Kun Suomi ensimmäisen maailmansodan sekamelskan keskellä onnistui onnekkaasti saamaan itsenäisen valtion statuksen, itärajan väärälle puolelle jäi valtavasti hakattavaa puuta, joka suomalaisten metsäherrojen mielestä kuului heille. Kuului, koska lähes tyhjästä synnytettiin 1910-luvulla idea Suur-Suomesta, joka kattoi mm. juuri nuo tuuheat metsät. Sellaiseen pohdiskeluun ei Suomen suuriruhtinaskunnassa ollut tarvetta eikä tilausta, mutta kaikki muuttui itsenäistymisen myötä.
Itärajan tuolle puolen katsottiin kiiluvin silmin myös siksi, että satavuotinen Venäjän keisarin armollinen valta oli aikalaiset täydellisesti yllättäen siirtynyt jonkun Vladimir Leninin johtamalle radikaalille sosialistiporukalle. Valtionhoitaja Svinhufvud, Saksalle uskollinen oikeistomies, ei meinannut uskoa, että hänen on matkustettava Pietariin pyytämään itsenäisyyttään joltain sosialistiselta rosvojoukolta. Mutta kun USA ja Iso-Britannia käskivät, Svinhufvud lähti Leninin puheille ja palasi Suomeen vuoden 1918 koitettua taskussaan lupa itsenäistyä. Sen jälkeen tunnustus tuli myös perinteisiltä suurvalloilta. Oli siinä kestämistä!
Suur-Suomesta haaveilivat metsäteollisuuden lisäksi myös kansallisromantikot, joiden mielestä kaikkien suomensukuisten kansojen pitäisi liittyä nuoren Suomen jäseniksi. Oman panoksensa antoivat maantieteilijät, jotka vakuuttivat, että Suomen ”luonnolliset” rajat kulkivat kolmen suuren kannaksen kautta Jäämereltä Vienanmeren pohjukkaan, sieltä Äänisen kautta Laatokkaan ja sieltä sitten Suomenlahdelle. Pietarista olivat haaveilijat kahta mieltä; voisihan se paikalleen jäädä, kunhan väestö on vaihdettu suomalais-ugrilaiseksi, mutta hurjimmat olivat suoraan sitä mieltä, että kaupunki on varminta pyyhkiä pois sekä kartoilta että siitä Neva-joen partailta.
Kuten tiedämme, Suur-Suomea yritettiin rakentaa aktiivisesti sekä 1918-192? että jatkosodassa. Vaan ei se onnistunut, koska Neuvosto-Venäjäksi ja sittemmin Neuvostoliitoksi kasvanut Venäjä piti suomalaisten aikeita vihamielisinä ja historiallis-maantieteellisesti perusteettomina. Talvisodan alla Suomi olisi voinuit niitä Karjalan honkia saadakin, mutta päättäjämme eivät halunneet suostua Suomelle erittäin edullisiin aluevaihtoihin, vaikka Mannerheimkin piti Neuvostoliiton tarjousta hyvänä. Ulkoministeri Eljas Erkko piti päänsä ja viimeinen tilaisuus suurentaa Suomea Tarton rauhan jälkeen lipesi käsistä. Tartossa Suomi oli saanut Petsamon, koska Venäjän vallasta syösty keisarivalta oli sen aikoja sitten puolihuolimattomasti luvannut. Jatkosodassa kolmen kannaksen valtaus jäi kesken ja 1944 menetettiin sitten kaikki.
* * *
Miksi jaarittelen näistä ikivanhoista asioista? Ei kai Suur-Suomea ole vuosikymmeniin tavoiteltu kuin jo varsin iäkkäiden aktivistien kokoontumisissa. Presidenttinä Urho Kekkonen kopaisi aihetta ja sai Neuvostoliiton johtajilta selkeän viestin, että raja pysyy siinä missä se on. Neuvostoliiton hajottua moni kai toivoi Boris Jeltsinin humalapäissään palauttavan ainakin Viipurin Suomelle. Mutta ei siitäkään mitään tullut. Harpilla piirretty raja on pysynyt Pietarin/Leningradin ja Muurmannin turvallisuuden kannalta riittävällä etäisyydellä.
Mutta nythän on tilanne uusi ja eiköpähän jossain julkisuudelta piilossa pohdita taas, voisiko Suomi käyttää tuoretta Nato-jäsenyyttä ja DCA-sopimusta hyväksi tässä jalossa pyrinnössä. Järjestetään vain jonkinlainen Mainilan laukaukset 2.0, ilmoitetaan Naton päämajaan Venäjän hyökänneen Suomen alueelle ja katso, Joe Biden lähettää välittömästi mittavat sotavoimat, jotka rynnistävät vaivalla rakennetun raja-aidan yli ja siirtävät rajan sinne, minne se liian pienestä Suomesta kärsivien mielestä kuuluu.
On kai myös yhdysvaltalaisten ystävien edun mukaista, että Venäjältä viedään paitsi Karjalan metsät, myös Petsamon nikkeli ja tietenkin ainoa jäättömänä pysyvä meritie pohjoiseen eli Murmanskin alue. Niiden siirtyminen Suomen hallintaan kun olisi kohtuullinen korvaus toisen maailmansodan menetyksistä (kumpujen yöstä kuuluu ihan selvästi huutoja kun ”Karjala takaisin!) ja kuluneiden vuosikymmenien kärsimyksistä, joita metsäteollisuuden johtajat ovat joutuneet sietämään. Ei pidä tässä unohtaa sitä kulta-aikaa, jonka vuorineuvoksille tuotti leppoisa bilateraalikauppa Neuvostoliiton kanssa. Sehän on nykyään vain etäinen muisto vanhimpien mielessä.
Ongelmaksi voi tosin nousta se, ettei Pentagon tunne suomalaisten tavoin kiihkeää Karjalan valloittamisen tarvetta. Nikkeliä ja puuta saa muualtakin. Onko Vienan Karjalassa litiumia tai kobolttia? Jos ei, unohtakaa koko juttu! Washingtonin houkuttelu saattaa osoittautua vieläkin haasteellisemmaksi. Siellä kun maantiede ei kuulu talon isännän vahvimpiin lajeihin, viimeksi menivät sekaisin Egypti ja Meksiko, kuumia maita tosin molemmat.
Jos vielä Valkoisen talon haltijan saisi hunajaisella puheella kuuntelemaan, miten on ajateltu selvitä kyynisistä Nato-kumppaneista varsinkin Euroopassa. Näillä kun on vielä kesken Venäjän nujertaminen Ukrainan rintamalla, vaikka pitäisi jo Kiinan kimppuun ehtiä ja siinä sivussa rahoittaa Israelin Gazassa suorittama kansanmurhan välinepuoli (kaikeksi onneksi siellä ei tarvitse erikseen motivoida Netanjahun porukoita, ne kun ovat erittäin motivoituneita, ettei sanoisi suorastaan pyhän vihan vallassa).
Jäädään nyt kuitenkin tarkalle kuulolle, jos vaikka sopiva annus mirabilis osuu kärsivällisen Suomen kansan kohdalle.
P.S. Itsenäisyytemme alkuvuosien pakkomielteistä pyrkimystä laajentaa hädin tuskin polvihousuikäisen Suomen aluetta toisella mokomalla on kuvannut hienosti Juhani Suomi melko tuoreessa kirjassaan Kuin lastu lainehilla : Itsenäisen Suomen turvallisuuspolitiikan alkutaival 1918-1925 (Vastapaino 2023). Jos se ei ole vielä osunut Naapuriseuran Sanomien lukijoiden käteen, voin lämpimästi suositella. Olen kirjoittanut kirjasta laajemman esittelyn blogissani: https://heikinvaraventtiili.blogspot.com/2024/02/kuin-hahtuva-tuulessa-jalat-tukevasti.html.
11 kommenttia julkaisuun “Karjala takaisin Naton avustuksella?”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Suomi on joutumassa kovaa puristukseen Naton ja Venäjän väliin. Siinä ei Suomella ole mitään muuta kuin välinearvoa. Mikä järki tässä on? Ei mitään. Varmasti Karjala on juolahtanut monen kokoomuslaisen ja persun mieliin. Siitä on kuitenkin turha haaveilla. Tällä tahdilla Suomesta ei jää mitään jälkipolville.
On hyvin vaikea löytää mitään järkeä valtaeliittimme käytöksestä. Se selittäisi jonkin verran, jos ovat valtamedian valheiden ja vaikenemisten varassa maailman – ja varsinkin Ukrainan – tapahtumista. Usko lännen sotaliiton kykyyn hajottaa Venäjä ja hyötyä siitä voisi olla toinen selitys. Sitäkään en ihmettelisi, jos tärkein selitys olisi yksinkertaisesti rasistinen russofobia. Kyllähän Hitleriäkin jokin motivoi kuten myös sen aikaista Suomen valtaeliittiä.
Jos Suomen ja Venäjän välinen raja siirtyy lähivuosina, niin mitä todennäköisimmin se siirtyy länteen eikä itään. Stalin mietti aikoinaan mikä olisi sopiva rangaistus Suomen tolloille ja päätti ottaa maata sekä etelästä että pohjoisesta. Ehkä vielä saamme nähdä paljonko Suomelle tulee maksamaan niinistön-marinin typeryydet. Voi olla että Venäjä haluaa laajentaa Pietarin turva-aluetta kun aseetkin ovat kehittyneet.
Vielä silloin, kun jaksoin uskoa, että Suomen ja Venäjän suhteet normalisoituisivat ja muuttuisivat jopa entistä ystävällisemmiksi, uskoin myös monien yhteishankkeiden mahdollisuuksiin menestyä. Esimerkiksi Suomi olisi omalta osaltaan voinut olla mukana rakentamassa pohjoiseen ystävyyden ja rauhan aluetta ja saanut siinä sivussa ehkä pääsyn niin Venäjän kuin Norjankin satamiin Jäämeren rannoille.
Kuvitellaanpa, että päättäjämme yhtäkkiä järkiintyisivät sekä irtaantuisivat mm. Natosta ja DCA-sopimuksesta ja solmisivat ystävyyssuhteet Venäjään luopumatta ystävyydestä länsimaiden kanssa. Kaikki maat ymmärtäisivät ja hyväksyisivät eikä aikaakaan, kun Suomea alettaisiin taas kunnioittaa rauhan rakentamisen suurvaltana. Talous kääntyisi kasvuun ja turvallisuushuolet olisi kertaheitolla pois pyyhitty.
”Se korutont` on kertomaa,..”
Näitä olisi hyvä muidenkin historiaa tuntevien kertailla muille luettavaksi. En tosin tiedä, kuinka valveutunutta väkeä Naapuriseurassa on, mutta yleisesti ottaen suomalaisten tietämys mm. pakinan aihepiiristä on luokattoman heikkoa.
Venäjä on pitänyt Suomea ystävällisenä maana WW2 lähtien, eikä ole hinkunut maita itselleen. Mutta nyt suomalaiset kärjistävät tilanteen amerikkalaisten avustuksella siten, että Venäjän on pakko leikata kaakkois-suomesta alue vielä itselleen. Olemme menossa samaan suuntaan kuin Ukrainan hölmöt.
Hieno kirjoitus
Rohkenen ehdottaa lukulistalle myös Markku Kangaspuron väitöskirjan kansanpainoksen: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta, Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920–1939.
Suur-Suomi eli myös punikkien haaveissa, ja esim O.W. Kuusinen oli Suomalaisuuden liiton perustajajäsen. Tietty tuo olisi ollut punainen Suur-Suomi.
Ja vielä: Suur-Suomi syntyikin hetkeksi NLon ja Kuusisen johtaman Suomen kansanhallituksen välisen sopimuksen perusteella, tosin vain paperilla.
Tämä siis ottamatta mitään pois kirjoituksesta, vain hiukan marginaaliin raapustaen.
”Suur-Suomi eli myös punikkien haaveissa,..”
Kerrotko tarkemmin!
Maantieteellisesti laajempi Suur-Suomi ei ollut täysin vieras ajatus myöskään vasemmiston piirissä, mutta sattuneista syistä eli hävityn sisällissodan takia siitä ei koskaan tullut osaa poliittisessa agendassa, sen roolin kaappasi äärioikeisto. Sosialidemokraatti Väinö Voionmaa oli kuitenkin kiinnostunut geopolitiikasta ja päätyi suunnilleen samanlaisiin johtopäätöksiin kuin porvarillisetkin perusteluiden etsijät. Voionmaalle erityisen tärkeä asia oli yhteys Jäämerelle. Voionmaasta perusteellisen elämäkerran (Väinö Voionmaa – Puolue- ja geopoliitikko, SKS 2014) kirjoittanut Maria Lähteenmäki on esittänyt, että Petsamon päätyminen Suomelle Tarton rauhassa oli osittain Voionmaan toiminnan tulosta.
Voidaan myös todeta, että eräänlainen etnis-kulttuurinen Suur-Suomi oli myös Otto Ville Kuusisen ja muiden Karjalan tulevaisuutta pohtineiden mielessä yhtenä mahdollisuutena ja luonnollisena seurauksena koko Suomen muuttuessa sosialistiseksi. Tosin ainakin Edvard Gyllingin ajaman ”Karjalan työkansan kommuunin” (virallisesti olemassa 1920-1923) roolina oli kyllä yhdistää Neuvosto-Venäjän suomalaisväestön asuttama alue, mutta enemmänkin suojaksi sekä Suomen äärioikeiston että (vähemmän avoimesti) venäläistämistä ajaneiden uhalta. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_ty%C3%B6kansan_kommuuni)
Otto Ville Kuusisen paperille jäänyt Suomen ja Karjalan yhdistäminen oli suurvaltapoliittinen episodi, jonka taustalla ei ollut täsmennettyä geopoliittista pohdintaa tai teoriaa. Sitä ei mielestäni kannata korostaa Suur-Suomesta haaveilun yhteydessä, maininta alaviitteessä riittää hyvin.
Tarton rauhan solmimisen aikaan neuvosto-Venäjä kävi vielä sotaa ”valkoisia kenraaleja” vastaan. Ei ollut vielä lainkaan varmaa, että Venäjällä valta olisi säilynyt bolshevikeilla. Pääasiassa siksi Suomi sai paljon paremman sopimuksen kuin muuten olisi saanut. Tähän rauhaan sisältyi seuraavan sodan siemen kuten historiassa muilloinkin.
Suomenlahden saaret jäivät Suomelle ja raja Kannaksella vedettiin lähemmäs kuin senaikaisten tykkien kantaman päähän Pietarista. 1930-luvun lopulla Neuvostoliitto halusi neuvotella noista alueista, koska pelkäsi Saksan käyttävän niitä hyökkäykseen. Ulkoministeri E. Erkko uskoi Neuvostoliiton vain hämäävän halutessaan vaihtaa nuo alueet suurempiin alueisiin Itä-Karjalasta ja lopetti neuvottelut. Neuvottelujen loppumetreillä Nliitto olisi ollut valmis saarten vuokraamiseenkin määräajaksi tai jopa vain sopimukseen linnoittaa ne ja vartioida yhdessä.
Mikään ei kelvannut Erkolle ja syttyi Talvisota. Se olisi siis ollut vältettävissä (Paasikivi esimerkiksi vaati Stalinin ehdotukseen suostumista). Sen sijaan en usko, että Jatkosota olisi ollut millään keinoin vältettävissä. Suomalaisten johdossa Suur-Suomella oli aivan liikaa kannatusta ja toisaalta vaikka Suomi ei olisikaan hyökännyt Neuvostoliittoon natsi-Saksan rinnalla olisi se joka tapauksessa valloittanut Suomen alueita sillanpääasemakseen ja hyökkäysalustaksi.