LOMALLA MYRSKYN SILMÄSSÄ

Loma, mikä ihana ajatus! Tiedossa monta päivää ilman maailman uutis-ja informaatiovyöryä. Tai niinhän me kuvittelimme.

Ennen lähtöä kohti pohjoista päätimme Pirkon kanssa, että riuhtaisemme itsemme irti mediasta, annamme pääparalle lepoa ja rauhaa, emme haravoi netistä uutisia sodista ja mellakoista, emme sure Ukrainan ruumiskasoja, emme välitä vähääkään sotaa janoavien presidenttiehdokkaiden puheista.

Päättämällä päätimme, että nämä päivät Suomi ja maailma saavat meidän puolestamme mennä päin helvettiä, kun kerran sinne tahtovat. Kuljeskelemme pitkin maita ja mantuja, katselemme järvien hopeamaljoja, ihmettelemme metsien tuoksuja, kuuntelemme kesäyön hiljaisuutta.

Nuori ihminen voi päättää kaikenlaista, kuten että pahaa maailmaa ei ole. Se katoaa festivaaleilla. Vanha ei siihen kykene. Loman toisena päivänä napsautin vahingossa Macin väärää näppäintä. Esiin pomppasi tasan yhdeksän vuotta sitten kirjoittamani teksti:

”Kaikki haluavat nyt sotaa.

Rauhaa on kestänyt turruttavan kauan. Sota vapauttaa tunteet, sota on niin rehellistä ja aitoa! Sota on sankaruutta, uhrautumista, actionia, tositeeveetä!

Israelin terrorivaltion toteuttama kansanmurha on viihdettä. Se ei meille riitä.

Kuukausien ajan Suomen lehdistö on hehkuttanut sodan ihanuutta ja välttämättömyyttä. Toisen maailmansodan kiihko, torjuntavoitot, juoksuhautojen verenhaju vaativat jatkoa.

Me saamme sen, kun oikein tahdomme. Ryssittely on niin cool. Mehän olemme osa oikeata länttä. Olemme osa Unionia, joka pakottaa Venäjän sinne mihin se kuuluu.

Mutta mihin me lopulta kuulumme?…

…Al-Jazeeran tv-paneelissa äskettäin ryhmä Yhdysvaltain oppineita pohti maapallon tilannetta. He olivat yksimielisiä siitä, että maailma tarvitsee USA:ta – suunnannäyttäjää, demokratian, ihmisoikeuksien, oikeudenmukaisuuden ja vapauden esikuvaa. 

Maailma suorastaan huutaa Yhdysvaltoja avukseen. 

Olisin halunnut kysyä, onko varmaa, ettei kysymyksessä ole tuskanhuuto…” 

***

Luin tuon istuessani ensimmäisen matkapäivän iltana tutun järven rannalla Heinolassa. Oli tehtävä myönnytys: kuulukoon tuskanhuuto varttitunnin päivässä, tulkoon sitten hiljaisuus. Käytin viisitoista minuuttia kuuntelemalla sarjavalehtelija Pekka Toverin haastattelua, miettimällä presidenttiehdokkaita, jotka Olli Rehniä ehkä lukuunottamatta kampanjoivat vihalla, uhalla ja pelotteella. He tarjoavat meille pommisuojan turvallisuutta. 

Jos syrjään väkisin työnnetty Paavo Väyrynen ei pääse ehdolle, minulla ei ole ketä äänestää. Hän olisi ainut, jota Venäjään ja venäläisiin kohdistuva kollektiivinen ja keskusohjattu raivo ei hallitse. On hämmästyttävää ja pelottavaa nähdä, miten kauas todellisuudesta poliitikot ovat sinkoutuneet. He eivät näe itse aiheuttamansa vaaran merkkejä.

Vilkaisen vielä, mitä maailmamme muut hullut ovat lausuneet. Jaahas, että tällaista! Mieleen nousee Oscar Wilden ajatus: ”Kun Jumala loi ihmisen, hän jossain määrin yliarvioi kykynsä.”

***

Toinen lomapäivä. Leiriydymme Punkaharjulle Pihlajaveden rantaan. Maantien toisella puolella kimmeltää Puruvesi, jonka äärellä asuimme muutaman vuoden. Illalla tapaamme kirvesmiehen, joka rakensi meille hyvän talon.  

”Tuleppa kattomaan, tekasin tällasen. Jos et hyväksy, puretaan pois ja tehhään parempi”, tämä Ketolaisen Eino tapasi sanoa. Ihailin hänen työnsä jälkeä ja ihmeellistä hitauden ja nopeuden yhdistelmää. Liikkeet näyttivät verkkaisilta, mutta jälkeä syntyi kolmen miehen edestä.

”On se kumma, miten äkkiä vanhuus tuli, ihan huomaamatta”, Eino miettii ja hymähtää. Niin se tuli itse kullekin, me myönnämme. Mutta vuosia enemmän Einoa painaa sairaus. Suuren osan työiästään hän joutui vetämään keuhkoihinsa asbestia. Kolme tuon ajan työnantajaa juristeineen on pyöritellyt asian niin sekavaksi sotkuksi, että syyllistä ei löydy eikä korvauksia tipu. Eipä tietenkään.

Eino pystyy vielä tallustelemaan sadan metrin matkan rannalle, mutta ilman naapurissa asustavaa kaveria hän ei sillekään retkelle enää lähde. Hyvästelemme ja sanomme tulevamme käymään aina, kun tämän kautta kuljetaan. Niin on tehty tähänkin asti ja niin tehdään vastakin.

***

Leirimme vastapäisellä rannalla seisoo kaunis Punkaharjun hotelli. Se on juuri myyty pakkohuutokaupalla. Kylän keskustassa on kerrostalo vailla hoitoa ja huoltoa. Suuri osa asunnoista kuuluu venäläisille. He eivät pidä omaisuudestaan huolta, eivät maksa edes hoitovastikkeita.

Eivät voi, kun eivät pääse maahan eivätkä saa lähettää rahaa maksaakseen laskunsa. Media tietää syyllisen. Holtitonta väkeä nuo ryssät! 

***

Joensuun Jokiaseman camping, uusi löytö! Hinaajat ohjailevat puolen kilometrin mittaista tukkilauttaa Pielisjoessa. Lapsuuden kuvat Tornionjoelta ja Hellälän sahalta nousahtavat muistin uumenista. Sanon nätille kassatytölle, että tulemme tänne uudestaan kuin tukkilaiset. 

Mukavia nämä karjalaiset! Puhuvat, nauravat, pälättävät, vastaavat vaikka et ehdi kysyä. Koillismaan ihmiset tunnen vanhastaan. ”Maksakaa ensi kerralla sitten, en kerkiä nyt perimään”, sanoo Petäjälammen leiripaikan isäntä. 

Mediahetki: Myrsky tulossa. Jos ip-lehtiin on uskomista, rajuilma tuhoaa kohta kaiken elollisen. Hyvä on, varaudumme. Tiistain vastaiseksi yöksi suunnittelemme pysäköintia jonkun kauppakeskuksen parkkikentälle, kauaksi kaatuvista puista. Mutta sitten aina luotettava media ilmoitti: Maailmanloppu on peruutettu.

***

Tätä kirjoittaessani myrsky aikoo kohta tulla. Se on jo käynyt siellä täällä huomauttelemassa ihmisille ihmisen pienuudesta. Mutta tämä pieni ihminen vastaa suurelle luonolle, että hänellä on valta yli kaiken olevaisen.

Mitä väliä, kunhan kassa kilisee! 

Vien roskapussin sekajätteisiin. En ole lajitellut maitopurkkeja ja muoveja. Olen turhautunut. Sotaharjoitukset ja sodat, ympäristön rakastamista teeskentelevät valtiot ja yhtiöt tappavat luontoa piittaamatta seurauksista.

Lomailemme matkailuautolla. Siinä on moitteeton katalysaattori ja dieselin sekaan lorotetaan Blue-litkua. Myönnän, että silti hiilijalanjälkeni kasvaa, ja että tämä loma on rikollinen teko. Komennan omantunnon hiljaiseksi. Se jää jupisemaan tuohon olkapäälle.

+++