Amerikkalaisen David Borensteinin dokumentti ”Yksin Putinia vastaan” (2025, Tanska) oli Oscar-kilpailun yllätysvoittaja. Elokuvan keskushenkilö ja apuohjaaja on venäläinen Pavel Talankin (s. 1991), joka työskenteli tapahtumanjärjestäjänä ja videokuvaajana Uralilla Karabašin kaupungissa koulussa n:o 1.
Kaupungissa on 10 000 asukasta. Audiovisuaalisesta instituutista valmistuneen Talankinin tehtäviin kuului videoida koulun tapahtumia ja opettaa harrastusryhmiä.
Dokumentti alkaa öisellä kohtauksella, jonka taustalla on uhkaava musiikki. Talankin kaivaa lapiolla maata kerrostaloalueella. Samalla kuuluu naisen puhetta kuin korvanapista tai puhelimesta: ”P, on aika puhua lähdöstäsi. Ennen kuin ylität rajan, poista kaikki viestisovellukset. Ole varovainen kovalevyjen kanssa, jotka ovat mukanasi. Pysy rauhallisena. Sinulla on paluulippu. He luulevat, että palaat viikon kuluttua. Luota itseesi. Uskon, että tekosi voi osoittautua hyvin tärkeäksi.”
Naisen dramaattiset repliikit on itse asiassa jälkikäteen äänitetty, eivätkä ne liity yölliseen kohtaukseen. Lopussa käy ilmi, että Talankin ei suinkaan ole piilottamassa tulenarkaa digitaalista aineistoa maan poveen yön kätkössä, vaan on kaivamassa maasta pihlajantainta, jonka aikoo istuttaa koulunsa pihalle.
Miksi operaatio täytyy tehdä yöllä?
Agenttisarjan tunnelma on heti alussa viritetty taitavasti amerikkalaisia katsojia varten. Heille Neuvostoliitto ja Venäjä ovat tuttuja nimenomaan niistä. Näin fiktio ja dokumentti sekoittuvat katsojan mielessä ja koukuttavat katsomaan lisää.
Sotaa käyvän maan koululaitos muuttuu, yllätys?
Dokumentti pyrkii kuvaamaan niitä muutoksia, joita sota naapurimaata vastaan saa aikaan Venäjän kouluissa.
Filmin aineistona ovat videot, jotka Talankin on kuvannut omaa kouluaan ja Venäjän opetusministeriötä varten. Hän videoi oppitunteja ja koulun juhlia, isänmaallista Z-rallitapahtumaa ja soveltavan sotilasurheilun kilpailua. Mukana on myös hänen dokumenttia varten salaa kuvaamiaan otoksia opettajainkokouksesta ja hautajaisista. Lisäksi filmissä on muutama lyhyt haastattelu, nuorten juhlinnan kuvausta, päähenkilön yksinpuhelua sekä hieman motivoimattomia pitkiä kamera-ajoja koulun käytävillä tai talvisilla tyhjillä kadulla. Tunteita herättävällä musiikilla on merkittävä rooli.
Talankinin videoista selviää, että sodan sytyttyä koulupäivä ryhdytään aloittamaan kansallislaululla juhlasalissa, jonne muutama oppilas tuo juhlallisesti maan lipun. Opettajat saavat tehtäväkseen selostaa tunneilla sotilaallisen erikoisoperaation tavoitetta ja taustoja. Lojaalisuutta kotimaalle ja yhtenäisyyttä painotetaan. Oppilaiden isänmaallisia tunteita herätellään opettelemalla runoja voitosta. Vanhemmat oppilaat kirjoittavat kirjeitä rintamalla oleville sotilaille.
Liikuntatunnilla harjoitellaan marssimista ja Wagner-sotilas käy opettamassa nuorille, kuinka tunnistaa maamiina ja miten kypärää käytetään turvallisesti. Aseiden kokoamistakin opetetaan vanhemmille oppilaille.
Tämä kaikki esitetään tyrmistyttävänä esimerkkinä Venäjän koulun militarisoitumisesta sodan myötä.
Ohjaaja Borenstein ei taida tietää, että Ukrainankin kouluissa opetetaan aseiden kokoamista, miinojen tunnistusta, käytetään taistelusimulaatioita ja lauletaan isänmaallisia lauluja. Äärioikeistolaisen Azov-liikkeen sotilaat ovat kouluttaneet ukrainalaisia nuoria omilla leireillään aseiden käytössä jo vuodesta 2015, nuorimmat osallistujat ovat olleet yhdeksänvuotiaita.
On surullista, että sodan vaikutukset ulottuvat lapsiin ja nuoriin, mutta tekopyhää syyttää siitä vain Venäjää.
Teini-ikäistä vastarintaa
Pavel Talankin ei hyväksy Venäjän sotatoimia, mutta hänen työnkuvaansa kuuluu videoida sotaa käsitteleviä oppituntejakin. Hän tuskailee: ”Minut pakotettiin tekemään sellaista, joka oli vastoin työni olemusta.” Hänen elämästään annetaan kuva kuin hän olisi jatkuvassa vaarassa, vaikka kukaan viranomainen ei tunnu olevan hänestä kiinnostunut.
Kiinnostuksen puute saattaa johtua siitä, että Talankinin vastarinnan muodot ovat aika vaarattomia. Eräänä aamuna hän vaihtaa aamunavauksen musiikiksi Venäjän kansallishymnin tilalle Lady Gagan esittämän USA:n kansallislaulun.
Toiseksi vastarintateokseen hän liimaa koulun ikkunoihin X-merkit, jotka hänen mukaansa symboloivat ukrainalaisten taistelua. Lisäksi Talankin käy sammuttamassa kaupunginkirjaston videolaitteet, jotka näyttävät non-stoppina hänen kuvaamiaan videoita Z-rallista. Hän yrittää myös poistaa Venäjän lipun koulun katolta, mutta ei saa lipputankoa irti, joten tyytyy vain kaatamaan sen.
Talankinin henkinen yksinäisyys näkyy katsojalle. Hänen ystäviään ei esiinny filmissä, ja nuortenkin juhlissa hän on vain kuvaajan roolissa. Hän sanoo tunteneensa itsensä jo lapsena erilaiseksi kuin muut pojat, mutta ei tiennyt syytä siihen. Tätä eristyneisyyttä lisää hänen poliittinen oppositio-ajattelunsa. Hän toteaakin surullisena tilanteensa kehittymisestä työyhteisössä ja oppilaiden kanssa: ”Luottamus katosi…”.
”Synnyinmaata rakastetaan kuin äitiä!”
Koulun opettajista esiin nostetaan historian ja yhteiskuntaopin opettaja, keski-ikäinen Pavel Abdulmanov. Mitä Abdulmanov sitten opettaa?
”Ei synnyinmaata rakasteta mistään erityisestä syystä vaan automaattisesti, kuten äitiä. Ei äitiäkään rakasteta jostain tietystä syystä, vaan koska äiti on äiti. Sama on synnyinmaan kanssa. Sitä rakastetaan, koska se on synnyinmaa. Jos olet syntynyt tässä valtiossa ja ajattelet, että se ei toimi oikein, lähde täältä pois. Muuta sellaiseen maahan, jota pidät parempana.”
Talankin kommentoi tätä myöhemmin yksinpuhelussaan kameralle: ”Eihän rakkaus maata kohtaan tarkoita sitä, että täytyy nostaa lippu ja laulaa kansallislaulu. Ei rakkautta tarvitse propagoida. Rakkaus on sitä, että voi sanoa, että maassamme on ongelmia ja niistä täytyy puhua.” Talankin sanoo rakastavansa maataan ”ehkä enemmän kuin hallinnon tukijat”.
Hän ei siis koe mielekkäinä kansallisvaltion symboleja ja seremoniallista puolta ja on liberaalina todennäköisesti eri mieltä monesta muustakin asiasta konservatiivisen arvomaailman kanssa. Niin konservatiivit kuin liberaalit ajattelevat oman skenaarionsa olevan parasta Venäjälle.
”Totta vai tarua?” -oppitunnilla Abdulmanov selittää: ”Yksi hybridisodan tehokkaimpia elementtejä on paikallisväestön käyttäminen agentteina. Vihollinen yrittää värvätä ihmisiä paikallisväestöstä, jotta nämä edistäisivät heidän propagandaansa omissa nimissään. Liittoutukaa, tukekaa toinen toisianne! Meidät voidaan hajottaa vain sisältä päin, kylvämällä eripuraa maassamme ja yhteiskunnassamme.”
Eikö Talankinin oma toiminta Venäjän valtion vihollisen hyväksi todista historian opettajan puheet tosiksi? Talankin sai netin kautta yhteyden Borensteiniin ja lupautui toimittamaan hänelle materiaalin, jota nyt käytetään massiivisesti Venäjän vastaiseen propagandaan.
Stalinisti vai ei?
Talankin kysyy Abdulmanovilta, kenet historian henkilöistä tämä haluaisi tavata. Opettaja mainitsee Lavrenti Berijan ja muita Josef Stalinin ajan turvallisuusviranomaisia. Georgialainen Berija oli Neuvostoliiton salaisen poliisin johtaja, joka vastasi maan sisäisestä turvallisuudesta 1938-1953 ja teloitettiin pian Stalinin kuoleman jälkeen.
Talankin kysyy, miksi Abdulmanov haluaisi tavata juuri Berijan. Abdulmanov sanoo: ”Mielenkiintoinen ammatti”, ja hymähtää monimielisesti. Ammattitaitoinen dokumentaristi olisi tässä kiinnostavassa kohdassa kysynyt lisäkysymyksen: ”Mitä tarkoitat mielenkiintoisella?”
Sellaista kysymystä ei tule, vaan opettajan kommentin jälkeen leikkaus ja uusi asia. Ehkä Abdulmanov on selittänyt mielipidettään Talankinille siinä välissä, ehkä ei. Jäljelle jää vaikutelma kuin Abdulmanov ihailisi Berijaa. (- Pitääkö olla natsi voidakseen olla kiinnostunut Goebbelsista?)
Samantyyppistä selektiiviseltä vaikuttavaa leikkausta on kohtauksessa, jossa haastatellaan ryhmää naisia Z-rallissa. Leikkauksesta johtuen on vaikea tietää, mihin Talankinin kysymyksiin naiset todella vastaavat.
Joka tapauksessa, tekoäly osaa jo kertoa, että Abdulmanov ”ihailee julkisesti Stalinin ajan turvallisuusviranomaisia”.
Puutteellista faktantarkistusta
Talankin väittää, että Unesco on nimennyt hänen kotikaupunkinsa Karabašin maailman saastuneimmaksi. Sellaista mainintaa ei Unescon asiakirjoista löydy, ja tekoälykin tuomitsee tämän väitteen epätodeksi, vaikka se on kiertänyt venäläisessä mediassa vuosia.
Elokuvassa ei mainita sitä, että ilmanlaatu on parin vuosikymmenen aikana huomattavasti parantunut kuparitehtaaseen asennettujen suodattimien avulla ja muihinkin ympäristönsuojelutoimiin on ryhdytty esimerkiksi vesien suhteen.
Dokumentti väittää, että elinajanodote Karabašissa olisi 38 vuotta. Tämäkin tieto on vanhentunutta. Elinajanodote alueella on noussut ympäristönsuojelun ansiosta, on tällä hetkellä 65-70 vuotta ja on edelleen nousussa.
Vankileireistä puhuttaessa väitetään suurpiirteisesti georgialaissyntyistä Lavrenti Berijaa ”gulagin isäksi”, vaikka todellisuudessa tätä nimitystä käytetään turkinjuutalaisesta Naftali Frenkelistä. Hänestä puhutaan myös ”gulagin arkkitehtinä”, koska hän organisoi pakkotyön tuottavaksi osaksi Neuvostoliiton kansantaloutta.
Eettisiä rimanalituksia
Eettiseltä kannalta dokumentti sisältää useita kyseenalaisia kohtia. Koululaisia on kuvattu ilman vanhempien lupaa. Oppilaiden kasvoja ei ole edes hämärretty, kuten jokaisessa amerikkalaisessa tuotannossa, jossa vilahtaa ihmisiä, joiden lupaa kuvaamiseen ei ole kysytty. Jopa opettajien arviointikokouksesta dokumenttiin on päässyt kohta, jossa pohditaan yhden oppilaan, Pavel Aleksandrovitsin, 6. G, huonoa koulumenestystä!
Kaikkein isoin eettinen rimanalitus on audiotallenne, jonka Talankin sanoo tehneensä salaa venäläisen sotilaan hautajaisissa.
Äänityksestä kuuluu pelkästään epätoivoisen äidin itkua ja tuskaista huutoa. Borenstein laittaa siis venäläisäidin kärsimyksen tehokeinoksi dokumenttiinsa, joka puolustaa sitä vihollista, joka tappoi naisen pojan. Voiko taiteilijalla olla kylmempää asennetta? – Toivottavasti Borenstein edes luovuttaa osan dokumenttinsa tuotosta tälle äidille.
Häiritseviä kaksoisstandardeja ja harhaanjohtamista
Sota on vaikuttanut tietenkin niin Venäjän kuin Ukrainan koululaitoksen oppisisältöihin. Sama tapahtui Suomessa vuonna 1939. Kuitenkin dokumentti esittää Venäjän poikkeuksellisen totalitaristisena verrattuna muihin sotaa käyviin maihin, vaikka, kuten sanottu, Ukrainassa nuorten sotilaallista kasvatusta on luovutettu jopa natsistisen Azov-kaartin haltuun.
USA:ssa isänmaalliseen kasvatukseen kuuluu lippuvalan lausuminen koulupäivän alussa ja kansallislaulun soittaminen maan sisäisissä urheilutapahtumissa. Myös aseita moni amerikkalainen lapsi oppii varhain käsittelemään.
Dokumentti pyrkii monin keinoin samaistamaan Stalinin ajan ja Venäjän nykyhetken ilmapiirin. Siihen on varmaan sekä propagandistinen että kaupallinen syy. Trilleri-tunnelma myy paremmin kuin poliittinen analyysi.
Elokuvan mainoksessa sanotaan, että Talankin ”pakenee” Venäjältä poistuessaan turistilennolla. Tarkennettuna: hän pakenee rikoksensa seurauksia, sillä valtiolle kuuluvien videoiden vieminen pois maasta ja niiden luvaton julkaisu on rikos kaikissa maissa.
Hyvä esimerkki tahallisesta harhautuksesta on kohta, jossa Talankin kuvaa kouluun saapuvia vanhempia oppilaita. Opettaja skannaa heitä käsikäyttöisellä metallinpaljastimella. Selostus kertoo: ”Enää koulu ei ollut vapaa.” Onko tämä siis koulun uusi turvallisuuskäytäntö sodan oloissa? Itse asiassa kyse on päättökokeesta, johon menevät oppilaat skannataan puhelinten varalta.
Mitään analyysia sodasta dokumentti ei tee. Talankinin mielestä sota on Putinin ”oikku”. Se on ohuin selitys, jonka olen nähnyt tälle sodalle esitettävän. Sen tarkoitus on vahvistaa amerikkalaisen katsojan lapsellista käsitystä Putinista tsaarin kaltaisena ehdottomana itsevaltiaana.
Bulgakov ja Talankin
Parhaimmillaan Pavel Talankin on dokumentin lopussa, jossa hän ilmaisee rakkautta kotiseutuunsa, jota alussa niin kielteisesti kuvasi:
”Rakastan sitä, kun voin avata parvekkeen oven apposen auki ja laskea raitista ilmaa sisään. Rakastan purevia pakkasia, kun on 40-45 astetta pakkasta ja ulkona voi liikkua vain nopeasti hypellen, kasvot pakkasesta punaisina ja viikset valkeina. Rakastan myös syksyä. Pidän kaikesta täällä. Ihmisiäkin rakastan. Rakastan melkein kaikkea. Rakastan harmaita neuvostoaikaisia kerrostaloja. Rakastan sitä, että teollisuusalueen putket ovat kietoutuneita toisiinsa. Putkia, putkia, aina vain putkia. Rakastan sitä, kuinka sateen jälkeen vesi valuu seiniä pitkin.”
Tämä tuo mieleeni jostain syystä kirjailija Mihail Bulgakovin, joka 1930-luvulla harkitsi Neuvostoliitosta pakenemista. Hän päätyi siihen, että venäläinen kirjailija ei voi kirjoittaa muualla kuin Venäjällä.
Ehkä Talankin jonain päivänä ymmärtää Bulgakovia ja katuu sitä, että liittoutui kotimaansa vihollisen kanssa. Samalla hän petti kaikki ne työyhteisönsä ihmiset, joita kuvasi. Nyt hän on ulkopuolinen omassa kotimaassaankin.
Talankinin kuva: Nikita Mouravieff, lähde Wikimedia Commons, lisenssi CC BY-SA 4.0
Borensteinin kuva: Bryan Berlin, lähde Wikimedia Commons, lisenssi CC BY-SA 4.0