Vuonna 2024 valitaan presidentti sekä Venäjällä että Yhdysvalloissa. Suomalainen media on keskittynyt vasta marraskuussa oleviin Atlantin takaisiin vaaleihin, mutta salli armonsa langeta myös Venäjän vaalien ylle aivan viime hetkillä eli kolmipäiväisten vaalien koitettua.
Jottei yhdellekään lukijalle jäisi median asenne epäselväksi, Yle keksi ruveta käyttämään halventavaa termiä ”näytösvaalit”. Kirjoittelu oli muutenkin korostuneen panettelevaa, epäinformatiivista ja propagandistista. Vladimir Putinilla ei ollut varteenotettavaa haastajaa, mikä johtui länsimedian mukaan pelkästään siitä, ettei Putin salli sellaista. Voikin olla, ettei Putinia uskalleta haastaa, mutta olennaista on, että länsimedian tarkoituksena ei ollut kertoa, mitä Venäjän vaaleissa tapahtui, vaan käyttää hetki Venäjän ja sen hallinnon mustamaalaamiseen. Onko sellainen hyvää journalismia?
Yhdysvaltain vaalijärjestelmää länsimedia ei koskaan kritisoi, vaikka on varsin helppoa (joskaan ei nopeata) osoittaa, etteivät Yhdysvaltain presidentiksi nousevat henkilöt (toistaiseksi vain miehet) pääse äänimäärissä lähellekään edes 50 %:n valtakunnallista kannatusta. Joe Bidenia kannatti 2020 51,3 % äänestäneistä, mutta äänioikeutetuista vain noin 34 %.
Vaalijärjestelmän tarkoituksena ei olekaan antaa kansan valita, kenelle merkittävä toimeenpanovalta suodaan neljäksi vuodeksi kerrallaan. Tämä on varmistettu monin suomalaisille kovin oudoin tekniikoin. Ensinnäkään äänioikeus ei ole automaattisesti jokaiselle äänioikeutetulle varmistettu ja taattu oikeus, vaan sitä pitää erikseen anoa. Paikalliset viranomaiset eivät useinkaan näe erityistä vaivaa tehdäkseen äänioikeuden anomisesta helppoa. Vuoden 2020 presidentinvaaleissa äänesti 66,9 % äänioikeutetuista eli noin 80 miljoonaa ihmistä ei vaivautunut äänestämään tai ei edes hankkinut äänestysoikeutta.
Äänestäneiden äänillä on vain välillinen vaikutus lopputulokseen myös siksi, että Yhdysvalloissa presidentin valitsevat osavaltioiden edustajat periaatteella voittaja vie kaikki paikat. Vuonna 2016 Donald Trump eteni presidentiksi, vaikka sai 3 miljoonaa ääntä vähemmän kuin Hillary Clinton. Käytännössä vaalit voittaa se, joka voittaa väkirikkaiden osavaltioiden vaalit, olipa voitto kuinka niukka tahansa.
Yhdysvalloissa ei harrasteta suhteellisuutta juuri missään tai koskaan. Näin toimitaan, jottei yksikään pienempi puolue pääsisi häiritsemään kahden suurimman puolueen keskinäistä taistelua. Täytyy mennä vuoteen 1912 asti, että löytää jonkin muun puolueen kahden suurimman joukosta. Tuolloin demokraattipuolueen Woodrow Wilson voitti 41,8 %:n äänimäärällä, republikaani William Howard Taft jäi kolmanneksi 23,2 %:llaan ja kakkoseksi kiri ”progressiivisten” listan Theodore Roosevelt 27 %:lla.
Sen jälkeen yllätyksiä ei ole enää päästetty tapahtumaan. Lähimmäs pääsi riippumaton Ross Perot vuonna 1992 noin 19 %:n kannatuksellaan.
* * *
Voidaan myös kysyä, millä tavalla kahden valtapuolueen presidentit loppujen lopuksi politiikkansa osalta poikkeavat toisistaan. Molemmat puolueet ovat Yhdysvaltain rikkaimpien lobbareiden määräysvallassa, joten eroja näkyy lähinnä rahoittajien joskus poikkeavien intressien ajamisessa.
Suomessa on pidetty yllä mielikuvaa siitä, että republikaanit (GOP, Grand Old Party) ovat konservatiiveja ja demokraatit jonkinlaista ”vasemmistoa”. Jokainen Yhdysvaltain politiikkaa seurannut tietää kuitenkin, että vaikka demokraattipuolueessa toimii jokunen ”oikeistodemari” tai Kokoomuksen oikeaa laitaa edustavan kaltainen, puolueeseen mahtuu myös jyrkän äärioikeistolaisia toimijoita ja koko puolue on Yhdysvaltain sionistien määräysvallassa. Historiallisesti republikaanit keskittyvät sisäpolitiikkaan eli tulonjakokysymyksiin (rikkaimpien verotuksen keventämiseen), kun taas demokraatteja on aina kiinnostanut enemmän maailman sotilaallinen ja taloudellinen hegemonia, mikä on tarkoittanut aktiivista, yleensä haukkamaista sotapolitiikkaa.
Kun nyt Venäjällä valittiin jälleen presidentiksi Vladimir Putin (tästä eivät happamimmatkaan länsimedian edustajat ole eri mieltä), myös Yhdysvalloissa on historian oikkujen takia tarjolla vain vanhoja ehdokkaita, jotka sitä paitsi ovat historiallisen iäkkäitä. Joe Bidenin objektiivisesti käsittämätön ehdokkuus (Biden on selkeästi dementoituva vanhus, jonka paikka olisi hoitokodissa) selittyy puoluejohdon kyseenalaisella laskelmoinnilla, että Biden ja vain hän voi toistaa vuoden 2020 voiton Trumpista.
Mikään tuore gallup ei tue tällaista uskomusta. Myös suurin osa puolueen tunnustautuneista kannattajista pitää Bidenia liian vanhana. Puolue ei kuitenkaan sallinut jäsenistönsä ilmaista asiassa mielipidettään. Tältäkin osin Bidenin ehdokkuus on puhtaasti yhdysvaltalaisten apparatšikkien päätös, ei jäsenistön tahto.
Republikaanien puolella Trumpin ote puoluekoneistosta on jatkunut tiukkana, eikä kiihkeimpien kannattajien intoa näytä vähentävän tietoisuus Trumpin iästä, vaalitappioista tai lukemattomista vakavista oikeusjutuista ja syytöksistä. Nuoremmat valtaa tavoittelevat poliitikot joutuivat yksi toisensa jälkeen, viimeisimpänä Nikki Haley, toteamaan, että Trumpin kuolettava viha riittää puolueessa, joka ylpeilee perinteillään. Trumpia vallassa pitävät yhdysvaltalaiset apparatšikit ovat eri henkilöitä kuin kilpailijapuolueessa, mutta heidän roolinsa ei juuri poikkea Bidenia pystyssä pitävien roolista.
Vaikka puolessa vuodessa voi tapahtua hyvinkin dramaattisia käänteitä – joista todennäköisin lienee Joe Bidenin toteaminen niin huonokuntoisesti, että hänen tilalleen vaihdetaan puolueen panttaama musta lammas, joka ei ole Kamala Harris –, voi jo nyt ennustella, että presidentiksi päätyy Donald Trump, vaikka häntä vastustaa demokraattipuolueen koneiston lisäksi myös melkoinen joukko republikaaneja. Jälkimmäisten ongelma on siinä, että ainoa toimiva tapa vastustaa Trumpia on ohjata äänestäjiä Bidenin suuntaan. Se ei ole republikaaniäänestäjille mieluinen vaihtoehto, joten on mahdollista, että moni jää marraskuussa kotiin seuraamaan vaalien ääntenlaskentaa.
* * *
Vladimir Putin ehtii olla vaaleilla valittu ja ainakin numeroiden valossa reilusti äänestäneiden kansalaisten enemmistön kannatusta nauttiva presidentti puolisen vuotta ennen Trumpin tai epätodennäköisemmin jonkun vielä nimeämättömän yllättäjän astumista viranhoitoon. Onko maailma siihen mennessä ehtinyt muuttua? Sodat Ukrainassa ja Gazassa ovat täysin riippuvaisia Yhdysvaltain asetoimituksista ja muusta taloudellisesta avusta Ukrainalle ja Israelille. Emme vielä tiedä, luopuuko Yhdysvallat myös sanasodan tasolla pyrkimyksestään pakottaa Venäjän joukot perääntymään omien rajojensa taakse.
Reaalimaailmassa niin ei näytä käyvän, joten Bidenin taustajoukot joutuvat miettimään, edistääkö uudelleenvalintaa enemmän verodollareiden valuttaminen Ukrainan pohjattomiin tarpeisiin kuin propagandasota Kiinaa ja sen kasvavaa vaikutusvaltaa vastaan. Israelia Bidenin joukot eivät voi hylätä, siitä pitää sionistinen lobby huolen.
Trumpin tilanne on helpompi. Hän voi suulaasti luvata molempien konfliktien loppuvan parissa päivässä, kunhan hän on asioita hoitamassa. Vuosien 2016-2019 kokemuksesta tiedämme, ettei kansainvälinen politiikka oikeasti kiinnosta Trumpia, ellei siihen sisälly yksityisiä toimijoita hyödyttäviä bisnesmahdollisuuksia. Ukraina voi valtavine jälleenrakennusprojekteineen olla houkuttavampi kuin Gaza, koska myös Trump varoo astumasta sionistisen lobbyn varpaille, vaikka ei olisi suoranaisesti yhtä riippuvainen siitä kuin demokraattipuolue.
* * *
En pidä Vladimir Putinin näin pitkää presidenttiyttä demokratian näkökulmasta terveenä ilmiönä, mutta toisaalta Putin on meitä lähinnä sijaitsevan suurvallan johtajana johdonmukainen ja rationaalisesti vaihtoehtoja harkitseva, tuttu henkilö. Pelkään paljon vähemmän Putinia kuin ketä tahansa Yhdysvaltain presidentiksi valikoituvaa, koska en edes tiedä, saammeko kaukaisemman suurvallan johtajaksi sionistien tahdon mukaan toimivan dementoituneen vanhuksen vai upporikkaiden konservatiivisten uskonnollisten kiihkoilijoiden rahoittaman narsistisen sosiopaatin. Kummankin rinnalla minun makuuni liian machosti ja vanhoillisia äänestäjiä miellyttävällä tavalla esiintyvä Putin näyttää sivistyneeltä ja tehtäviensä tasolla olevalta johtajalta.
En tiedä, kuinka demokraattiset Venäjän presidentinvaalit loppujen lopuksi ovat. En kuitenkaan pysty näkemään Yhdysvaltain vaalijärjestelmää millään tavalla demokraattisena tapana valita sadoille miljoonille ihmisille erittäin suurta poliittista valtaa käyttävä presidentti, jonka päätökset ovat elämän ja kuoleman kysymys myös Yhdysvaltain vallan elävissä muodollisesti itsenäisissä valtioissa. Lupaan harkita asiaa uudelleen, kun Yhdysvalloissa on luovuttu enemmistövaalitavasta ja kansalaisille on taattu lakisääteinen äänestysoikeus ilman erillistä hakemusta.
Olen myös sitä mieltä, ettei yksikään vastuuntuntoinen poliitikko voi ottaa vastaan presidentin tehtäviä, ellei häntä ole vapaissa vaaleissa äänestänyt vähintään yli puolet äänioikeutetuista. Alexander Stubb ei saanut vuoden 2024 presidentinvaaleissa kuin 42 % äänioikeutettujen äänistä, Pekka Haavisto hiukan tätäkin vähemmän. Olisikin mielenkiintoista tutkia, onko missään ns. demokratiassa vallassa valtionpäämiestä, jolle on mitattu yli 50 %:n kannatus kaikkien äänioikeutettujen keskuudessa.
12 kommenttia julkaisuun “Kaksi tapaa valita presidentti”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Aleksander Stubb sai 42% äänestäjien äänestä ei äänioikeutettujen äänistä. Oli tuhansia äänioikeutettuja, jotka jättivät äänestämättä. Stubbin kannatusta siis on kansalaisten keskuudessa paljon alhaisempi kuin tämä 42%.
Jos ja kun puhumme vaalien toisesta kierroksesta, virallisiin tuloksiin vaikuttavat vain äänestäneiden luvut ja kahden ehdokkaan prosentuaalinen kannatus on yhdessä 100 ja toinen saa yli 50 % riippumatta siitä, kuinka moni käy äänestämässä. Tuo luvun 42 % laskin itse taskulaskimella, vaalijärjestelmämme ei ole kiinnostunut asiasta. Stubb sai toisella kierroksella vain noin 42 % äänioikeutettujen äänistä, mutta sai niukan enemmistön äänestäneiden äänistä ja voitti vaalit. Edustuksellisessa demokratiassa äänestämättä jättäminen koituu aina voittajan eduksi.
Journalismia parhaimmillaan…
”… onko missään ns. demokratiassa vallassa valtionpäämiestä, jolle on mitattu yli 50 %:n kannatus kaikkien äänioikeutettujen keskuudessa.”
Hei, haloo! Venäjällä!
Äänestysprosentti 77% ja Putinin kannatus 87% => 67% äänioikeututeista äänesti Putinia (eli kaksi kolmesta äänesti Putinia)
Yhdysvalloissa tuo äänioikeuden anominen eli äänestäjäksi rekisteröityminen lienee peräisin siltä ajalta, kun siellä haluttiin, että tummaihoiset ihmiset eivät edes rekisteröidy äänestäjiksi. Joissakin etelävaltioissa se yksinkertaisesti estettiin. Näin olen jostakin lukenut tai sitten nähnyt jostain dokumenttifilmistä.
Jos mainitsemasi tekniikat äänestäjien manipuloinnissa eivät kaikesta huolimatta toimi, vaan presidentin vaalissa valituksi tulee joku sellainen, jota Yhdysvaltain rahaeliitti (eli sekä Republikaanien että Demokraattien taustavoimat) ei voi hyväksyä, hänet vain murhataan. Viimeksi sellainen tapahtui presidentti J.F. Kennedylle.
Tiedämme, että Kennedy aikoi vetää Yhdysvaltain joukot pois Vietnamista ja toissaalta ei halunnut lähettää niitä Kuubaan. Sellainen ei tietenkään sopinut kummallekaan pääpuolueelle, joille aseteollisuusbisnes on oleellinen osa varainkeruuta oligarkeille. CIA pantiin toteuttamaan likainen työ kuten aina.
Venäjä on siis demokratia eikä ns. demokratia kuten esimerkiksi U.S.A.
John Kennedyn veljeä Robert Kennedyä ei päästetty edes vaaleihin asti. Hänetkin murhattiin (tuossa saattoi tosin olla asialla myös yksittäinen hörhö toisin kuin JFK:n murhassa), sillä siinä vaiheessa oli jo ilmeistä, että RK:stä tulee Demokraattien presidenttiehdokas ja sitten presidentti.
Onneksi Suomessa ei olla vielä ihan noin pitkällä vallan väärinkäytössä. Täällä ainoastaan varastetaan presidenttiehdokkaan kannattajakortit tai ohjataan ne vääriin osoitteisiin kuten kävi Paavo Väyryselle. Tuo mitä Väyryselle tehtiin osoittaa, että vallanpitäjät todella pelkäävät häntä. Eihän Paavoa olisi koskaan presidentiksi valittu (niin Väyrystä vastaan aivopestyä Suomen kansa on), mutta jo se, että hän olisi päässyt vaalitenteissä paljastamaan valtaapitävien valheet oli liikaa.
Suomen demokraattisen järjestelmän kehityttyä gallupdemokratian tasolle kevään 2022 aikana, mitattiin galluptutkimuksilla paitsi suomalaisten nousevaa Nato-kuumetta, myös presidentti Niinistön kannatusta, joka gallupien mukaan oli noussut jo 92 %!
Nyt presidentti Niinistölle onkin sitten tarjolla kiitoksena Suomen Nato-uhrauksesta tarjolla näyttävä rooli EU: n puolustusyhteistyön rakentelussa…
Historia sitten näyttää kuinka Suomi petettiin ja itsenäisyys hävitettiin. Siinä suurimman negatiivisen kunnian saa Sauli Niinistö.
”Demokratia” on jo kauan ollut tottelevaisten sopulien maksettuja vaalimainoksia ja ruskeita kirjekuoria ja vaalirahvaan pelottelua. Tuskin pääsemme tuosta likaisesta vyyhdestä eroon koska puolueet ovat oppineet käyttämään sitä ja puolueet päättävät keitä eduskuntaan ja presidentiksi valitaan.
Tuli tuosta Putinin ja Bidenin vertailusta mieleen… kun 70-luvulla, taistolaisuuden aikaan, kokoomuspässit toivottivat vasemmistolaisia muuttamaan ”rakkaaseen Neukkulaansa”. Jos nyt pitäisi valita, muuttaakko itään vai länteen, vastausta ei tarvitsisi miettiä puolta sekuntia.
Entäs vaalien musta hevonen. Lähteekö laukalle…
https://twitter.com/RobertKennedyJr
Kun Robert Kennedy junior ilmoittautui ehdokkaaksi ja käynnisti kampanjansa varsin räväkällä kriittisellä otteella, pidin mahdollisena, että hän muuttaa ainakin demokraattien kuvioita. Kun sitten osoittautui, että Kennedy on täysin sionistisen lobbyn asialla ja sitoutunut Israelin tukemiseen, hän menetti mielestäni saman tien mahdollisuuden nousta aitona vaihtoehtona kisaan. Jos Israelin avoin ja aktiivinen tukeminen on heikentänyt merkittävästi Bidenin kannatusta, en usko Kennedyn pystyvän samaa karikkoa ohittavan. Yhdysvaltain nuoremmassa äänestäjäkunnassa ei ole mikään valtti leimautua Israelin sotapolitiikan tukijaksi. Sillä lailla maailma on jo muuttunut, Gazan kansanmurhan tukeminen ei tuo ääniä vaan vie niitä.
Vihreän puolueen Cornel West on jatkanut sitkeästi kampanjaansa, mutta ei siitä näytä valtapuolueille uhkaa olevan. Kennedyn tviitit ovat kadonneet omasta kuplastani, mistä päättelen, että hän on menettänyt ”edistyksellisten” kannatuksen lopullisesti. Minusta todennäköisempi musta hevonen on se poliitikko, jonka demokraatit nostavat esiin, jos tai kun Bidenin elvytys ei enää toimi.
Cornel Westin ohella vihreiden Jill Stein on ollut sellainen presidenttiehdokas, jonka mielipiteet sekä Gazan että Ukrainan suhteen ovat olleet järkeviä ja inhimillisiä, mutta hänkään ei ehkä enää edes kampanjoi?
Sinänsä kiinnostavaa on, että siinä missä Euroopassa – ja aivan erityisesti Saksassa vihreästä puolueesta on evolvoitunut kaikkein fanaattisimmin Venäjää vastaan käytävää sotaa kannattava puolue, niin USA:ssa vihreät ovat kuitenkin pysyneet rauhan puolesta puhuvana puolueena, alkuperäisen vihreän liikkeen tapaan. Alunperinhän vihreä liike oli vahvasti mukana vastustamassa ydinaseita.