Muuan peruskoulunopettaja on Uuden Suomen verkkolehden sivuilla saanut mukaansa joukon keskustelijoita, joilla on yhteinen nimittäjä, syvään juurtunut russofobia. Minäkin olen päässyt puheenaiheeksi, mutta se siitä, siihen olen journalistitaipaleellani tottunut.
Mieleeni tuli tekstejä luettuani kysymys: Onko tämä opettaja poikkeus vai sääntö? Kuinka suuri osa peruskoulun ja yläasteen opettajista on sillä kannalla, että pahuus asuu Venäjänmaalla ja hyvyys länsimaissa? Miten moni istuttaa oppilaisiinsa tällaista asennetta ja samalla silmien sulkemista muunlaisilta tiedoilta ja näkemyksiltä?
Jos merkittävä osa koululaisista on joutunut tällaiseen käsittelyyn herkimmässä iässään, edessämme on ongelmia. Olen viime aikoina ajatellut Suomeen kohdistuvia uhkia ja kysellyt, onko sisäinen tilanne nyt ulkoista uhkaa pahempi. Juuri nyt joudumme nimittäin todistamaan asenteiden kiristymistä äärimmilleen. Puhe somessa on muuttunut ruokottomaksi ja kiihkouskovaisuutta muistuttavaksi. Sille, kuten fanaattisille uskonlahkoille, on tunnusomaista vääräuskoisten tuomitsemisen ohella korvien ja silmien sulkeminen muulta tiedolta kuin omilta uskonkappaleilta.
Tuntuu että keskustelun aika on Suomessa ohi. Jos debatti Natosta olisi alkanut, se olisi nyt päättynyt. Jäljellä ovat kajoamattomat liturgiat, asenteiden panssarit ja vihan loitsut.
Syitä karvaaseen ja katkeran makuiseen ilmapiiriin on muitakin kuin Ukrainan sota ja suomalaisten perinteinen ryssäviha. (Äskettäin edesmennyt professori Matti Klinge tosin todisteli, ettei ryssäviha ole suomalaisten geeneissä vaan paljon nuorempaa perua 1920-1930 luvuilta.) Saattaa olla, että venäläisyyteen projisoituu nyt turhautuminen yhteiskuntaan, sosiaalisten ja taloudellisten paineiden alla elävien ihmisten pettymys. Kohteena on kuitenkin Venäjä ja maan presidentti.
Viha on kuin tuli. Joissakin tilanteissa ja joissakin asioissa se saattaa olla jopa hyvä renki. Mutta aina se on huono isäntä, joka ei valtaan päästyään ole kenenkään hallittavissa. Mikään laki tai säännöstö ei pidättele massojen raivoa. Se on moneen kertaan nähty ja nähdään parhaillaan.
Suomen ylin johto on vastuussa tästä, koska se on presidentin ja pääministerin suulla antanut luvan ja jopa yllyttänyt vihaamaan naapurimaatamme. Poliitikoilla on pahan paikan tullen tapana sanoa, että he kantavat vastuunsa. Synkästi epäilen, että näin ei tule nyt tapahtumaan, ei ainakaan vapaaehtoisesti.
+++
2 kommenttia julkaisuun “KANSAMME KYNTTILÄT – Istutetaanko lapsiimme vihaa vai rakkautta?”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Niin, meille vanhemmalle ikäpolvelle opetettiin koulussa olemaan hiljaa ja omalla paikalla. Muistan kun Opettaja Matti Louko, sanoi minulle ”tyhjät tynnyrit kolisee eniten”, kun olin melko vilkas ja puhelias, (jotenkin melko outo tyyppi hämeessä.) Hyvä tapa hiljentää poika. Matti oli nuorekas opettaja, mutta olen kuulut juttuja suojeluskuntapukuisista opettajista. Jotka suursuomi kartan vieressä opetti ryssävihaa, no sotaanhan se silloin johti. Nyt Sama kaiku on askelten, kyllä vaistomme tuntee sen. He he!
Suomalainen viha on kuin suolampi: musta, kylmä, syvä ja samea.
Tälläkin kertaa vihassa on kysymys laumaihmisen sosiaalisesta piirteestä. Ihmisen suunnaton sosiaalisuus on muuttunut tuhon voimaksi kuten niin usein ennenkin.
Mitä huonommin Ukrainan sodassa menestytään, sitä suuremmaksi kasvaa lauman viha.
Miten länsimaat selviytyvät tappiostaan? Veikkaan, että hyvin huonosti. Hullut naiset ja heikot miehet tietävät kovia aikoja kaikille.