoimien komentajaa ja suomalaisia asiantuntijoita, sotatieteiden dosentti Ilmari Käihköä ja lehden omaa ”sota-asiantuntijaa” Emil Kastehelmeä. Usko Ukrainan voittoon näyttää kadonneen.

Toimittaja Jari Himasen juttu on hyvä ja tasapainoinen. Hänen vikansa ei ole se, etteivät asiantuntijat halua kertoa ”sotilaallisen erikoisoperaation” periaatetta; sitä, että Venäjän 700 000 sotilaan armeijan tarkoitus ei ole tähän mennessä ollut vallata Ukrainaa. Se on linnoittautunut ennalta päättämäänsä kohtaan.

Amerikkalaiset sota-analyytikot, kuten eversti Donald Macgregor, pohtivat, kuinka kauan Venäjän kärsivällisyys riittää. Jos USA ja muut pumppaavat edelleen aseita ja varsinkin pitkän kantaman ohjuksia Kiovalle, Kremlin käytävillä saattaa napsahtaa: ”Jos Venäjä ei enää usko, että länsi suostuu neuvottelemaan, se jyrää Kiovaan. Siihen se pystyy koska tahansa”, Macgregor arvelee.

”Olemmeko toivoneet liikoja”

Juuri ennen eläkkeelle siirtymistään USA:n asevoimien komentaja, kenraali Mark Milley sanoi sen, minkä IL julkaisi otsikossaan: Ukrainan aika loppuu lokakuussa. 

Dosentti Ilmari Käihkö on koko sodan ajan ollut median käyttämistä eksperteistä todellisuudentajuisin. Nyt hän arvioi Milleyn puheita realismiksi. (Tähän on sanottava, että Milley on matkan varrella puhunut milloin mitäkin puutaheinää, ja että hän ehkä uransa viime metreillä osui oikeaan.)

Käihkön mielestä ”Yhdysvaltain viranomaiset ovat olleet skeptisiä tai diplomaattisesti sanottuna varovaisia arvioidensa suhteen jo viime vuoden lopulta saakka”. En tiedä keitä viranomaisia Käihkö tarkoittaa, mutta jos presidentti luetaan viranomaiseksi, Joe Biden ei ole ollut varovainen. Hän mm. sanoi, että ”Putin on jo hävinnyt sodan”.

Iltalehden jutussa todetaan aivan oikein, että ”Ukrainan vastahyökkäykselle ladattiin valtavat odotukset jo roimasti etukäteen”. Lehti siteeraa Ukrainan sotilastiedustelun johtaja Kyrylo Budanovia, joka halusi varmistaa, että ”Krim palaa kotiin kesään mennessä”. 

”Voi hyvällä syyllä kysyä, olemmeko toivoneet liikoja”, Käihkö sanoo. 

Sota-asiantuntijaksi tituleerattu Emil Kastehelmi taas arvelee, ettei Ukraina ”enää tämän vuoden puolella” pääse strategisiin tavoitteisiinsa. ”Venäjän puolustus saattaa taipua, mutta mitään romahdusta ei ole näköpiirissä.”

Kastehelmen mukaan ”ainoa mahdollisuus on siinä, että tietoa Venäjän tappioista ei ole”. Olisivatko ne niin valtavia, että Ukraina kuitenkin voittaisi?

Eversti Macgregorin lisäksi muutama muu amerikkalainen analysoija on moniin luettelemiinsa lähteisiin nojaten arvioinut, että sodassa on kuollut yli 400 000 ukrainalaista, ja että Venäjän tappiot ovat noin kymmenesosa tuosta kauhistuttavasta luvusta.

”Sota on ohi”, Macgregor sanoo. Se jatkuu vielä kuukausia yksittäisinä iskuina lännen toimittamilla pitkän kantaman ohjuksilla ja lennokeilla, mutta se ei enää ole varsinaista sotaa vaan sen jälkipoltetta.

Ilmari Käihkö on lännen mies, mutta viileä ja oikeasti analyyttinen verrattuna vaikkapa Pekka Toveriin ja muutamaan muuhun sotatorveen, joiden ääni saattaa piakkoin himmentyä. 

Oman propagandansa uhri

Mutta miten media voi perääntyä voitokkaasta epäjournalismistaan? Miten suuri osa journalismin perusohjeet hylänneistä toimittajista on uskonut itsekin suoltamansa pötypuheen pätevyyteen? Miten ammatillisen tappion myöntäminen onnistuu, kun vielä juuri äsken Ilta-Sanomien pääkirjoitus vaatimalla vaati, että Ukrainan on voitettava ja tähän voittoon on uskottava?

Yhdysvallat ja koko ns. länsi on alusta pitäen erehtynyt perusasiassa. Se on oman propagandansa uhri. Sillä ei ole, eikä sen medialla, oikeaa ja syvällistä ymmärrystä Venäjästä. Se on päättänyt jo vuosikymmeniä sitten, ettei Venäjää tarvitse kuunnella eikä lotkauttaa korviaan, kun Kremlistä ehdotetaan neuvotteluja.

Journalismi ja diplomatia makaavat nyt samassa haudassa. Eikö ole ketään huomaamassa, että kun Venäjä puhuu olemassaoloaan koskevasta uhkasta, se on vakavissaan? Se muistaa ja tuntee pitkän, rikkaan ja raskaan historiansa. Uhkan läsnäolo ja selviytyminen ovat syvällä sen geeneissä.

Länsi on katsellut taas kerran Venäjää pitkin nenänvarttaan. Ja taas kerran on vuorossa syyllisten ja selitysten etsiminen. Mitalien jako saattaa jäädä väliin.

+++