Punaisen torin Kuiskaaja
Moskovan päähuomio on kohdistunut New Delhin kokouksen seurauksiin, jotka ovat hieman triviaaleja. Huomasin kyllä, että ulkoministeri Sergei Lavrovin ja hänen amerikkalaisen kollegansa Anthony Blinkenin kohtaaminen sai kommenttinsa Amerikassa ja Suomessakin.
Amerikassa on ihmetelty, miksi Yhdysvallat pitää kiinni komentelevasta sävystään, johon kokeneella Venäjän diplomaatilla ei ollut muuta vastausta kuin hiljaisuus ja silmäkarvojen kohautus.
Taas Suomen päälehti kirjoitti, että Blinkenillä oli tärkeämpääkin tekemistä kuin Lavrovin tapaaminen. Jos ajattelemme rauhaa, en tiedä, mikä olisi ollut tärkeämpää. Ja miksi juuri Blinken pyysi mainittua kohtaamista? Pyysikö hän kenties lounasta, johon Lavrovilla ei ollut aikaa?
Istuin lounaalla Punaisen torin laidassa pitkän uran tehneen virkamiehen kanssa. Nautimme kala-aterian kuivan valkoviinin kanssa. Tämä vanha koulutoverini, jonka jalonmuotoinen pää on jo suurelta osin harmaan hiuskuvion ympäröimä kalju, kohautteli olkapäitään, kun kerroin länsimaisten (ja suomalaisten) lehtien kirjoittavan joka päivä Venäjän iskuista nimenomaisesti siviilikohteisiin.
”Kyllä he tietävät, ovat selvillä, mutta perustavat ajatuksensa kansan tyhmyyteen”, hän sanoi. Niin ajattelen minäkin, sillä pelkästään Englannin ja USA:n ilmavoimien 13-15.2.1945 suorittamissa Dresdenin pommituksissa kuoli eri arvioiden mukaan 40 000 – 200 000 ihmistä (kukaan ei tiedä tarkkaa lukua), eikä tuosta tuhosta ole kulunut muistin ylittävää aikaa. Ystäväni sanoi: ”Jos me olisimme tahtoneet tuhota siviilikohteita, kuolleita olisi satoja tuhansia ellei miljoonia.”
Kysyin, mitä heillä ajatellaan Suomen parlamentin Nato-äänestyksestä. Hän kohotteli nyt sekä olkapäitään että kulmiaan: Ei mitään, ei ole meidän asiamme, ei kuulu asialistalle, joku sanoo jotain samantekevää ohi mennessään, toinen siihen vastaa samalla tavalla, Suomi on tiensä valinnut, Venäjä omansa, muistaako kukaan missä Suomi on.
Vielä kerroin Suomessa kirjoitetun, että presidentti Putinin ”lähtö voi olla hyvin lähellä”. Virkamiehen haarukka pysähtyi matkalla: ”Minne hän nyt lähtisi, kesken kaiken?” Sitten hän lausui hyvin asiallisesti – olimme jo siirtyneet nauttimaan hyvästä Pauligin kahvista (ostan sitä myös kotiini, tosin toisenlaisessa pakkauksessa kuin ennen) – että kun Yhdysvallat on nyt siirtänyt katseensa kohti Kiinaa, Helsinki joutuu kysymään, kuinka syvällinen ja pitkä voi olla Yhdysvaltain kiinnostus vastata Suomen turvallisuudesta. ”Ja missä kulkee kunkin osapuolen punainen viiva, kun Nato tuo tukikohtansa maahan?”
Hän halusi vielä lisätä, sen jälkeen kun olin huomauttanut, että lehdistössä kirjoitetaan presidentti Putinin uhkailevan Suomea, että Kremlin hiljaisuus on kaksitahoista. Ensinnäkin ajatukset ovat muualla, Ukrainan konfliktissa ja maailmanjärjestyksen peruuttamattomassa muutoksessa, ja toisaalta Suomen asema ja sen ennustettavuus jo tiedetään. ”En ole kuullut V. Putinin suusta uhkauksia Suomen suuntaan, en sihaustakaan”, virkamies sanoi.
Virkamiehet ovat virkamiehiä. Kerroin hänelle, että kirjoitan silloin tällöin lyhyitä kommentteja online-lehtien foorumeille. Niinpä hän pani hetkeksi hatun kaljunsa peitoksi, melkein heristi sormeaan ja varoitti minua. ”Pyydän, pidä hyvä veli huolta itsestäsi (”take care”), älä luota suomalaisiin.”
Neuvo ei ole hyvä, mutta ei huonokaan. Ihmiset ovat erilaisia, ja elämä on opettanut sekä noudattamaan tuota neuvoa että viskaamaan sen sivulle. Mutta kaiken kaikkiaan keskustelu oli hyvä, kala tuoretta ja tarjoilija kaunis, vaikkakin ujo.
Kuvan lounaasta otin puhelimeni Hasselblad-kameralla. Mielestäni herkullinen tulos.
+++
