Sauli Niinistön muistelmat –  Yhdysvallat saattoi Suomen Natoon osa 2

Naapuriseuran sanomat julkaisee professori Juhani Suomen kirjoituksen kokonaisuudessaan. Ensimmäinen osa julkaistiin 8.3.2026. Kirjoitus on julkaistu helmikuussa myös Kulttuurivihkoissa.

Presidentti Sauli Niinistö ei kirjassaan Kaikki tiet turvaan (WSOY, 2025) missään vaiheessa pyri salaamaan Yhdysvaltain johdon keskeistä roolia Suomen saattamisessa Naton helmoihin. Vielä teoksensa lopussa hän tuntee tarvetta kiittää erityisesti presidentti Joe Bideniä ja Valkoisen talon turvallisuuden neuvonantajaa Jake Sullivania: ”Koskettavaa oli tuntea, kuinka vahvaa tukea saimme.”

Presidentti ei allekirjoita viime aikoina niin usein toistettuja mantroja ”vihdoinkin olemme lännessä”. Mutta ei toisaalta torjukaan niitä, vaan myöntää, että ”länsipuutetta” on aikoinaan varmasti ollut. Toivottavasti Suomea ei kuitenkaan lueta siihen länteen, josta Niinistö toteaa, että ukrainalaiset ovat lännen ”omia”. Jokin toinen luonnehdinta olisi varmasti ollut osuvampi kuvaamaan valtiota, jonka väestöstä lähes viidennes kuuluu etnisesti tai kielellisesti slaaveihin.

Enemmän kaunokirjallisuuden puolelle sijoittuu myös hänen luonnehdintansa Suomesta läntisen tradition maana: ”Olemisemme rakentuu demokratian, ihmisoikeuksien ja tasavertaisuuden arvoille. Tähän myös pohjautuu ulkopolitiikkamme suuri linja.” Suomen viimeaikaiset kansainvälispoliittiset linjanvedot kun todistavat enemmän muusta.

Jo heti toimikautensa alussa Niinistö koetti myydä presidentti Barack Obamalle Venäjän uhkaa, puolustusyhteistyön merkitystä sekä mielikuvaa Suomen ja Ruotsin kohtalonyhteydestä. Alku oli takkuista, kun Obama sivuutti koko asian toteamalla, ettei Venäjä ollut Yhdysvaltain Top 10 -listalla. Kaiken lisäksi tuossa vaiheessa Suomestakin löytyi vielä paljon niitä, jotka reagoivat herkästi Yhdysvaltain kanssa puuhasteluun.

Tässä suhteessa on syytä panna merkille Niinistön päiväkirjamerkintä tammikuulta 2014: ”… yhteisymmärrys Nato-kumppanuuden tavoitteista ei riitä – pitää alkaa avata myös kahdenvälisiä USA-suhteita…Nimittäin minusta USA-suhde on tärkeämpi kuin Nato-kumppanuus.” Kannanotto, sittemmin presidentti Bidenillekin toistettu, avaa julkisessa keskustelussa tavallaan varjoon jääneen puolen koko Nato-hankkeesta.

Presidentti Niinistön viitoittamalla tiellä edettiinkin sitten rivakasti. Jo syksyllä 2016 allekirjoitettiin puolustusyhteistyötä koskeva aiesopimus, joka pari vuotta myöhemmin modifioitiin Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltain väliseksi. Suomea ryhdyttiin varustamaan Hornet-hävittäjien ja JASSM-ohjusten tiellä edeten, minkä Niinistö summaa: ”Suomi oli varustettu huippuluokan asein, ja linjaa on jatkettu. Siis amerikkalaisittain aseistettu länsimaa, sitä olemme pitkään olleet.”Sotilastasolla yhteydenpito oli jo arkipäivää.

Puolustuspolitiikan yhteydet vain tiivistyivät sen jälkeen, kun Niinistönkin usein tapaama kenraali James Mattis aloitti työnsä presidentti Donald Trumpin hallinnon puolustusministerinä. Mitä pitemmälle aika kului, sitä taajempaan kävi ovi Linnassa erilaisten amerikkalaisvaikuttajien poiketessa lämminhenkisissä keskusteluissa. Vieraat korostivat kuin yhdestä suusta Suomen olevan sekä tervetullut Natoon että arvostettu Yhdysvaltain kumppani. Vähemmän kerrottiin siitä, miksi Suomi oli tärkeää nivoa mukaan: ”vahvistamaan Euroopan puolustusta”, kun Yhdysvallat ehkä joutuisi keskittymään muualle.

Jo muutamia vuosia aiemmin Niinistö oli korostanut puolustusvoimien komentajalle Jarmo Lindbergille, että ”niin pitkälle mennään USA:n kanssa kuin tietä löytyy”. Viimeistään Niinistön uhmakas uudenvuodenpuhe 2022 havahdutti Valkoisen talon oivaltamaan, mitä mahdollisuuksia amerikkalaisille avasi puhujan julistus Suomen oikeudesta liittoutua sotilaallisesti. Ongelmana oli kuitenkin yhä Washingtonin haluttomuus ryhtyä toimiin. ”Olemme pallona, jota ei kuitenkaan oteta kiinni”, Suomen suurlähettiläs asetelmaa luonnehti. Fataalit jo tavallaan syöneen Niinistön oli silloin pakko toimia. Hän pyrki ja pääsi vuorokauden mittaiselle työvierailulle presidentti Bidenin luo.

Keskustelu paljasti, että Suomi hyväksyttäisiin Natoon, jos se jäsenyyttä hakisi. Sen sijaan senaatin hyväksymiä turvatakeita ei ollut luvassa. Viimeisenä korttina Niinistö ehdotti Yhdysvaltain ja Suomen kahdenvälisen puolustusyhteistyön kehittämistä jatkuvana prosessina. Hänen tavoitteenaan oli saada tapaamisesta ulos senkaltainen tulos, että ulkopuolisetkin ymmärtäisivät Yhdysvaltain tulevan olemaan ”poikkeuksellisen läheisessä sotilaallisessa suhteessa Suomeen”. Se tehosi, ja Biden kannusti kahdenvälisen puolustusyhteistyön syventämiseen jo ennen Nato-jäsenyyttä.

Aiemmin esitetyn perusteella lopputulos vastasi pitkälle myös Niinistön alkuperäisiä preferenssejä. Kuvaavaa on, että presidentti suhtautuu teoksessaankin varauksin Naton viidenteen artiklaan turvatekijänä ja jatkaa: ”Tämäkin ajattelu vie lähelle kahdenvälistä Yhdysvallat-suhdetta.” Kun myöhemmin syntyi ristivetoa siitä, mihin operaatioesikuntaan Suomi Natossa sijoitettaisiin, Niinistö ajoi johdonmukaisesti Yhdysvaltain Virginian Norfolkia perustelulla ”minusta on hyvä pysyttäytyä lähellä amerikkalaisia”.

”Ylivertainen suhde Trumpiin”

Kevään mittaan alkoivat sitten valmistelut Yhdysvaltain kanssa solmittavasta puolustusyhteistyösopimuksesta. Ne saatiin päätökseen yllättävän nopeasti. Solmittu DCA-sopimus avasi Suomen maaperältä peräti viisitoista sotilasaluetta Yhdysvaltain käyttöön ja määräysvaltaan. Tällä hetkellä ensimmäiset niitä koskevat rakennushankkeet ovat käynnistymässä Rovaniemellä.

Turvallisuuspoliittisen käänteen laajuus ja merkitys ei jäänyt keneltäkään huomaamatta Niinistön ylistäessä Bidenin roolia: ”… haluan vielä kerran kiittää teitä siitä, että olette tehneet historiaa kanssamme.”Teoksensa lopussa presidentti summaa vielä kerran: ”näin, että suora suhde Yhdysvaltoihin on Nato-jäsenyyttäkin tärkeämpi, kuten jossakin vaiheessa julkisuudessakin totesin”.

Yhdysvaltain ensisijaisuutta turvallisuustekijänä Nato-ratkaisun rinnalla Niinistö painottaa myös kuvaillessaan, miten hän ryhtyi Donald Trumpin ensimmäisen kauden aikana pitämään aiempaa tiiviimpää suoraa yhteyttä Yhdysvaltain presidenttiin. Pärjäsimme hänen kanssaan paljon Ruotsia paremmin, hän kehaisee: ”Minun havaintojeni mukaan meillä oli pohjoismaisittain aivan ylivertainen suhde Trumpiin ja siten Yhdysvaltojen poliittiseen johtoon.” Tulin erinomaisesti toimeen sekä Trumpin että Bidenin kanssa, hän vielä vakuuttaa. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista tarkastella, millaisia osviittoja presidentti antaa seuraajalleen Alexander Stubbille Yhdysvaltain presidentin osalta.

Niinistö ei usko lainkaan Trumpin ryhtyvän veljeilemään Venäjän presidentin kanssa ja ennakoi tämän tulevan välttämään kaikenlaisia etupiirijakoja. Trumpin jyrkät lausunnot esimerkiksi Panaman kanavasta ja Grönlannin valtaamisesta hän tulkitsee vain ”tilan luomiseksi”. Sotimishaluja ei Yhdysvaltain presidentillä näytä olevan, ja Ukrainaa autetaan varmasti puhtaasta velvollisuudentunnosta, Niinistö todistaa.

Rauhoitteleva on presidentin maalailema tulevaisuudennäkymäkin: ”Euroopan ja Venäjän välillä ei vallitse tasapainoa ilman Yhdysvaltain suoraan tai Naton kautta Euroopalle antamaa turvallisuuslisää. Uskon, että sen antaminen jatkuu, jos eurooppalaiset kohtuudella ponnistelevat sitä (Trumpin vaatimaa) puolustuksen viiden prosentin BKT-tavoitetta kohti.”

Harvoin on tiiviistä yhteydenpidosta maailman mahtaviin näin vähän hyödyllistä viisautta irronnut. Ja samalla tiellä jatketaan päätellen istuvan tasavallan presidentin opastuksesta valtiopäiville: ”Yhdysvallat on meille tärkeä liittolainen…Yhdysvaltain nykyhallinnon ulkopolitiikan taustalla on ideologia, joka on ristiriidassa omien arvojemme kanssa… Kahdenvälinen suhteemme on niin vahva, että kykenemme keskustelemaan Yhdysvaltojen kanssa asioista suoraan… on asioita, joissa teemme yhteistyötä, kuten puolustus, Nato ja meriteollisuus (jäänmurtajat)…”

Suomi olisi suursodassa ”arvokas myötätoimija”

Tasavallan presidentti Alexander Stubb on hänkin pistänyt asioita paperille. Kirjassaan Vallan kolmio hän määrittelee lähtökohtansa vastaansanomattomasti: ”Opin vierastamaan kaikkea neuvostoliittolaista – ja syystä.” Hänen edeltäjänsä Niinistö ei ole aivan näin suorasukainen, mutta ei lukijalle jää pienintäkään epätietoisuutta siitä, miten tämä itäiseen naapuriimme suhtautuu. Suhde kollega Vladimir Putiniin on ollut kaiken aikaa jännittynyt eikä yhteistä henkistä aaltopituutta ole selvästikään löytynyt.

Niinistö vierastaa Putinin suorasukaisia lohkaisuja eikä pietarilainen huumori näytä avautuvan hänelle. Jopa itänaapurin päämiehen huolellinen valmistautuminen neuvotteluihin herättää epäilyksiä. Kun ilmapiiri on valmiiksi epäluulolla kyllästetty, monista asioista – muun muassa varsin tavanomaisista lahjoista – haetaan salattuja viittauksia ja tarkoitusperiä. Sama koskee naapurin käyttäytymistä neuvottelupöydässä. Moista asennetta ruokkivat Niinistön sattumanvaraiset tiedot.

Kuvaava on hänen taajaan kirjassa toistamansa ja kertomansa mukaan muuallakin lukemattomia kertoja viljelemänsä ”vanha viisaus”: kasakka vie, mikä irti on. Sanonnan tarkoituksena on osoittaa, että Ukrainassa paraikaa tapahtuva voi helposti olla suomalaistenkin edessä. Suomalaisten tietoisuuteen heitto ”kozak vozmit tshto ploho lezhit” tuli kuitenkin aikanaan Mihail Solohovin 1920-luvulla aloittamasta kirjasarjasta Hiljaa virtaa Don. Pyrkiessään leimaamaan Ukrainaan hyökänneen Venäjän Niinistön rakastama lainaus kääntyy kuitenkin tarkoitustaan vastaan, koska vapautta symboloiva kasakkahenki on aina ollut osa nimenomaan ukrainalaista identiteettiä, mitä erityisen kasakoiden päivän viettäminenkin osoittaa.

Faktatiedon puutetta löytyy toki oman maankin historiasta, kuten Niinistön vastaus presidentti Trumpille osoittaa. Tämän tiedusteltua, miksei Neuvostoliitto onnistunut valtaamaan Suomea toisen maailmansodan aikana, Niinistö kertoo vastanneensa: ”Meillä on henkistä lujuutta – suomalaiset päättivät, ettei maata vallata.” Vastaus sopii toki isänmaallisten kesäjuhlien tunnelman kohotukseen, mutta erityisestä perehtyneisyydestä aiheeseen, varsinkaan jatkosodan viimeisiin aikoihin, se ei todista.

Venäjä-suhde ei ollut tie turvaan, Niinistö määrittelee. Kun äskettäin julkistettu raportti Venäjän hybridivaikuttamisesta julkistettiin, oli siitä luettavissa, että nyt Suomi ”pyrkii hallitsemaan Venäjä-suhdettaan ensisijaisesti pelotteen ja varautumisen keinoin”. Ei siis diplomatialla, ei neuvotteluin eikä vuoropuhelulla. Uuden linjan juuret ovat Niinistön kuvaamassa ajassa.

Hän tekee selväksi, että Venäjän uhka oli syy, minkä vuoksi Suomi etsiytyi Natoon. Venäjän ja Naton välisessä suursodassa Suomi vedettäisiin varmasti mukaan, ja silloin se olisi Nato-maille arvokas ”myötätoimija”, hän jatkaa. Silloin emme olisi yksin, jos Venäjä tulisi, hän lupaa. Turvallisuusvajetta tulee paikata vahvalla aseistautumisella, minkä vuoksi Niinistö leimaa talouskriisin kourissa kärvistelleen Suomen hankkimat parikymmentä miljardia maksaneet Hornet-hävittäjätkin julistukseksi siitä, että Suomi tekee kaikkensa, jotta täällä pysytään turvassa.

Kuinka pitkälle presidentti on valmis etenemään valitsemallaan linjalla osoittaa näkemys, että suomalaisten tulee varautua jopa jonkinasteisen liikekannallepanon muodossa Venäjän ”moniin ilkeyksiin” – epiteetti, jota Niinistö taajaan viljelee ”ilkeyksien” luonnetta sen tarkemmin missään vaiheessa täsmentämättä.

Kansalaismielipiteen vyörytys alkoi vuoden 2021 lopulla

Vastakkainasettelua Venäjän kanssa ei ole haluttu missään vaiheessa välttää. Suorastaan innolla on rynnitty asetelmiin, joissa erilinjaisuus itäisen naapurin kanssa oikein korostuu. Niinistö kuvailee, miten rohkeasti hän osallistui syksyllä 2021 Crimea Platformiin, jonka tarkoituksena oli tukea Krimin palauttamista Ukrainalle: ”Silloin nimittäin moni valtionpäämies jätti tulematta, ehkä aiheen arkaluontoisuus vaikutti.” Tietyllä ylpeydellä hän myös kirjaa, että Suomi taisi hänen johdollaan olla ensimmäisenä tuomitsemassa Venäjän toimet Krimillä vaiheessa, jolloin ”lännessä ei ollut vielä esitetty virallisia kantoja Venäjän toimien tuomitsemisesta”.

Kuvailtuaan pitkällisesti Nato-jäsenyyden vuosia vienyttä eteenpäin vierittämistä Niinistö päätyy yllättäen todistelemaan, että kaiken alkupisteeksi muodostuikin presidentti Putinin vuoden 2021 lopulla esittämä vaatimus, että Naton tulee luopua enemmästä laajenemisesta itään ja uhkaavien aseiden sijoittelusta Venäjän lähialueille. Tämä ulostulo ei ollut millään tavoin uusi eikä käänteentekevä. Putin ja muut venäläiset vaikuttajat olivat toistaneet samaa vaatimusta silloin tällöin jo parin vuosikymmen ajan. Niinistö näki siinä nyt kuitenkin mahdollisuuden vyöryttää Suomen jäsenyyttä yhä karsastavaa kansalaismielipidettä.

Putinin esittämään oli reagoitava, hän kirjoittaa ja siteeraa siten pitkälti medialle välittömästi toimittamaansa lausumaa. Sen ydinsisältö oli toteamus, että ”Suomi katsoo Naton olevan turvallisuutta ja vakautta lisäävä tekijä Euroopassa”, ja että Suomen omaksuma turvallisuuspoliittinen linja ”pitää sisällään myös mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä”. Jäsenyydestä päättäminen on hakijamaan ja Naton jäsenmaiden asia, hän korosti, mikä tietysti piti sisällään kannan, ettei asia kuulu Venäjälle.

Samalla linjalla Niinistö jatkoi kierroksia lisäten uudenvuodenpuheessaan: ”Venäjän joulukuussa esittämät ukaasit Yhdysvalloille ja Natolle koskevat Eurooppaa. Ne ovat ristiriidassa Euroopan turvallisuusjärjestyksen kanssa. Etupiirit eivät kuulu 2020-luvulle. Kaikkien valtioiden täysivaltainen tasa-arvoisuus on keskeinen perusperiaate, jota kaikkien tulee kunnioittaa.”

Kuinka toisenlainen olikaan Niinistön varhaisen edeltäjän J.K.Paasikiven, kivikovan realistin, näkemys: ”Olemme eläneet illuusioiden maailmassa, emme ole nähneet realiteetteja … Kansat eivät ole samanarvoisia. Tämä on pienille karvas pala ymmärtää. Historia opettaa, että pieni väistää.” Etupiireistä taas on esimerkiksi Niinistön aikalainen Trump esittänyt kovin toisensisältöisiä vankkoja lausahduksia.

Kuvauksensa mukaisesti Niinistö ryhtyi paisuttamaan Putinin esittämää Ruotsin suuntaan korostaen, että lausunnolla Suomen ja Ruotsin suvereniteetti oli kyseenalaistettu. Samaan aikaan hän pyrki lietsomaan mielialoja myös EU:ssa pyrkien tekemään siitäkin asianosaisen ja vaatimalla siltä vastareaktioita. Kukaan merkittävä eurooppalainen poliitikko ei kuitenkaan suostunut repäisemään vaatteitaan Putinin ulostulon johdosta.

Pettyneenä Niinistö kirjoittaa: ”Putinin puhe loukkasi paitsi Suomen ja Ruotsin itsemääräämisoikeutta, myös EU:n integriteettiä. Kahden jäsenmaan vapautta pyrittiin rajoittamaan. EU:lta ei tullut reaktiota eikä edes EU:n parlamentista kuulunut nyt mitään, vaikka se yleensä ärhäkästi reagoi tuomioillaan melkein mihin tahansa tapahtumaan.”

Mitä Neuvostoliitolle luvattiin Saksojen yhdistyessä?

Epäonnistuttuaan loiskiehuttamisessa hyperbolan keinoin Niinistö yrittää viedä Putinin esittämältä pohjan leimaamalla lupaukset rajoittaa Naton laajentumista itään vain venäläisten väitteiksi. Se osoittaa, ettei presidentti ole paneutunut asiaan juuriaan myöten. Lupaus juontaa juurensa 1990-luvun alkuun, jolloin Varsovan liitto ja koko itäblokki olivat purkautumassa ja Neuvostoliiton asevoimat vetäytymässä Keski-Euroopasta. Samaan aikaan oli Saksojen yhdistymisprosessi etenemässä. Sitä edistääkseen Liittotasavalta oli valmis rajoittamaan Naton toimivaltaa tulevan Saksan alueella.

Myös Yhdysvaltain hallitus oli suostuvainen myötäilemään Neuvostoliiton vaatimusta, ettei Natoa Saksan yhdistyessä laajennettaisi itään. Helmikuussa 1990 Saksan liittotasavallan ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher ilmoitti Washingtonissa hallituksensa suosittelevan, että Neuvostoliitolle annettaisiin yhdistymiseen liittyen vakuutus, ettei Naton toimintoja uloteta DDR:n alueelle eikä muuallekaan itäiseen Eurooppaan. Vain viikkoa myöhemmin Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker totesi Moskovassa presidentti Mihail Gorbatšoville: ”Haluatteko ensi sijalla nähdä yhdistyneen Saksan Naton ulkopuolisena maana, itsenäisenä ja ilman Yhdysvaltojen sotilaita, vai pidättekö etusijalla yhdistynyttä Saksaa sitoutuneena Natoon ja siihen liittyen vakuutusta, että Naton toimivaltaa ei uloteta tuumaakaan itään nykyiseltä rajalta?”

Nämä vaiheet ja lupauksen taustat käyvät ilmi muun muassa kahdesta mainiosta amerikkalaistutkimuksesta, Scott Hortonin teoksesta Provoked: How Washington started the New Cold War with Russia and the catastrophe in Ukraine sekä M.E. Sarotten tutkimuksesta Not One Inch. Ne pohjaavat keskusteluista laadittuihin muistiinpanoihin ja dokumentteihin.

Neuvostoliiton johdolle jäi näistä keskusteluista kuva, että sen taivuttua Saksan yhdistämiseen Bakerin antamaa lupausta noudatetaan. Yhdysvaltain presidentti George H.W. Bushin kaudella näin tapahtuikin, ja tämä pysytteli hyvin pidättyväisenä pyrkien varmistamaan yhteistyötä Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa.

Muutos tapahtui presidentti Bill Clintonin myötä. Hän ryhtyi Yhdysvaltain hegemoniaan luottaen ajamaan aktiivisesti Naton laajentamista itään Venäjän kritiikistä piittaamatta. Yhtä vähän hän kallisti korvaansa merkittävien amerikkalaisvaikuttajien varoituksille. Heistä tunnetuin, veteraanidiplomaatti George F. Kennan, varoitti Naton laajentamishankkeista näyttävässä lehtikirjoituksessa ja luonnehti niitä koskevia kaavailuja Yhdysvaltain politiikan kohtalokkaimmaksi erehdykseksi. Samaa näkemystä edustivat muun muassa aiempi senaatin sotilaskomitean puheenjohtaja Sam Nunn, Yhdysvaltain entinen Moskovan-suurlähettiläs Jack Matlock ja entinen puolustusministeri Robert S. McNamara.

Myöhemmin on kansainvälisen politiikan tutkimuksen realistisen koulukunnan tunnetuin edustaja professori John Mearsheimer luonnehtinut Naton itälaajennusta Ukrainan konfliktin perusyyksi.

Materiaalia olisi siis riittämiin – myös suomeksi – jos asiaan haluaisi paneutua. Eikä tässäkin kysymyksessä edetä vain poliittisten antipatioiden ja sympatioiden ohjailemana.

Olisiko Niinistöstä Venäjä-tunnustelijaksi?

Media on äskettäin spekuloinut, että presidentti Niinistö ehkä nimetään tunnustelemaan EU:n ja Venäjän suhteiden palauttamisen edellytyksiä. Moiset haaveet saamme todennäköisesti kuitenkin unohtaa Natoon liityttyämme. Siinä suhteessa olemme nyt menettäneet aiemman käyttökelpoisuutemme. Ja tuskin spekuloidun ehdokkaan henkilökohtaiset ominaisuudetkaan välttämättä edesauttavat vaikeassa tehtävässä onnistumista.

Moskovassa tuskin ovat jääneet huomaamatta esimerkiksi Niinistön neuvot presidentti Trumpille, miten Putinin kanssa tulee neuvotella: ”hänelle ei pidä antaa tilaa… on lyötävä takaisin.” Ja epäilemättä joku suurlähetystössä on lukenut teoksenkin, jossa presidentti kulmikkaasti ohjii olemaan Putinin kanssa päättäväinen. Siis Niinistön kaltainen: ”Minulla on varmaan sisään rakennettu taipumus heti torjua, jos tontille tullaan.” Eipä tiennyt sotamarsalkka Gustaf Mannerheim tätä painottaessaan Paasikivelle, että ”suhteet Venäjään olisi saatava hyviksi – paremmiksi.”