Suomi ei ole nyt sodassa, mutta joudumme elämään sitä muistuttavassa propagandan, uhkailun ja pelkojen ilmapiirissä. Haluan kertoa omista kokemuksistani, muistikuvistani siitä, miten vanhempani suojelivat lastensa mielenterveyttä kaikkein pahimpina aikoina, keskellä sodan todellisuutta.
Synnyin vuonna 1940. Elin siis vauvasta 5-vuotiaaseen sota-aikaa. Osan siitä vietimme Helsingin maalaiskuntaan kuuluvassa lähiössä, joka on nykyisin Itä- Helsingin Marjaniemeä.
Isä teki puolustusvoimille tutkimustyötä ja oli paljon poissa kotoa. Äiti toimi lääkärinä Helsingin Naistenklinikalla ja kunnanlääkäriä vastaavissa tehtävissä missä milloinkin tarvittiin, milloin minkäkin laisissa oloissa. Hän joutui esimerkiksi tekemään leikkauksia, joita ei ollut koskaan ennen tehnyt. ”Kyllä sinä pärjäät”, oli ainoa neuvo.
Koska vanhemmat olivat paljon poissa kotoa, lapsista huolehti siihen tehtävään 16-vuotiaana pestattu Ilona.
Jalat villatakin hihoissa
Isän käydessä kotona kävelimme käsi kädessä korkealla kalliolla olevan talomme pihapolulle. ”Mennäänpä katsomaan näkyykö lentokoneita”. Hän ei sanonut, että ”viholliskoneita”, vaan lentokoneita. Meitä lapsia suojeltiin peloilta.
Joskus menimme talon kellariin, pommisuojaan lämmityspannun vieren. Tunnelma oli rauhallinen. Mieleeni on jäänyt se, että minulla oli Ilonan villatakki ylläni siten, että jalkani oli pujotettu hihoihin. Parhaiten muistan juuri tuon villatakin ja sen, että jossakin vaiheessa siirryimme vielä syvemmälle kellariin jättimäisen vesisäiliön viereen.
Erään kerran kaikki olivat jo asettuneet paikoilleen, kun äkkiä huomatiin perheen nuorimman jääneen siinä kiireessä vuoteeseensa yläkertaan. Sitä en muista, kuka isommista riensi vauvan noutamaan. Unohdus aiheutti tietysti hetkellisen hädän, mutta se käännettiin nauruksi. ”No kaikkea sitä sattuu!”
Vaikeimpina aikoina lähdimme kaikki yhdessä sotaa pakoon Uudellamaalla asuvien etäisten sukulaisten kartanoon. Siellä muistan ihmetelleeni, että ”alustalaisten” koteihin ei saanut mennä eikä pehtoorin lasten kanssa leikkiä. Kirjoittaessani vuosikymmeniä myöhemmin kirjaa Suomen sisällissodasta ymmärsin, että kartanossa kokemani tunnelma oli muistutus tuosta ajasta.
Maalla oli rauhallista. Rekiajelut Kuomu-hevosella vällyihin kietoutuneen nuoren Mikko-isännän kanssa tuntuivat hauskoilta ja turvallisilta.
Uutisia onneksi vain radiosta
Helsingin naistenklinikan siirtyessä Kankaanpäähän lähdimme koko joukko isää lukuun ottamatta sinne. Vanha puinen kansanopisto oli muutettu Helsingin Yliopistollisen keskussairaalan Naistenklinikaksi. Rakennukseen tuli vain kylmää vettä ja hanoja oli tasan yksi. Radium-potilaat oli sijoitettu juhlasalin näyttämölle. Äitimme työskenteli ympäri vuorokauden toisen naislääkärin keralla.
Uutisia kuului radiosta, siis vain radiosta. Kun tunnelma oli muutoin rauhallinen, ne eivät juuri koskettaneet meitä pieniä. Emme onneksi joutuneet kokemaan päälle kaatuvaa uutisten, valeuutisten ja sekalaisen tiedon vyöryä.
Ilona järjesti koko kylän lapsille juhlia ja kesällä 1944 kävimme usein uimassa. Ilona oli lämmin ja iloinen Karjalan evakko, joka oli joutunut etsimään työtä Helsingistä. Hän oli kekseliäs, meitä pieniä ymmärtävä ja huolehti myös naapurien lapsista. Työhönsä keskittyvä äitimme luotti häneen täysin.
***
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin olin jo lääkäri ja psykiatri. Tein tieteellisen tutkimuksen huumeita kokeilleista ja poliisin pidättämäksi joutuneista alaikäisistä. Tapasin vuoden ajan jokaisen Helsingin huumepoliisin pidättämän koululaisen. Nuori täytti keskustelun jälkeen kaavakkeen, jossa tiedusteltiin hänen ja perheen olosuhteita.
Kahdenkymmenen vuoden kuluttua tuosta tutkin eri tilastoista ja asiakirjoista, kuinka kukin näistä 119 nuoresta on selvinnyt. Hyvin selvinneinä saattoi pitää 49 nuorta. 70 vuorostaan ei selvinnyt hyvin. 19 heistä oli kuollut.
Tärkein tekijä, jonka ”hyvin selvinneet” olivat kyselykaavakkeessa merkinneet todeksi, oli ”kodin hyvä ilmapiiri”.
***
Meidän jokaisen mieli voi hyvin, jos ympärillä on läheisiä, jotka arvostavat tunteita ja kuuntelevat. Näyttää siltä, että oli kysymys sitten sodasta, sairauksista tai huumeidenkäytön oireista, ”kodin ilmapiiri” vaikuttaa selviämiseen.
Suomessa eletään kriisiä, jossa poliitikkojen ja tiedotusvälineiden pyrkimyksenä on manipuloida koko Suomen kansa ennennäkemättömien valheiden avulla vihaamaan venäläisiä ja heidän johtajiaan, ja myös toisiamme, eri mieltä olevia.
Tällaisesta manipuloinnista ei seuraa mitään hyvää. Miten vanhemmat pystyvät nyt suojaamaan itseään ja lapsiaan pelkoja aiheuttavalta, väkivaltaisen informaation tulvalta? Se on suuri ja vaikea kysymys. Pidän selvänä, että median toimesta on nyt jo aiheutettu vahinkoa varsinkin lasten ja nuorten mielenterveydelle.
Tämä äsken perustettu Naapuriseura ja sen verkkolehti ovat minun mielestäni tärkeitä. Seuran tarkoituksena on muodostaa henkinen koti kaikille niille suomalaisille ja venäläisille, jotka arvostavat Suomessa vallinnutta rauhan ilmapiiriä.
Rakennetaan tästä meille paikka, jossa valheiden ja epäluulojen sijaan vallitsee toisiimme luottava ystävällinen henki. Se saattaa olla yllättävän suuri helpotus varsinkin niille meistä, jotka kokevat ahdistavana tilanteensa ja luulevat olevansa yksin tunteittensa kanssa.
Pirkko Turpeinen-Saari
Kirjoittaja on psykiatri, ylilääkäri-emerita ja tietokirjailija
