Pertti Honkanen: Mistä velasta Orpo puhuu?

Naapuriseuran Sanomat julkaisee valtiotieteen tohtori, tutkija Pertti Honkasen artikkelin velasta hieman lyhennettynä ja toimitettuna.

Honkanen on aikaisemmin työskennellyt mm. Palkansaajien tutkimuslaitoksessa ja Kansaneläkelaitoksessa. Halutessasi löydät Honkasen kirjoituksia myös hänen blogistaan (https://phonkanblog.wordpress.com/tietoja/).

Oheisen artikkelin tilastokuviin voit mjyös tutustua tarkemmin hänen blogissaan. Otsikko ja väliotsikot ovat toimituksen tekemiä.

Nyt kun hallitus on valmistautumassa niin sanottuun kehysriiheen ja uusiin julkisen talouden ”sopeutustoimiin”, on hyvä hieman paneutua siihen, mikä on se velka, josta niin paljon puhutaan ja jota hallitus julistaa pienentävänsä.

Mikä velka?

Uutisissa ja ajankohtaisohjelmissa puhutaan usein huolimattomasti ”Suomen velasta”. Myös pääministeri Petteri Orpo (kok) teki näin uudenvuoden puheessaan todetessaan, että ”Suomi on vaarallisesti velkaantunut maa. Karkeasti joka kahdeksas käytetty euro rahoitetaan uudella velalla”.

Ei ole olemassa jotakin Suomen velkaa. Sen sijaan on totta, että monilla tahoilla Suomessa on velkaa. Suomen Pankin tilaston mukaan tammikuun lopussa 2024 suomalaisilla kotitalouksilla on velkaa suomalaisille rahalaitoksille 144 miljardia euroa. 

Yrityksillä oli velkaa 107 miljardia euroa suomalaisille rahalaitoksille. Tämä on tietenkin vain osa näiden tahojen veloista, sillä etenkin yrityksillä on velkaa myös muille kuin suomalaisille rahalaitoksille, muun muassa ulkomaille.

Valtion velka ei ole vaarallisen suuri, velan kasvu herättää huomiota

Se velka, josta politiikassa nyt eniten puhutaan, on valtion velkaa.

Erityisesti kyse on julkisen sektorin bruttovelasta, jonka määritelmä ja laskutapa perustuu EU:n sopimuksiin ja tilasto-ohjeisiin. Tässä lasketaan julkisen sektorin velat yhteen puhdistamalla summasta julkisen sektorin keskinäiset velat. 

Julkinen sektori koostuu Suomessa valtiontaloudesta, kunnista ja sosiaaliturvarahastoista, joihin kuuluvat mm. Kela ja työeläkelaitokset.

Näin määriteltyä velkaa on kutsuttu välillä Maastricht-velaksi, mikä viittaa vuonna 1992 solmittuun Maastrichtin sopimukseen. Siinä luotiin Euroopan rahaliiton EMUn perusteet. Niinpä on puhuttu myös EMU-velasta. Nyttemmin tilastojulkaisuissa käytetään nimitystä EDP-velka, jossa EDP on lyhenne sanoista excess deficit procedure.

Julkisen talouden alijäämiä ja velkaa on pyritty rajoittamaan EU-sopimuksilla siten, että vuotuinen alijäämä olisi korkeintaan kolme prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen ja julkinen bruttovelka korkeintaan 60 prosenttia suhteessa BKT:hen.

Uusimman tilaston mukaan Suomen EDP-velka eli julkisen sektorin bruttovelka on 210 525 miljoonaa euroa. Sen suhde BKT:hen on 75,8 prosenttia. Se ylittää 60 prosentin rajan, mutta se kuitenkin alittaa euroalueen keskiarvon.

”Nuukana” maana pidetty Saksan valtio on ollut joinakin vuosina Suomen valtiota velkaisempi. Belgiassa, joka on EU:n ydinmaita, EDP-velan suhde BKT:hen on ollut koko 2000-luvun ajan 100 prosentin tuntumassa.

Ehkäpä Suomen julkisen sektorin velkaantuneisuus ei ole kovin vaarallisella tasolla, vaikkakin velan kasvu herättää huomiota.

Julkisuudessa on kiinnitetty vähän huomiota siihen, että vuonna 2021 julkisen velan laskentaa muutettiin. Nyt myös Valtion asuntorahaston eli ARAn korkotukilainat katsotaan julkiseksi velaksi. Tämä muutos on nostanut Suomen ns. EDP-velan määrää lähes 16 miljardilla eurolla. Määrittelyn muutos nosti velan BKT-suhdetta 5,9 prosenttiyksiköllä vuoden 2021 tasossa.

Siis se, mitä nimitetään julkiseksi velaksi, sisältää nyt myös yksityistä velkaa, suomalaisten kotitalouksien asuntovelkaa pankeille.

Kriisit lisänneet julkisen sektorin velkaa

Euroalueella julkisen sektorin velkaa ovat kasvattaneet erilaiset kriisit, joiden lieventämiseen tai taltuttamiseen on tarvittu velkarahaa. Globaali finanssikriisi ja sitä seurannut eurokriisi johti siihen, että joissakin maissa kuten Kreikassa ja Irlannissa valtio joutui valtavilla summilla tukemaan pankkeja, jotta koko rahoitusjärjestelmä ei olisi romahtanut.

Finanssikriisin, eurokriisin ja koronakriisin aikana velkarahalla on pidetty yllä työllisyyttä ja tuettu väestön toimeentuloa sekä estetty talouden romahtaminen syvempään alhoon. Kriiseissä, kuten globaalissa finanssikriisissä tai Suomen 1990-luvun kriisissä on kyse ollut paljolti siitä, että yksityinen velkaantuminen on karannut käsistä, jolloin apuun rientäneet valtiot ovat aikaisempaa enemmän velkaantuneet.

Ennen 1990-luvun lamaa Suomen valtion velkaantuminen ei ollut kovin mainittavaa.

Yhtenä rahapoliittisena elvytyskeinona otettiin eurokriisin aikana käyttöön valtion velkakirjojen ostot Euroopan keskuspankille. Koronakriisin aikana näitä ostoja laajennettiin. Suomen kohdalla nämä ostot alkoivat vuonna 2015. 

Tilastokeskuksen rahoitustilinpidosta ilmenee, että viime vuoden lopulla Suomen Pankki omisti Suomen valtion velkakirjoja noin 46 miljardin euron arvosta. Se on noin kolmannes kaikista Suomen valtion velkakirjoista. Voidaan sanoa, että valtiot ovat näin tavallaan velkaantuneet myös itselleen, sillä ovathan Euroopan keskuspankki ja siihen kuuluvat kansalliset keskuspankit EU-valtioiden omaisuutta.

Velkaan tuijoittaminen on jossain määrin yksipuolista. Velka sinänsä ei vielä merkitse ”yli varojen elämistä”, kuten Petteri Orpo antoi uudenvuodenpuheessaan ymmärtää – tai sitten hyvin monet kotitaloudet ja yritykset elävät aina ”yli varojensa”. On otettava huomioon myös velallisten varallisuus.

Suomen julkinen sektori on yksi maailman rikkaimmista julkistalouksista

Mm. EU:n tilastovirasto Eurostat julkaisee tilastoa julkisen sektorin nettorahoitusvarallisuudesta (financial net worth). Hieman yllättäen Suomi on 28 maata koskevassa vertailussa toisella sijalla Norjan jälkeen, kun katsotaan nettovarallisuuden suhdetta BKT:hen. 

Suomen julkinen sektori ei olekaan surkea velkaloukkuun joutunut köyhimys, vaan maailman rikkaimpia julkistalouksia. Tämä johtuu eläkerahastoista, jotka Suomessa valtaosin lasketaan osaksi julkista sektoria.

Viime vuoden lopulla eläkerahastojen arvoksi laskettiin 251 miljardia euroa. Siitä valtion ja kuntien omien eläkerahastojen osuus oli 88,5 miljardia euroa.

Vaikka eläkerahastojen varoja ei voikaan käyttää suoraan valtion muiden menojen katteeksi tai valtion velan pienentämiseen, niiden suuruus asettaa kyseenalaiseksi väitteen, että julkisen velan pienentämiseksi olisi tarpeen puuttua myös työeläkkeisiin. 

Työeläkkeille on luotu oma rahoitusjärjestelmä eläkevakuutusmaksuineen, ja kansainvälisesti katsoen suurten eläkerahastojen tuotoista voidaan eläkkeitä osittain rahoittaa samalla kun ne toimivat puskureina suhdannevaihteluissa ja talouden kriiseissä.

Eri asia ovat kansaneläkkeet, jotka rahoitetaan nykyisin kokonaan valtion budjetista, samoin kuin eläkkeensaajien hoitotuki, asumistuki ja vammaistuet. Näihin kajoaminen taasen tarkoittaisi nimenomaan pienituloisten ja vaikeassa asemassa olevien kansalaisten tulojen pienentämistä.

Kysymys julkisesta velasta on suurelta osin poliittinen ja ideologinen

Jos joku yleensäkin suhtautuu kielteisesti julkisen vallan rooliin taloudessa, sosiaaliturvassa ja erilaisissa palveluissa, hän tietenkin vastustaa erityisen kiivaasti julkisten menojen rahoittamista velalla. 

Toisaalta velan kielteisten vaikutusten paisuttelu palvelee hyvin esimerkiksi niitä, jotka haluavat leikkauksia sosiaaliturvaan ja kevennyksiä niihin veroihin, joilla sosiaaliturvaa rahoitetaan. Tätä keskustelua ja väittelyä on käyty vuosikymmenten ajan taloustieteen eri virtauksien ja myös eri poliittisten voimien kesken.

Voidaan toki myös pragmaattisemmin pohtia ja miettiä, miten kulloisessakin taloudellisessa tilanteessa pitäisi suhtautua valtion velkaan. Ainakin on selvää, että velan hallitsematon kasvu voi johtaa vaikeaan kriisiin.

Jos valtion velka on pieni, budjettipolitiikalla on enemmän liikkumavaraa verrattuna tilanteeseen, jossa velka on hyvin suuri. Toisaalta on ymmärrettävä, että kovat menoleikkaukset tai veronkorotukset voivat johtaa ojasta allikkoon, sillä julkinen sektori on monin tavoin nivoutunut siihen talouteen, josta sitä rahoitetaan. Leikkaukset voivat johtaa kulutuskysynnän supistumiseen ja työttömyyden kasvuun, jolloin velan suhde talouskehitykseen (BKT-suhde) voi pahentua.

Nyt Suomessa kyse on pitkälti siitä, millä keinoilla julkista velkaa voidaan pienentää (tai sen kasvua hillitä). Hallituksen linjana on ollut, että leikkaukset kohdistuvat ensi sijassa pienituloisten sosiaaliturvaan, erityisesti työttömyysturvaan, kun taas esimerkiksi hyvätuloisten veroetuihin ei puututa.

Härskiä oikeistopopulismia on luvata miltei samassa lauseessa verohelpotuksia ja julkisen velan pienentämistä tai jopa sen pois maksamista. Näin on tehnyt esimerkiksi Yhdysvaltain entinen presidentti Donald Trump. 

Aivan näin pitkällä Suomessa ei olla, mutta täälläkin on nähty, että julkisten menojen leikkausvaatimuksiin on liitetty ehdotuksia uusista helpotuksista mm. pääomatulojen verotukseen.