Berliinissä järjestettiin kolme viikkoa sitten keskustelu Theater OST’issa johon osallistuivat Venäjän suurlähettiläs Sergei Netschajew sekä kaksi tunnettua saksalaista Venäjän tuntijaa, Gabriele Krone-Schmalz sekä Petra Erler.
Keskustelun pääteemana oli Saksan ja Venäjän huonot suhteet ja mahdollisuudet pattitilanteen purkamiseksi ja suhteiden normalisoimiseksi. Ajankohtaisten ongelmien ohella esillä olivat myös historialliset tekijät.
Tässä yhteydessä Petra Erler nosti esille merkittävän kysymyksen todetessaan, ettei polvistumista Leningradissa, Moskovassa, Minskissä eikä Kiovassa koskaan tapahtunut toisin kuin Varsovassa.
Varsovassa liittokansleri Willy Brandt lankesi polvilleen katumuksen ja anteeksipyynnön eleenä juutalaistuhon muistoksi vuonna 1970. Mitään vastaavaa anteeksipyyntöä ei Neuvostoliitto koskaan saanut.
Saksalta on jäänyt koko valtaisan sotahistoriansa keskeinen osa käsittelemättä. Siksi kansleri Friedrich Merz on voinut niin kevytmielisesti jälleen tarttua sotaisaan retoriikkaan suhteessa Venäjään.
Paitsi että Saksa aloitti historian tuhoisimman sodan puhtaasti anastusmielessä tavoitteenaan hankkia itselleen Venäjän rikkaudet, sota kohdistui samalla tarkoituksellisesti siviileihin heidän tuhoamisekseen. Valtakunnan kansleri Adolf Hitler ilmaisi tämän hyvin suoraan sanoessaan, että sotaa idässä käydään eri säännöin kuin muualla.
Sekä Moskova että Leningrad oli tarkoitus pyyhkiä kartalta ja Minskissä tämä käytännössä tehtiinkin. Aihe on Saksassa niin arka, että siviilien tuhoa Valkovenäjän alueella tutkinut historioitsija Christian Gerlach on joutunut muuttamaan Sveitsiin voidakseen jatkaa työtään. Valkovenäläisten suunnitelmallinen tuhoaminen edelsi juutalaisvainoja.
Suurin yksittäinen tuhoamishanke oli Leningradin saartaminen ja tavoite näännyttää kaupungin asukkaat nälkään. Petra Erler mainitsee, että kaikki tuntevat Anne Frankin päiväkirjat, mutta eivät tunne leningradilaisen tytön päiväkirjoja, joissa hän samalla tavalla kertoo nälänhädästä ja läheistensä kuolemista.
Saksalaisille venäläisten kärsimykset eivät ole heidän tuntemuksissaan eikä myöskään se, että he ovat olleet ne aiheuttamassa. Juutalaisten tuhoaminen on ainut sotarikos, jonka Saksa tiedostaa ja senkään tunnustaminen ei tapahtunut omasta aloitteesta, vaan ulkoa tulleen painostuksen tuloksena.
Eräs yhdysvaltalainen komentaja havaitsi jo sodan loppuvaiheessa, kuinka Saksan porvaristo ei ollut tietävinäänkään tapahtuneesta. Hän komensi erään kaupungin hienostoväen pukemaan parhaat päälleen, jonka jälkeen hän marssitti heidät parijonossa kaupungin ulkopuolella olevan keskitysleirin läpi. Leirissä oli sekä eläviä että kuolleita. Tapahtuma tallentui kuviin ja kuvanauhalle.
Selkeää pesäeroa menneeseen ei koskaan saatu aikaan Saksassa. Suomessa oltiin pitkään siinä uskossa, että täällä olivat asiat toisin ja paremmin. Kuinka erehdyttiinkään. Taas Saksa ja Suomi ovat löytäneet toisensa ja marssivat rinta rinnan.
Kuva: Lothar Schaack, lähde Wikimedia Commons, lisenssi CC BY-SA 3.0 DE
1 kommentti julkaisuun “Polvistuminen jota ei tapahtunut”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Ajattelin jo kirjoittaa, että ei Suomessakaan ole surtu miljoonien venäläisten kuolemaa WW2:ssa paitsi varmaan muutamat presidenteistämme ovat laskeneet seppeleitä Neuvostoliiton tuntemattomien sotilaiden muistomerkille, tms. Hyvä sekin. Mutta artikkelin lopussa Nybondas sitten viittaakin suomalaisten russofobiaan ja ilmeiseen kaunaan, jota nämä kokevat muka kokemastaan vääryydestä.
Hollywood, kirjallisuus, jne. ovat pitäneet tunteikkaasti esillä juutalaisten kaltoinkohtelua WW2:ssa. On melkein unohdettu, että on muitakin ihmisryhmiä, joita kohdeltiin samalla tavalla. Melkein kokonaan on onnistuttu unohduttamaan slaavilaisväestön monikymmenmiljoonainen natsien aiheuttama kärsimys ja uhrautuminen natsi-Saksan lyömiseksi. Jos asiaa olisi pidetty länsimaissa esillä samaan tapaan kuin juutalaisten kohtaloa, Eurooppa ei olisi nyt absurdin Venäjä-vihan vallassa.