Ratkaisevat siirrot suurella shakkilaudalla – KIINA NOUSEE IHMISKUNNAN JOHTOON

TEKSTI: MICHAEL WHITNEY

Katso huolellisesti alla olevaa kaaviota. Mitä näet?

Näet kehittyvän suurnopeusjunajärjestelmän, joka on vertaansa vailla maailmassa. Näet toteutumassa olevan suunnitelman, joka yhdistää kaikki Kiinan osat nykyaikaiseen infrastruktuuriin. Se vähentää toimituskuluja, parantaa liikkuvuutta ja lisää kannattavuutta. Näet 21. vuosisadan vision, jossa valtion ohjaamalla pääomalla yhdistetään maaseutuväestö kaupunkikeskuksiin ja nostetaan elintasoa kaikkialla. 

Näet kuvan uudesta talousmallista, joka on nostanut jo 800 miljoonaa ihmistä pois köyhyydestä samalla kun se on tasoittanut tietä maailmanlaajuiselle taloudelliselle yhdentymiselle. Näet teollisen juggernautin, vastustamattoman voiman, joka laajentuu kaikkiin suuntiin samalla kun se luo pohjan taloudellisen yhdentymisen, kiihtyneen kehityksen ja yhteisen vaurauden uudelle vuosisadalle.

Kiinan suurnopeusratojen verkosto on rakennettu häikäisevällä vauhdilla.

Onko Yhdysvalloissa suurnopeusjunajärjestelmää, joka on verrattavissa siihen, mitä näemme nykyään Kiinassa?

Ei, ei ole. Tähän mennessä Yhdysvaltoihin on rakennettu alle 80 kilometriä suurnopeusjunarataa. (Amtrakin Acela, joka saavuttaa 150 mailin tuntinopeuden 79,84  kilometrin radalla, on Yhdysvaltojen ainoa suurnopeusjunarata.)

Kuten kaikki tietävät, Amerikan liikenneverkko on vanhentunut ja sekaisin.

Mutta miksi? Miksi Yhdysvallat on niin kaukana Kiinasta kriittisen infrastruktuurin kehittämisessä?

Tämä johtuu siitä, että Kiinan valtiojohtoinen malli on huomattavasti parempi kuin Amerikan ”onnenonkija” -metodi. 

Kiinassa valtio on suoraan mukana talouden toiminnassa, mikä tarkoittaa sitä, että se tukee kasvua ja kehitystä parantava toimialoja.

Sitä vastoin amerikkalainen kapitalismi on julma, kaikille vapaa kenttä, jossa yksityiset omistajat voivat ohjata suuria rahasummia tuottamattomiin osakkeiden takaisinostoihin ja muihin huijauksiin, jotka eivät luo työpaikkoja tai vahvista taloutta. 

Vuodesta 2009 lähtien yhdysvaltalaiset yritykset ovat käyttäneet yli 7 mrd dollaria osakkeiden takaisinostoihin. Tämä toiminta lapioi kyllä rahaa rikkaille osakkeenomistajille, mutta ei tuota aineellista arvoa. Jos tämä pääoma olisi sijoitettu kriittiseen infrastruktuuriin, jokainen Amerikan kaupunki olisi liitetty jättimäiseen suurnopeusjunaverkkoon, joka ulottuu ”merestä mereen”. 

Mutta niin ei ole tapahtunut, koska länsimainen malli kannustaa henkilökohtaiseen rikastumiseen eikä yhteistä hyvää palvelevien hankkeiden kehittämiseen. 

Kiinassa näemme, kuinka nopeasti muutokset voivat tapahtua, kun kansakunnan vaurautta käytetään köyhyyden poistamiseen, elintason nostamiseen, huippuluokan infrastruktuurin rakentamiseen ja pohjan luomiseen uudelle vuosisadalle.

Tässä tietoa Yhdysvaltain kongressin tutkimuspalvelun raportista ”Kiinan talouden nousu”:

”Siitä lähtien kun Kiina avautui ulkomaankaupalle ja investoinneille ja toteutti vapaiden markkinoiden uudistuksia vuonna 1979, se on kuulunut maailman nopeimmin kasvaviin talouksiin. Reaalinen vuotuinen bruttokansantuotteen (BKT) kasvu on ollut keskimäärin 9,5 % vuoteen 2018 saakka, mikä on Maailmapankin mukaan ”historian pisimpään jatkunut suuren talouden nopea kasvu”. Tällainen kasvu on auttanut Kiinaa keskimäärin kaksinkertaistamaan BKT:n joka kahdeksas vuosi ja auttanut nostamaan arviolta 800 miljoonaa ihmistä pois köyhyydestä. Kiinasta on tullut maailman suurin talous (ostovoimapariteetin perusteella), suurin tuotteiden valmistaja, tavarakauppias ja isoimman valuuttavarannon haltija. Kiina on Yhdysvaltojen suurin kauppakumppani, sen suurin tuontimaa ja suurin ulkomainen Yhdysvaltain valtion velkakirjojen haltija, mikä auttaa rahoittamaan liittovaltion velkaa ja pitämään Yhdysvaltain korot alhaisina.”

Tässä lisää Strategisten ja kansainvälisten tutkimusten keskuksen artikkelista, jonka otsikkona on Kiinan valtionkapitalismin haaste:

”Kiinalla on nyt enemmän yrityksiä Fortune Global 500 -listalla kuin Yhdysvalloissa. Lähes 75 prosenttia niistä on valtion omistamia. Kolme maailman viidestä suurimmasta yrityksestä on kiinalaisia ​​(Sinopec Group, State Grid ja China National Petroleum). Kiinan suurimmilla valtionyhtiöillä on hallitseva markkina-asema monilla kriittisimmillä ja strategisimmilla teollisuudenaloilla energiasta merenkulkuun ja harvinaisiin maametalleihin.” 

Ja tässä vielä yksi pointti IMF:n raportista ”Aasia valmis vauhdittamaan globaalia talouskasvua Kiinan uudelleen avautumisen myötä”:

”Kiinan ja Intian ennustetaan tuottavan yhdessä noin puolet maailmanlaajuisesta kasvusta tänä vuonna. Aasia ja Tyynenmeren alue ovat valopilkku maailmantalouden kivikkoisen elpymisen synkässä kontekstissa.”

Lyhyesti sanottuna Kiinan valtion johtama malli ohittaa nopeasti USA:n käytännössä kaikilla teollisuuden ja kaupan alueilla. Sen menestys johtuu pitkälti siitä, että hallitus voi vapaasti sovittaa sijoitusstrategiansa näkemykseensä tulevaisuudesta. Näin valtio voi jättää huomioimatta eri hankkeidensa lyhyen aikavälin kannattavuuden, mikäli ne luovat pohjan vahvemmalle ja ekspansiivisemmalle taloudelle tulevina vuosina. 

Kiinalainen uudistaja Chen Yun kutsui tätä ilmiötä ”lintutaloudeksi”, mikä tarkoittaa, että talous voi ”lentää vapaasti” avaramman poliittisen järjestelmän rajoissa. Toisin sanoen Kiinan johto näkee talouden välineenä tulevaisuuden yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi.

Kiinan menestys johtuu vain osittain sen hallinnasta keskeisillä toimialoilla, kuten pankki- ja öljyteollisuudessa. On huomattava, että ”valtion omistamien yritysten osuus maan yritysten kokonaismäärästä on pudonnut vain 5 prosenttiin, vaikka niiden osuus kokonaistuotannosta on edelleen 26 prosenttia”. Ja vaikka valtion sektori on kutistunut dramaattisesti viimeisen kahden vuosikymmenen aikana, Kiinan presidentti Xi Jinping on toteuttanut kolmivuotisen toimintasuunnitelman, jonka tavoitteena on lisätä valtionyhtiöiden kilpailukykyä muuttamalla ne ”markkinakokonaisuuksiksi”, joita johtaa ”sekaomistus”. 

Yksinkertaisesti sanottuna Kiina on edelleen sitoutunut talouden avautumiseen lännen kovasta kritiikistä huolimatta.

On myös syytä huomata, että niin kutsuttua Kiinan ihmettä ei olisi koskaan tapahtunut, jos maa olisi toteuttanut niin sanottujen ”länsimaisten asiantuntijoiden” suosittelemia ohjelmia. Jos Kiina olisi tehnyt radikaaleja uudistuksia (kuten ”sokkiterapiaa”), jota Venäjä toteutti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1991, se olisi kokenut saman tuhoisan lopputuloksen. Onneksi kiinalaiset poliittiset päättäjät jättivät huomiotta länsimaisten taloustieteilijöiden neuvot ja kehittivät oman asteittaisen uudistusohjelmansa, jonka tulokset ylittivät villeimmätkin unelmat. Tarina on tiivistetty You Tubessa olevaan videoon, jonka otsikko on ”How China (Actually) Got Rich”. Olen litteroinut siitä osan allaolevaksi tekstiksi. Kaikki mahdolliset virheet ovat minun:

Viime vuosikymmenien upein taloustarina on ollut Kiinan nousu. Vuodesta 1980 vuoteen 2020 Kiinan talous kasvoi yli 75-kertaiseksi… Se oli nykyajan historian suurin ja nopein materiaalisten olosuhteiden parannus… Kiina oli ollut yksi maailman köyhimmistä maista, mutta nyt se on taloudellinen voimatekijä… Taloustieteilijät ennustavat sen ohittavan USA:n ja nousevan maailman suurimmaksi taloudeksi vuosikymmenen loppuun mennessä. Ihmiset kutsuvat sitä Kiinan ihmeeksi. Jotkut ihmiset kuvailevat tätä ihmettä suoraviivaiseksi kertomukseksi ”vapaista markkinoista”. He sanovat: ”Se on yksinkertainen juttu. Kiina oli köyhä, mutta sitten talous vapautui valtion otteesta. Nyt Kiina on rikas.” Käsitys on harhaanjohtava. Kiinan nousu EI ollut vapaiden markkinoiden voitto. 

1980-luvulta lähtien vapaa markkinatalous on pyyhkäissyt yli maailman. Monet maat ovat käyneet läpi mittavia muutoksia: hintojen vapauttaminen, kokonaisten teollisuudenalojen yksityistäminen ja vapaakaupan avaaminen. Mutta monet taloudet, jotka viskautuivat vapaille markkinoille yhdessä yössä, ovat sittemmin pysähtyneet tai rappeutuneet. Yksikään niistä ei ole saavuttanut sellaista ennätyksellistä kasvua kuin Kiina. Afrikan maat kokivat talouden julman kutistumisen, Latinalaisen Amerikan maat puolestaan 25 vuoden pysähtyneisyyden. 

Jos verrataan Kiinaa Venäjään, 1900-luvun kommunismin toiseen jättiläiseen, kontrasti on vieläkin hämmästyttävämpi.

Valtionsosialismin aikana Venäjä oli teollinen suurvalta, kun taas Kiina oli edelleen suurelta osin maatalousmaa. Silti samana ajanjaksona, jona Kiinan uudistukset johtivat uskomattomaan kasvuun, Venäjän uudistus johti raakaan romahdukseen. 

Sekä Kiina että Venäjä olivat olleet valtion käskytyksen alaisia talouksia. Venäjä noudatti silloisen ”tieteellisimmän taloustieteen” suosituksia, niin sanotun ”sokkiterapian” politiikkaa. Perusperiaatteena oli ajatus, että vanha suunnitelmatalous on tuhottava, jotta taloudelle tulisi tilaa. Venäjän odotettiin nousevan täysimittaiseksi taloudeksi yhdessä yössä. Kun Boris Jeltsin otti vallan, hän poisti kaikki hintasääntelyt, yksityisti valtionyhtiöitä ja omaisuutta ja avasi maan saman tien maailmanlaajuiselle kaupalle. Seurauksena oli katastrofi. Venäjän talous oli jo ennestään sekaisin, mutta sokkiterapia oli kohtalokas isku. 

Länsimaiset taloustieteilijät ennustivat vain lyhytaikaista kipua. He eivät nähneet neuvojensa vakavia ja tuhoisia seurauksia. Kuluttajahinnat karkasivat hallinnasta, hyperinflaatio iski, BKT laski 40 %.

Sokkiterapian lama Venäjällä oli huomattavasti syvempi ja pidempi kuin yleinen suuri lama. Se oli katastrofi tavallisille venäläisille. Alkoholismi, lapsien aliravitsemus ja rikollisuus räjähtivät käsiin. Venäläisten miesten elinajanodote putosi 7 vuodella, enemmän kuin missään teollisuusmaassa koskaan rauhan aikana. 

Venäjä ei heilahtanut vapaille makkinoille yhdessä yössä. Sen sijaan se muuttui pysähtyneestä taloudesta oligarkkien johtamaksi hylyksi. Jos pelkkä hintavalvonnasta ja valtion työllisyydestä eroon pääseminen ei luonut vaurautta, vaan tuhosi talouden ja tappoi valtavia määriä ihmisiä, niin nopea siirtyminen ”vapaille markkinoille” ei selvästikään ollut oikea ratkaisu.

Kiina harkitsi samantyyppisten äkillisten uudistusten toteuttamista kuin Venäjä koko 1980-luvun ajan. Ajatus puhtaalta pöydältä aloittamisesta oli houkutteleva, ja arvostetut taloustieteilijät suosittelivat shokkiterapiaa, mutta lopulta Kiina päätti olla toteuttamatta sitä.  Se uudisti itseään asteittain ja kokeellisesti sen sijaan, että se olisi mullistanut koko talouden kerralla.

Markkinatoimintaa suvaittiin tai edistettiin aktiivisesti talouden ei-olennaisissa osissa. Kiina otti käyttöön kaksisuuntaisen hinnoittelupolitiikan. Se otti oppia maailman kehittyneimmiltä mailta kuten Yhdysvallat, Iso-Britannia, Japani ja Etelä-Korea. Jokainen niistä johti ja suunnitteli oman taloutensa kehitystä. Ja markkinoilta; varhaisen vaiheen teollisuudenalojen suojelusta ja investointien valvonnasta.

Lännen markkinaekonomistit ajattelivat, että Kiinan omaksuma järjestelmä olisi katastrofi, mutta Pekingin johtajat eivät kuunnelleet heitä. Venäjä romahti ”shokkiterapiaohjelman” jälkeen, Kiina puolestaan nousi huomattavaan menestykseen. Valtio piti hallinnassaan teollisuuden selkärangan sekä maanomistuksen. Kiinan johtaessa taloutensa uuteen dynamiikkaan valtion instituutiot eivät rappeutuneet menneisyyden fossiileiksi, vaan ne olivat usein uusien teollisuudenalojen edelläkävijöitä, jotka suojelivat ja toimivat kasvun takaajina. 

Kiina ei nykyään ole vapaa markkinatalous sanan missään merkityksessä. Se on valtion johtama markkinatalous. Hallitus omistaa käytännössä kaiken maan, ja ohjaa taloutta markkinakilpailun kautta valtion omistukseen. 

Maailmanlaajuisesti puolusteltu sokkiterapia oli epäonnistunut toimintamalli. Venäjä romahti äkillisen muutoksensa jälkeen, Kiinan asteittaiset uudistukset mahdollistivat sen selviytymisen. Se oli ratkaisevaa. 

Se, että Kiinan valtionyhtiöitä suojataan ulkomaiselta kilpailulta ja ne saavat valtiontukia, on suututtanut ulkomaisia ​​yrityksiä, jotka ajattelevat, että Kiina on epäreilu eikä toimi sääntöjen mukaan. Kritiikki on aiheellista, mutta on myös totta, että Washingtonin yksipuoliset pakotteet – jotka se on määrännyt noin kolmannekselle maailman kaikista maista – ovat myös selkeästi WTO-sääntöjen vastaisia. 

Kiinan lähestymistapa markkinoilla on Xin aikana ollut kaksijakoinen. Vaikka ”valtiosektorin osuus teollisuustuotannosta putosi 81 prosentista vuonna 1980 15 prosenttiin vuonna 2005”, Xi on (uudistuksen hengessä) myös varmistanut, että kommunistisella puolueella on suuri vaikutusvalta yritysten johtamisessa ja päätöksenteossa. Mikään tästä ei tietenkään ole sopinut Yhdysvaltojen ja EU:n yritystitaanien piirustuksiin. Ne uskovat vakaasti, että yritysten sidosryhmien tulisi hallita valtiota. 

Suurin ongelma ei kuitenkaan ole se, että Kiina tukee valtionyhtiöitään, tai edes se, että siitä on tulossa maailman suurin talous seuraavan vuosikymmenen aikana. Se ei ole ongelma. Todellinen ongelma on, että Kiina ei ole sulautunut Washingtonin johtamaan ”sääntöperäiseen järjestykseen”, kuten alun perin odotettiin. Tosiasia on, että Kiinan johtajat ovat vahvasti isänmaallisia, eikä heillä ole aikomustakaan alistaa maataan Uncle Samin globaalin imperiumin vasalliksi. Tätä tärkeää seikkaa poliittinen analyytikko Alfred McCoy valaisee artikkelissaan Counterpunch -julkaisussa:

”Kiinan kasvava määräysvalta Euraasiassa edustaa selvästi perustavanlaatuista muutosta maanosan geopolitiikassa. Washingtonin ulkopoliittinen johto oli vakuuttunut siitä, että Peking pelaa globaalia peliä Yhdysvaltain sääntöjen mukaan, ja teki vuonna 2001 suuren strategisen virhearvion hyväksyessään sen Maailman kauppajärjestöön (WTO).”

”Kaikki ideologisen kirjon osat, me Yhdysvaltain ulkopolitiikan yhteisössä”, tunnusti kaksi entistä Obaman hallinnon jäsentä, ”jaoimme taustalla olevan uskomuksen, että Yhdysvaltain valta ja hegemonia voisivat helposti muokata Kiinaa Yhdysvalloille mieleiseksi… Kaikki politiikan osapuolten keskustelut menivät pieleen.” 

Hieman yli kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun Peking liittyi WTO:hon, sen vuotuinen vienti Yhdysvaltoihin kasvoi lähes viisinkertaiseksi ja sen valuuttavarannot nousivat 200 miljardista dollarista ennennäkemättömään 4 biljoonaan dollariin vuoteen 2013 mennessä. (USA, Counterpunch)

On selvää, että Yhdysvaltain ulkopolitiikan mandariinit tekivät katastrofaalisen arvion Kiinasta, eikä nyt ole mitään keinoa korjata vahinkoa. Kiina ei nouse vain maailman suurimmaksi taloudeksi vaan se hallitsee myös omaa kohtaloaan toisin kuin länsimaat, jotka on liitetty oligarkkijohtoiseen järjestelmään (WEF), joka päättää kaikesta –  ilmastopolitiikasta pakollisiin rokotuksiin ja transsukupuolisten kylpyhuoneista Ukrainan sotaan. 

Kaikki nämä linjaukset ovat poliitikkoja, mediaa ja rönsyistä syvää valtiota hallitsevien oligarkkien tekemiä. Taaskaan kysymys ei ole Kiinan koosta tai rahasta; kyse on hallinnasta. Kiina hallitsee tällä hetkellä omaa tulevaisuuttaan ”sääntöihin perustuvasta  järjestyksestä” riippumatta, mikä tekee siitä uhan juuri tälle järjestelmälle.

Jos katsomme uudelleen ensimmäistä kaaviota, voimme ymmärtää, miksi Washington ryntäsi välityssotaan Venäjän kanssa. Kun Kiina pystyi levittämään suurten nopeuksien rautatieverkostonsa koko valtakuntaan vain 12 vuodessa, mitä seuraavat 12 vuotta tuovat tullessaan? Tämä huolestuttaa Washingtonia.

Kiinan nouseminen alueelliseksi hegemoniksi Aasian mantereella on tässä vaiheessa lähes varmaa. Kuka voi estää sen?

Ei Washington. Yhdysvallat ja Nato ovat tällä hetkellä jumissa Ukrainassa, vaikka Ukrainan piti olla laukaisualusta USA:n sotilastukikohtien levittämiselle Keski-Aasiaan ja (lopulta) Kiinan piirittämiseen, eristämiseen ja hillitsemiseen. Se oli suunnitelma, mutta sen toteutuminen näyttää päivä päivältä vähemmän todennäköiseltä. Ja muistakaa kuinka tärkeänä kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Zbigniew Brzezinski piti Eurasiaa klassikoteoksessaan The Grand Chessboard lähes kolme vuosikymmentä sitten. Hän kirjoitti:

”Eurasia on maapallon suurin maanosa ja geopoliittisesti aksiaalinen. Eurasiaa hallitseva hallitsee kahta maailman kolmesta edistyneimmästä ja taloudellisesti tuottavimmasta alueesta. Noin 75 prosenttia maailman ihmisistä asuu Euraasiassa, ja suurin osa maailman fyysisestä rikkaudesta on myös siellä, sen yrityksissä ja sen maaperässä. Euraasian osuus maailman bruttokansantuotteesta on 60 prosenttia ja noin kolme neljäsosaa maailman tunnetuista energiavaroista. (The Grand Chessboard: American Primacy and Its Geostrategic Imperatives, Zbigniew Brzezinski, s.31)

Kuka käy kauppaa USA:n, kuka Kiinan kanssa? Vertailussa tillanne vuosina 2000 ja 2020. Kiinan oranssi on levinnyt laajalle. Suomi kuuluu Euroopan harvalukuiseen sinisten maiden joukkoon.

Ulkopoliittiset sekoilijat ovat yksimielisiä siitä, että Yhdysvaltojen on noustava hallitsevaksi toimijaksi Keski-Aasiassa, jos se haluaa säilyttää nykyisen ylevän asemansa globaalissa järjestyksessä. Entinen alipuolustusministeri Paul Wolfowitz meni niin pitkälle, että sanoi, että Washingtonin prioriteettina tulee olla estää Neuvostoliiton kaltaisen kilpailijan eli uhan nouseminen entisen Neuvostoliiton alueelle tai muualle. Wolfowitzin mielipiteitä toistetaan edelleen kaikissa viimeaikaisissa Yhdysvaltain kansallista turvallisuutta koskevissa asiakirjoissa, mukaan lukien kansallinen turvallisuusstrategia ja kansallinen puolustusstrategia. Asiantuntijat ovat kaikki yhtä mieltä yhdestä asiasta ja vain yhdestä; että USA:n on voitava hallita Keski-Aasiaa.

Mutta kuinka todennäköistä se nyt on? Kuinka todennäköistä on, että Venäjä pakotetaan pois Ukrainasta ja estetään sitä torjumasta Yhdysvaltojen hallintaa Euraasiassa? Kuinka todennäköistä on, että Kiinan Belt and Road -aloite ei laajennu Aasiaan ja Eurooppaan, Lähi-itään, Afrikkaan ja jopa Latinalaiseen Amerikkaan? Lyhyt ote Kiinan vyö- ja tiesuunnitelmasta:

Kiina rakentaa maailman kaikkien aikojen suurinta talouskehitys- ja rakennusprojektia. Uuden Silkkitien tavoitteena on vallankumouksellinen muutos maailman talouskartassa. Kunnianhimoisena visiona on herättää henkiin muinainen Silkkitie moderniksi kauttakulku-, kauppa- ja talouskäytäväksi, joka kulkee Shanghaista Berliiniin. Tie kulkee Kiinan, Mongolian, Venäjän, Valko-Venäjän, Puolan ja Saksan halki lähes 13 000 kilometriä ja luo talousvyöhykkeen, joka ulottuu noin kolmannekseen maapallon ympärysmitasta.

Suunnitellaan suurten nopeuksien rautateiden, teiden ja moottoriteiden, energiansiirto- ja jakeluverkkojen sekä valokuituverkkojen rakentamista. Reitin varrella olevat kaupungit ja satamat ovat taloudellisen kehityksen kohteena.

Olennainen osa suunnitelmaa on meripohjainen ”Maritime Silk Road” (MSR) -komponentti, joka on yhtä kunnianhimoinen kuin maahanke. Se yhdistää Kiinan Persianlahteen ja Välimereen Keski-Aasian ja Intian valtameren kautta. Valmistuttuaan se yhdistää muinaisen Silkkitien tapaan kolme maanosaa: Aasian, Euroopan ja Afrikan. 

Infrastruktuurihankkeiden ketju tekee todeksi maailman suurimman talouskäytävän, jonka väkiluku on 4,4 miljardia ja taloudellinen tuotanto 21 biljoonaa dollaria.

Koko maailmalle Silk Roadia koskevat päätökset ovat todella tärkeitä. Massiivinen projekti tarjoaa mahdollisuuden kaupan, teollisuuden, löytöjen, ajattelun, keksinnöjen ja kulttuurin uudelle renesanssille, joka voi hyvinkin kilpailla alkuperäisen Silkkitien kanssa. Ajan mittaan käy myös selväksi, että projektiin liittyvät geopoliittiset konfliktit voivat johtaa uuteen kylmään sotaan idän ja lännen asemasta Euraasiassa. Tulos ei ole läheskään varma. (”New Silk Road Could Change Global Economics Forever”, Robert Berke, Oil Price)

Uusi silkkitie muokkaa maailmankauppaa erityisen voimakkaasti Keski-Aasiassa, mutta sen vaikutukset ovat globaalit.

Tulevaisuus on Kiina

Xi Jinpingin ”allekirjoitusinfrastruktuuriprojekti” muokkaa kauppasuhteita Keski-Aasiassa ja ympäri maailmaa. BRI:hen (Belt and Road Initiative) tulee lopulta mukaan yli 150 maata ja lukemattomia kansainvälisiä järjestöjä. Se on epäilemättä historian suurin infrastruktuuri- ja investointihanke, joka kattaa 65 prosenttia maailman väestöstä ja 40 prosenttia maailman bruttokansantuotteesta. 

Maantie-, rautatie- ja merireittien parannukset lisäävät huomattavasti yhteyksiä, alentavat toimituskustannuksia, parantavat tuottavuutta ja lisäävät laajasti vaurautta. Vyö ja tie on Kiinan yritys korvata toisen maailmansodan jälkeinen, murentuva ”sääntöihin perustuva” järjestys järjestelmällä, joka kunnioittaa kansojen suvereniteettia, hylkää yksipuolisuuden ja luottaa markkinapohjaisiin periaatteisiin vaikuttaakseen vaurauden tasapuolisempaan jakautumiseen.

BRI on Kiinan suunnitelma uudesta maailmanjärjestyksestä. Se on 2000-luvun kapitalismin kasvot, ja se siirtää väistämättä globaalin vallan paikan itään, Pekingiin, josta on määrä tulla de facto maailman keskus.

Tämä artikkeli julkaistiin alun perin The Unz Review -sivustolla.

Kirjoittaja Michael Whitney on tunnettu geopoliittinen ja sosiaalinen analyytikko Washingtonin osavaltiossa. Hän aloitti uransa itsenäisenä kansalaisjournalistina vuonna 2002 sitoutuen rehelliseen journalismiin, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja maailmanrauhaan.

Hän on Globalisaation tutkimuskeskuksen (CRG) tutkija.

+++