Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi ottaa esille pääkirjoituksessaan 26.4.2026 monien mielestä yllättäen ajatuksen, jossa Suomi palaisi jonkinlaiseen keskusteluyhteyteen Venäjän kanssa. Hän pitää valitettavana, että Suomesta on puuttunut keskustelu aiheesta, ja toteaa myös, että puhumattomuus Venäjän kanssa on kestämätön linja.
Yläjärvi muistuttaa, että Suomi alkoi muutamassa vuodessa pitää itsestäänselvyytenä, että Venäjän kanssa ei asioida. Hän toteaa, että raja on kiinni eikä kanssakäymistä haluta.
Kirjoituksen muoto on passiivissa, jolloin Yläjärvi joko tietoisesti tai tiedostamatta haluaa piilottaa sen tosiasian, että Suomi on itse aiheuttanut sekä puhumattomuuden että miltei täydellisen välirikon. Tähän viittasi myös Venäjän Suomen suurlähettiläs Pavel Kuznetsov, joka uutistoimisto TASS:n haastattelussa sanoi asian suoraan: ”Suomi on kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti pystyttänyt rautaesiripun Venäjä-suhteisiinsa”.
Suurlähettiläs muistutti myös siitä, että Venäjä on valmis kuulemaan ”suomalaisviranomaisten rakentavia ehdotuksia siteiden palauttamiseksi, mutta luonnollisesti Venäjän kansallisia etuja on ehdottomasti kunnioitettava. Pallo on Helsingillä”.
Yläjärvi kirjoittaa aivan oikein, että koko Eurooppa on käytännössä lopettanut Venäjälle puhumisen, eikä Natolla tai EU:lla ole suunnitelmia jatkostakaan. Hän viittaa Ulkopoliittisen instituutin johtajan Hiski Haukkalan ja presidentti Barack Obaman hallinnossa työskennelleen Samuel Charpin Foreign Affairs -lehden kirjoitukseen puhumattomuuden ongelmasta.
Haukkala ja Charp eivät kirjoituksessaan kuitenkaan pidä ongelmana niinkään puhumattomuutta, vaan pikemminkin sitä, että eurooppalaiset Nato-maat ovat laiminlyöneet aseellisen varustautumisen.
Myös Yläjärvi veisaa samaa virttä. Hän palaa kirjoituksessaan Ukrainan sodan alkuun, jolloin ”tilanne muuttui, ja (Venäjän) uhasta tuli eksistentiaalinen”. Niinpä kirjoittajan mukaan ”ainoa oikea vastaus siinä tilanteessa oli arvioida oma asema uusiksi. Vastauksena olivat yhteyksien katkaisu, pakotteet ja Nato-jäsenyys”.
Ainuttakaan tosiasioihin tai realismiin perustuvaa syytä määritellä muuttunutta tilannetta ”eksistentialistiseksi uhaksi” ei kuitenkaan ollut. Kyse oli valtiojohdon itsensä kyhäämästä tekosyystä liittyä Natoon, vieläpä ”keittiön kautta” ilman kansanäänestystä.
Pääkirjoitukseen sisältyy outo ristiriita. Yläjärvi haluaa yhtäältä Suomen ja Venäjän välisiä keskusteluja, mutta edellyttää samalla ”oikeaoppisesti” ajan henkeen kuuluvasti samaan aikaan varustautumista. Ja jopa ydinaseiden sallimista Suomen maaperälle. Tämä jos mikä korottaa entisestään kynnystä molempia maita hyödyttävälle vuoropuhelulle.
Helsingin Sanomien kieltämättä hieman yllättävää pääkirjoitusta koristaa oikea ajatus siitä, että dialogin pitäisi myös olla osa turvallisuuspolitiikkaa. Yläjärven kirjoitus jää kuitenkin ontoksi myös siksi, että lukijoiden lisäksi ehdotus dialogista olisi pitänyt kohdistaa rohkeasti vaatimuksena Suomen valtiojohdolle.