Nimi ei aina merkitse, eikä nimimerkki ole aina merkityksetön.
Oletetaan nimekseni Matti Virtanen, ja kirjoittaisin maailman ja yhteiskunnan epäkohtia kritisoivia juttuja, joissa ruodittaisiin politiikassa vaikuttavien henkilöiden sisäisiä ja ulkoisia ominaisuuksia.
Jos kirjoitus olisi onnistunut, voisivat kaikki muut M.V.:t saada ansiotonta arvonnousua sukulaistensa ja tuttaviensa keskuudessa, tai sen jäädessä aivottomaksi mokeltamiseksi, joutuisivat muiden Mattien sidoshenkilöt kuulemaan ”en minä sitä kirjoittanut” todisteluja, kun olivat oudosti Matin mielestä mulkoilleet.
Jos M.V.:na kirjoittaisin vastoin omaa näkemystäni ja todellista asiaintilaa Stybbin olevan varsinainen pellehermanni presidentiksi, ja väittäisin hänen olevan CIA:n lisäksi Supon juoksupoika, ja silmiinpistävimmät pointit tämän hyppykatin olemuksessa ovat hohtavat hevonhampaat ja rusakon koivet, niin olisi pieni riski, että em. salaseurojen kansiot täyttyisivät Matti Virtasista, kunnes oikea Matti olisi selvillä.
Jotta agenttien juoksuttamiselta vältyttäisiin, tai ainakin vähennettäisiin heidän työtaakkaansa, tulisi laittaa oma naamakuva kirjoitusta koristamaan tai rumentamaan, pärstäkertoimesta riippuen.
Koska lärvien seulominen ottaisi sekin aikansa, pitäisi tuoda ilmi myös asuinpaikka, mielellään kylän tai lähiön tarkkuudella, jolloin asialle saataisiin vaikkapa CIA:n agentti lähimmästä tukikohdasta.
Kaikkein parasta palvelua olisi ilmoittaa hetun loppuosa, ja kuulusteluissa tunnustaa heti kaikki, koska Guantanamon kuulustelutekniikat voivat olla amerikkalainen standardi.
Mutta jos nimeni olisikin Arhippa Alamökkölö, ainoa laatuaan, niin kuvaakaan ei tarvitsisi liittää mukaan, jotta yksilöinti olisi vaivatonta.
Tosin jos kirjoitus olisi vallan mainio, ilman kuvaa se menisi Arhipalle hukkaan suhteessa tuntemattomiin ihmisiin, joiden ei voisi tällöin kuulla kuiskivan selän takana: ”Kato, tos on toi joka kirjotti sen, tiäksä?”
Ja kassaneitikään ei voisi antaa vahingossa liikaa rahaa takaisin, kun ei jäisi monttu auki tuijottamaan oivallista skribenttiä.
Arhippana pitäisi asetella myös sanansa tarkemmin kuin Matti: ”Netanjahua monet ovat nimitelleet naisten ja lasten massamurhaajaksi, jonka hörökorvat ja leppymätön katse ovat määräävin habitus tällä uskonnollisia satukertomuksia keppihevosenaan käyttävällä rikollisterroristilla.
Itse en ota kantaa, koska henkilöön meneminen on asiatonta.”
Sivullistamalla itsensä voi sanoa jotakuinkin saman asian, joutumatta ainakaan saman riskin mittakaavassa ennalta arvaamattomien viranomaistahojen tai muiden hihhuleiden mustalle listalle.
Kaikkein turvallisimmat tavat pysytellä tuntemattomana, kaikkien pahojen silmien ulottumattomissa, on käyttää anonyymiä, pseudonyymiä tai nimimerkkiä, jotka ovat osittain yksi ja sama asia.
Ennen varsinaista tekstiä kannattaa tarkistaa, ettei kirjoittaja ole Anonyymi. Jos on, ei kannata tuhlata aikaa, sillä tekstissä tuskin on enempää hohtoa kuin mielikuvituksettomassa Anonyymissä itsessään.
Pseudonyymi, kuten tässä aviisissa käytetty Pekka Veitsi, jonka on arvatenkin valinnut presidentti Kekkoseen ilmeisen viehtynyt päätoimittaja, antaa monia mahdollisuuksia tulkinnoille, päinvastoin kuin jo alkulauseeseen hyytynyt Anonyymi.
Onko suomalaisempaa nimeä, heti Juha Jurottajan jälkeen? Pekka-Puupää, Musta-Pekka, Pekka ja Pätkä, Pekka-Töpöhäntä, ei Pekkaa pahempi… Heti on säpinää.
Entä Veitsi?
Suomalaisten hyppysissä ollut turhan usein vaaraksi hengelle ja terveydelle, mutta oikein käytettynä oikeissa paikoissa varsin käyttökelpoinen kapine.
Sopii Pekan puupään muotoiluun, Pekan kaverin pätkäisyyn, kuten myös Pekan hännän katkaisuun. Ja alkeelliseen sanaleikkiin: Veitsi veisti viesti’n.
Pseudonyymi siis on hyvä valinta piiloutumiseen, varsinkin jos siihen sisältyy edes hippunen Kekkosen – Pekka Peitsen – kaljukiiltoa, jota yhä useampi on alkanut ikävöidä nykypressan väläyttäessä valkaistua purukalustoaan neronleimauksiensa ohessa.
Kuis nimimerkki?
”Einari Koivikkokäpäläisen kaunomielinen poika” voisi olla passeli runolliseen, hieman sievistelevään, mutta kuitenkin asiansyrjässä rimpuilevaan pitkäveteiseen tekstiin.
”Tuhnu-Tane” sopisi suolikaasujen suhautteluun, päräyttäviä pöräyttelyjäkään pidättelemättä.
Sijoitusmaailmaan kiinnostuksensa suunnanneen valinta voisi olla ”Arvo O. Sinkko”, josta tuskin niissä piireissä tunnettu Erkki-kaimakaan voisi pahastua, vaikka se liippaakin jo pseudonyymin puolelle.
Puuvenesaiteilla törmäsin kerran outoon ”Pakulan niska”- nimimerkkiin, jolla oli ongelmia veneen vedenpitävyydessä. Nimimerkki voi hyvin olla myös arvoituksellinen.
Omalla nimellä vai ilman?
Omalla nimellä ja kuvalla itsevarmoille, vainoharhaisuuteen taipumattomille, kohtalaisen paksunahkaisille henkilöille, joille teatterin näyttämökin voisi olla mitä luontevin paikka esiintyä eduskunnan puhujapöntön ohella, ja joiden kirjoitustyylissä on sen verran sordiinoa, että välttyvät oikeudellisilta toimilta tai niiden uhkilta, sekä muilta mahdollisilta lieveilmiöiltä.
Muut, varjoaankin säikkyvät jänishousut, voivat edelleen villisti loikkia tekstipöpelikössä arvaamattomiin suuntiin, pitäen Mimosan hipiän herkkyydellä huolen, etteivät joudu Ison Pahan Suden hampaisiin.
7 kommenttia julkaisuun “NIMELLÄ JA NIMIMERKILLÄ”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Itse toimin joka alustalla omalla nimelläni.
Kunnioitan suuresti edesmenneen Urho Kekkosen presidenttikautta. Kekkosella taisi olla useitakin nimimerkkejä kirjoittaessaan lehtiin. Yksi oli Känä. Siitä sain oman nimimerkkini toinen känä, ohjelma ei vaan hyväksynyt ä-kirjainta, joten nimimerkiksi tuli toinen kaenae. Parempi kuin oma nimi, ainakin minulla.
Minä en muista, että Kekkonen olisi kirjoittanut jotain nimimerkillä ”känä”. Tuon lempinimen hän oli saanut kaveriseurassaan jo opiskeluaikoina. Niitä kavereita olivat mm. ”kuttura” eli Kustaa Vilkuna ja ”Kalle” eli Kaarlo Hillilä.
Tarkistin netistä ja löysin juttuja, nimimerkillä känä tai Känä.
Olen tavaillut Ilmari Turjan kirjaa ’Herrojen kanssa marjassa’, jossa Turja kertoo oikeusministeri Kekkosen tarjonneen kirjoitusta SK:een Veljenpoika nimimerkillä. Kirjoitus vastusti Rolf Nevanlinnan, Yrjö Kilpisen ja Koskenniemen nimittämistä perustettavaan Suomen Akatemiaan ehdokkaiden äärioikeistolaisen menneisyyden perusteella. Turja sanoi ei julkaisevansa sen mutta, Kekkosen sitä ehdotettua, laittavansa sen lehteen Kekkosen omalla nimellä. Kaipa tuolla vältyttiin ainakin joiltain käytännöllisiltä hankaluuksilta. Tämä oli nyt aasinsilta varsinaiseen asiaan eli siihen mitä on tullut mieleen Kekkosesta ja Kekkosen ajasta. Maassa tuolloin kuin nytkin on voimia jotka pyrkivät vetämään ja sitomaan sitä ties mihin. Vaikka maassamme vallitsee demokratia, joku tai jotkin ikään kuin hallitsevat demokratiaakin, eikä se joku ole kansa. Kansalle on ensin kaikista vaihtoehdoista valittava ne, joista kansa sitten päättää. Jos vaihtoehtoja ei ole, kansa valitkoon sen mikä on välttämättä valittava. Siis on tullut mieleen, että Kekkosen aikana Kekkonen hallitsi demokratiaa ja piti kaikenkarvaiset kumoukselliset ja muut hämärät voimat kurissa. Nyt taas kansanvaltaa kaitsee ties ketkä tiedotusvälineiden suurella avulla.
Pakina houkuttelee turhankin väljille vesille, mutta pari näkökohtaa silti. Monien tai kaikkien tietämän pseudonyymin tai nimimerkin (sama asia) käytöllä on pitkä historia. Hauskempaa oli lukea OLLIN kuin VÄINÖ NUORTEVAN pakinoita, samasta syystä BISQUIT eikä SEPPO AHTI. Kun asialla ei ole kirjoittamisen ammattilainen, anonymiteetin suojaan mennään kokemukseni perusteella sekä hyvin että huonommin perustein. Itseään ja läheisiään on aika oikeutettua suojella niin, etteivät erilaiseen väkivaltaisuuteen taipuvaiset vastustajat pääse iholle. Joskus on mielekästä kirjoittaa vaikkapa työpaikan tai firman epäkohdista nimimerkillä, ettei saa ainakaan heti potkuja. Enkä nyt mene tilanteisiin, joissa terveys ja henki ovat aidosti vaarassa, jos omalla nimellään kirjoittaisi.
Jokseenkin kaikki muut perustelut ovat minusta huonompia. Salatun nimen suojasta käsin kirjoittava kun ei ota vastuuta sanomisistaan. Ei ota, vaikka väittäisi niin tekevänsä. Nimimerkkikirjoittamista suosivat väittävät, että heidän kirjoituksissaan huomio kiinnittyy asiaan eikä siitä kirjoittavaan. Teknisesti totta, mutta ei koko totuus. Yhteiskunnallisen keskustelun tärkeimpiä elementtejä on tietää, kenen kanssa argumentoi. Se vaikuttaa omaan kirjoittamiseen siten, että luottamus toista kohtaan kasvaa ja toisaalta mahdollinen oma kiihtymys joutuu nopeasti sovinnaisen kohteliaisuuden puristukseen ja kas, oma teksti lähtee maltillisempana ja sovittelevampana kuin jos ärsyttävän puheenvuoron olisi kirjoittanut nimimerkki ”Aina oikeassa”.
Kirjoitan itse aina omalla nimellä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei minulla ole hyviä syitä piiloutua. Olen minäkin pari kertaa elämässä harmitellut, miksi tulin siinä ja siinä tilanteessa kommentoineeksi omalla nimellä ja sain hirveän lokaryöpyn silmilleni. Kyllä se sattuu, kun joutuu henkilöön menevän haukkumisen kohteeksi. Sattuu, vaikka ei tuntisi haukkujia eikä olisi mitenkään näiden käytöksestä muuten riippuvainen. Siksi ymmärrän niitä varovaisia ja arkoja ihmisiä, jotka mieluummin vaikenevat kuin kirjoittavat julkisesti omalla nimellä. On silti ilmeistä, että omalla nimellä kirjoittaminen johtaa vastuullisempaan argumentointiin (koskee myös asia-asioita, ei vain mielipiteitä) ja sen kautta laadukkaampaan kommunikaation, niin uskon.
Totean vielä, etteivät kaikki anonyymit kirjoittelijat käyttäydy vastuuttomasti, vaikka jokseenkin kaikki törkyä kirjoittavat ja henkilöön käyvyyksiä harrastavat tekevät sen puskasta. On helpompaa olla ilkeä ja häijy, kun on naamari päällä. Jotkut ovat ilkeitä ja häijyjä myös omalla nimellään, mutta se onkin jo ammattiauttajien ongelma, jota me tavikset emme pysty parantamaan. Joten, jos ei ole hyvää syytä naamioitua, keskutellaan mieluiten omalla nimellä ja vaikka kasvokkain, jos mahdollista. Se on ihmislajille ikiaikainen ja normaali tapa, nimimerkin taakse naamioituminen on kulttuurievoluutiossamme varsin tuore ilmiö, vaikka nopeasti käyttöön otettu ja laajalle levinnyt.
Itse kirjoitan nimimerkillä, koska en halua tulevaisuudessa kiveä keittiön ikkunastani sisään. Olen varautunut fasismin nousuun Suomessakin, ja internet tarjoaa tällekin suuntaukselle uudet, entistä tehokkaammat toimintamahdollisuudet nimettömine Tor-verkkoineen. Myös tietojen kerääminen kansalaisista on valtiolle helpompaa kuin koskaan ennen.
Kunnioitukseni kaikille, jotka uskaltavat omalla nimellään kirjoittaa tännekin! Ja tietysti erityisesti sivuston toimittajille, jotka varmaan saavat lunta tupaan jo nyt!!
Olen myös samaa mieltä kuin Heikki: ”On helpompaa olla ilkeä ja häijy, kun on naamari päällä.” Sitä asiaa saa itsessään jatkuvasti valvoa, ettei ryhdy ilkeäksi, ei edes Joppe Joutomiestä kohtaan. 🙂 Terkut vaan Jopelle!
Luulen, että yhteiskuntamme tasolla nimenomaan mediakeskustelujen anonyymiys on jyrkentänyt ilmapiiriä ja mustavalkoista vastakkainasettelua, niin että poliittisesti eri mieltä olevien ihmisten on jopa vaikea keskustella asiallisesti keskenään elävässä tilanteessa. – On menetetty ajatus: ihmisiähän me kaikki ollaan.