Kun hurma haihtuu

Huumaavia päiviä! Naton huippukokous Vilnassa, Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin loistavan tyhjä puhe ja hänen pikavierailunsa Suomessa tullaan muistamaan kesän 2023 parhaana festivaalina. 

Sitten tulee arki.

Jotkut suomalaiset ovat varmasti kiitollisia siitä, että median ja kansan huomio on keskittynyt Natoon ja Bideniin. Ainakin Petteri Orpo ja Riikka Purra saattoivat hengähtää hetken. Kuka nyt jaksaisi ihmetellä joukkoampumisesta haaveillutta valtiovarainministeriä mustien autojen kiitäessä pitkin Helsinkiä! 

Näiden heinäkuisten päivien piti olla Sauli Niinistön elämän huipentuma. Vuosikymmenten uurastus Suomen viemiseksi Natoon oli saatu päätökseen ja itse Isäntä Amerikasta tulisi kunniakäynnille. Mikään ei voisi himmentää tähtihetkeä.

Paitsi että juuri ennen sitä hallituksesta löytyi natsien kanssa flirttaillut ministeri, ja heti sen jälkeen esiin pomppasi tapaus Purra. Epäilemättä hammaskiille kirskui Mäntyniemessä. Presidentti siivosi minkä ehti, ja Vilnassa ministeri Häkkänen vakuutteli, ettei kukaan lännen johtajista ollut huomannut mitään. Niinkö?

Maailman media nosti sivuilleen näyttävästi häiritsevän ja vastenmielisen kuvan Suomen äärioikeistosta. Mutta näemmekö me sitä itse vai onnistutaanko tosiasiat häivyttämään Nato-sumuun?

Olen miettinyt, miksi Suomen ns. valtamedia yhtäkkiä kunnostautui paljastamalla natsi-ihailijan ja väkivaltaisiin ajatuksiin asti rasistisen valtiovarainministerin. Oliko syynä se, että Mediapoolin narratiiviin kuului systemaattinen venäjävihan ja -pelon nostattaminen Nato-hankkeen toteuttamiseksi, mutta ei sentään yltiörasismi, natsismi ja fasismi? Tähän viittaa Helsingin Sanomien 11.7. julkaiseman pääkirjoituksen ryhdikkyys:

”Millaisen viestin vallanpitäjän harjoittama vihanlietsonta lähettää sadoilletuhansille tummaihoisille suomalaisille, aikuisille ja lapsille? Tai Suomeen muuttoa harkitseville? Voivatko he enää uskoa siihen, että Suomi on hyvä maa kaikille? Rasismia on katsottu Suomessa liian kauan sormien läpi – ja nyt meillä on jo esitellä maailmalle ministeri, joka on hekumoinut joukkoampumisella lähijunassa.” 

HS oli julkaissut perusteellisen jutun nimimerkki ”riikan” kirjoituksista. Kierreltyään ja kaarreltuaan Purra lopulta lähes suoraan myönsi olleensa nimimerkin takana. Muistin virkistämiseksi pari näytettä kirjoituksista:

”Tiedättekö, mitä tarkoittaa ’kaislikossa suhisee’? No, se on se ääni, mitä nämä tummahipiäisemmät mieshenkilöt tekevät lähestyessään / ohi mennessään / liukuportaissa / hississä / wherever. Se ei ole viheltämistä (liian ilmeistä olisi) vaan sellaista vittumaista suhinaa hampaiden välistä – mitä innokkaampi Abdullah, sitä enemmän sylkeä tulee mukana.”

”Jos mulle annettaisiin ase, ruumiita tulisi ihan lähijunassakin.”

Sauli Niinistö ”toivoi” Vilnassa, että hallitus ilmoittaisi nollatoleranssista rasismiin. Hän sai mitä tilasi, ja nyt Orpo ja Purra yrittävät sanoa, että julistus ja anteeksipyyntö riittävät. Ministeri Purran aivot ovat puhdistuneet vääristä ajatuksista, hän on kokenut katharsiksen, joka määritelmän mukaan on ”äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, puhdistuminen”.

Uskoo ken tahtoo. Purra on venäläisten tappamiseen yllyttäneen Jussi Halla-ahon opetuslapsi. Hänen vihakirjoituksensa ei ollut yksittäinen puuskahdus vaan osa äärirasististen mielipiteitten sarjaa. Kun kohu alkoi, hän ilmoitti, ettei kadu: ”Minulle ei tulisi mieleenikään alkaa irtisanoutua tai pahoitella tekemisiäni ja sanomisiani vuosien ja vuosikymmenten takaa”, hän viestitti.

Sitten tulikin mieleen! Katumus iski. Purra pyysi anteeksi ja Orpo toteutti presidentin ”toivomuksen”. Sanat on sanottu, kaikki hyvin?

Olen julkisesti usein kysynyt, miten on mahdollista, että Halla-aho säilytti paikkansa ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana saamatta edes huomautusta tai moitteita valtionjohdon taholta äärimmäisistä venäjävihan ilmaisuistaan, tai edes siitä, että hän lähetti Ukrainaan venäläisten tappamiseen tarkoitetun ammuksen. Nyt hän on eduskunnan puhemies, valtakunnan hierarkiassa kakkonen heti presidentin jälkeen. Toistan kysymyksen.

Ehkä vastaus on se, että tasavallan presidentti itse avasi puheillaan tilan vihalle. Se alkoi kasakkapuheilla, niiden toistamisella, jatkui Ukrainaan lähetettävien aseiden kehumisella (”kyllä niillä jälkeä tulee”) ja uutiseksi nousseella maininnalla, että Suomen aseet ovat hyvässä rasvassa.

Rauhan rakentamisella mainetta niittäneen Suomen presidentti ei ole salannut käsityksiään Venäjästä ja sen presidentistä, jonka psykologista tilaakin hän on katsonut aiheelliseksi analysoida. Omaa Nato-kantaansa ennen kriisiä Niinistö on peitellyt taitavan juristin tavoin tarjoamalla mielikuvan, että hän olisi ollut viime hetkiin asti jäsenyyttä vastaan. 

Tosiseikat puhuvat toista. Niinistö ja keskeiset ministerit tekivät päätöksen ns. isäntämaasopimuksen allekirjoittamisesta Naton kanssa vuonna 2014 eduskunnan kesäloman aikana. Monimutkaisesta asiakirjasta ei saatu aikaan suomennosta ennen kuin se allekirjoitettiin Walesissa. Eduskunta ja siis kansa kierrettiin taidokkaasti, kun lisäksi todettiin vastoin monien asiantuntijoiden käsitystä, ettei kyseessä ole valtiosopimus vaan pelkkä ”aiesopimus”. 

Niinistö ei halunnut kansaa sotkemaan hyvää suunnitelmaa. Hän kertoi asian vuonna 2012 pitämässään puheessa todetessaan, että Nato-jäsenyys ”edellyttäisi tosiseikkoja ja ilmiöitä, jotka enemmistö tunnistaisi ja tunnustaisi jäsenyyttämme puoltaviksi”. Poliittisen johdon tahdonilmaisukaan ei presidentin mukaan olisi tuolloin saanut kansaa Naton kannalle.

Niinistö halusi pelata varman päälle. Hän halusi tiedon enemmistöstä. Sitä ei ollut isäntämaasopimuksesta, jota ei haluttu viedä eduskuntaan. Eikä sitä ollut silloin, kun presidentti kolme eri kertaa oli kansanäänestyksen kannalla jäsenyydestä. Venäjän ”erikoisoperaation” alku riitti ratkaisuun. Mutta silloinkaan Niinistö ei ollut varma kansalaisten enemmistön tuesta. Kansanäänestyksen sijasta hän perusteli Nato-hakemusta epämääräisillä, pienen otannan mielipidekyselyillä, joista yhden data salattiin.

Mikä oli presidentin lopullinen analyysi: ”Kun nyt on käyty vähän kilpajuoksuakin siitä, kuka Suomen Natoon vei, on rehellisyyden nimissä’ sanottava, että sen tekivät suomalaiset ihmiset”, Niinistö sanoi Kultaranta-keskustelun puheessaan kesällä 2023.

Niinkö se kävi, todella?

Kun hurma haihtuu, alamme pala palata saada näkyviin Nato-Suomen todellisuuden. Turvallisuuden tunne on yliopiston tekemän tutkimuksen mukaan kuulemma lisääntynyt. Verrattuna mihin? Aikaan ennen vuosia jatkunutta, massiivista mediakampanjaa pelon luomiseksi? Jos vertailukelpoinen tutkimus vaikkapa 10 vuoden takaa olisi käytettävissä, tulos voisi hämmästyttää dosentit.

Uuden arjen alkajaisiksi Suomen johdon tulee selvittää todellinen suhteensa rasismiin, mutta myös natsismiin. Ministeri Junnilan sanotaan tehneen eropäätöksensä ihan itse. Uskon, että hän teki sen vahvasti autettuna. Maan kannalta tilanne on sellainen, että valtiovarainministeri Purran avuksi on vastaavalla tavalla riennettävä heti, kun pöly Joe Bidenin vierailun jäljiltä on laskeutunut. On ymmärrettävää, ettei Suomen hallitus voinut hajota tähtihetkien aikana, mutta ne alkavat olla ohi. 

Pian on osattava vastata isoihin kysymyksiin. Entä, jos Venäjä voittaa sodan? Entä, jos on vihdoinkin myönnettävä julkisesti totuus natsien väkivaltaisesti hallitsemasta, läpeensä korruptoituneesta Ukrainasta? Jospa pitäisi myöntää, ettei Nato ole puolustus- vaan sotaliitto? Ja että Yhdysvaltojen tarjoama apu eri maille on hyvin usein johtanut niiden tuhoutumiseen.

Pitäisi aloittaa valehtelun lopettaminen. Ehdotan, että ensimmäiseksi media poistaa käytöstä sanonnan ”Venäjän aloittama, provosoimaton hyökkäyssota”. Määritelmä on todistettavasti virheellinen. Kaksi asiavirhettä neljässä sanassa on liikaa.

+++