Suomi liittyy Ranskan ydinpelotteeseen. Kuten asiaan kuuluu, se ei presidentti Alexander Stubbin mukaan merkitse mitään olennaista. Jatketaan kuten ennenkin, varustaudutaan Euroopan/Naton ja Venäjän väliseen sotaan.
Sodalla on herkkä kuulo. Kun sitä tarpeeksi usein kutsuu, se kuulee ja vastaa.
Tänään on hienoa olla sotaa vastustava dinosaurus!
* * *
Yleisradion toimittaja teki jutun Naapuriseuran kesäkokouksesta, mutta ei toiminut journalismin periaatteiden mukaisena reportterina, vaan otti tuekseen Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Jussi Lassilan. Juuri hän kutsui naapuriseuralaisia ”eläköityneiden puolueettomuusdinosaurusten” kerhoksi.
Upea tunnustus, kerta kaikkiaan! Lassila on Ulkopoliittisen instituutin venäjävastaisen propagandan tuottaja, jonka ”analyysi” oli puutaheinää. Siitä huolimatta liitän hänen lauseensa Venäjän federaation ulkoministeri Sergei Lavrovilta saamani kunniamerkin viereen.
Jos me, muutama tuhat dinosaurusta, saisimme aikaan kaikkia suomalaisia koskevan rauhanprosessin, se vasta olisi suoritus. Olisimme osa maan pelastajia täystuholta.
* * *
Lassila kuuluu Suomen sotapuolueen töpinäjoukkoihin. Operaatiota johtaa korpraali Stubb – määrätietoisesti, innostuneesti, hajoavan Euroopan ja Yhdysvaltain umpihullun presidentin tuella.
Stubb sanoi kertoessaan Suomen liittymisestä Ranskan ydinasepelotteen tukijoihin, että Venäjän mahdollisiin reaktioihin tulee suhtautua ”pää kylmänä”.
Kun katsoo Stubbin johtaman ulko- ja turvallisuuspolitiikan järjetöntä suuntausta, on epäiltävä, että päät ovat pakasteessa. Sotaan pyrkiminen, vieläpä ydinsotaan, ovat suurimpia kuviteltavissa olevia rikoksia ihmisyyttä vastaan.
Tuntuu lohduttomalta, että Suomea johtavat nyt tuhosaurukset, poliittiset traptorit, dinosauruksista pahimmat.
* * *
Kerroin Naapuriseuran kokouksessa, että Ukrainan sodan alkusyy juontaa lännen lupaukseen, ettei Nato laajene ”tuumaakaan” itään, siis Venäjän rajoille. Lassila yritti hämärtää tutuilla falskeilla keinoilla tätä faktaa, joka on todistettu monin kerroin paikkansa pitäväksi.
Yhdysvaltain pitkä linja on ollut Venäjän tuhoaminen. Se ei ole muuttunut miksikään. Ratkaisevana osana tätä tavoitetta oli 1990-luvun alun ylimielisyys, usko että USA on maailman herra, joka voi tehdä mitä tahtoo. Ja tekihän se, tuhosi valtion toisensa jälkeen.
Mutta yksi jäi tuhoamatta, vaikka kaikki näytti mainiolta Neuvostoliiton hajottua.
* * *
Yhdysvaltalainen National Security Archive avasi hiljattain asiaa koskevat paperit, ja monen muun läntisen asiantuntijan ohella professori Jeffrey Sachs on sanonut monien dokumenttien todistavan, ettei kyseessä ollut löysä suupuhe vaan sitova lupaus: Jos Neuvostoliitto/Venäjä suostuu Saksan kahtiajaon purkamiseen, Nato ei laajene, ei ”tuumaakaan”.
Ilmeisesti Yhdysvallat suostui tuohon ylivertaisuuden tunteessaan. Oli valta luvata mitä tahansa ilman aikomustakaan pitää sanansa.
* * *
Me rauhaa tahtovat ymmärrämme olevamme vähemmistö. Mutta kuten usein, vähemmistö on oikeassa.
Presidentti Stubb on vaarallisempi kuin Donald Trump. Hän kertoi 14. syyskuuta kutsuneensa kaikkien eduskuntapuolueiden johdon puheilleen, siis puhutteluun. Näin ollen koko Ukrainan sodan ajan jatkunut käytäntö on muuttunut perinteeksi: parlamentti manipuloidaan sotapuolueen kannalle.
* * *
Sotaa kutsutaan, se on kuullut. Suomi on Venäjän ja Eurooppa/Naton välisen
konventionaalisen tai ydinsodan eturintama. Siihen asemaan korpraalimme on meidät vienyt, uraa uurtaneen Sauli Niinistön tahdon mukaisesti.
Asetelmasta ei puutu kuin Pekka Toverin kutsuminen ulkopolitiikan johdon ennustajaksi ja neuvonantajaksi. Vai onko pakastin jo täynnä?
Olemmeko me naapuriseuralaiset todellakin vähemmistö? Miksi maassa ei järjestetä kansanäänestystä? Yksi ainut kysymys riittää: ”Kannatatko sotaa Venäjää vastaan vai rauhaa?”
Dinosaurukset äänestävät rauhan puolesta, pakasteaivoiset poliitikot sodan puolesta. Dinosaurukset kuolivat ja saattavat kuolla nytkin, mutta kunnialla tappavaa sotaa, typeryyttä ja vihaa vastustaen.
Kuva:Jaan Kynnap / Wikimedia Commons lisenssi: CC BY 4.0 Muokattu AI, 2026
.jpg){kind=link}
3 kommenttia julkaisuun “Pää pakastettuna”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Naapuriseura on ilmiselvästi ”piikki Jussi Lassilan lihassa”, kuten lienee laita myös useamman suomalaiskenraalinkin kohdalla..
Toistan itseäni, mutta Yhdysvallat ei sietäisi rajoillaan sille vihamielisen valtion ydinaseita. Se yrittäisi estää niiden tulon diplomatialla ja tarvittaessa uhkauksin. Mikäli ne eivät auttaisi, vaan atomipommeja todellakin tuotaisiin naapurustoon, Yhdysvallat kävisi pommittamassa ne käyttökelvottomiksi.
Suomi ja vastaavat hurraisivat Yhdysvaltojen onnistuneelle pommitukselle, joka minunkin mielestä saattaisi olla sillä kertaa oikea ratkaisu. Väittäkää vastaan, jos olen mielestänne väärässä tässä asiassa.
Toinen vertaus olkoon Ukrainan kriisin kokonaisuus. Kuvitellaanpa, että tiedettäisiin Venäjän tavoittelevan globaalin valta-asemansa säilyttämistä ja vahvistamista, minkä vuoksi se pyrkii heikentämään tai tuhoamaan Yhdysvallat. Venäjä olisi ollut vuosia ja vuosikymmeniä tukemassa Meksikon Yhdysvaltoja vihaavia voimia, järjestänyt pääkaupunkiin Amerikka-vihamielisen vallankaappauksen Amerikka-vihamielisine hallintoineen, tukenut Venäjä-mielisen hallinnon hyökkäystä maan amerikkalaisväestön asuttamia alueita vastaan (joita tosin Meksikossa ei oikeasti ole), aseistanut Meksikoa voimakkaasti, ottanut haltuunsa sen sotilastiedustelun, jne. Olisi puhuttu Meksikon sotilasliitosta Venäjän kanssa ja Meksiko tahtoisi ydinaseen suojakseen.
Näin tapahtui käänteisesti Ukrainassa. No mitä Yhdysvallat olisi tehnyt Meksikon suhteen? Tuskin olisi Venäjän tavoin seurannut sivusta kahdeksaa vuotta amerikkalaisten tappamista Venäjän tukemassa sisällissodassa, sietänyt Venäjän harjoittamaa rauhaan tähtäävien sopimusten pettämistä ja Meksikon sotilaallista vahvistumista, mikä olisi merkinnyt aluksi Meksikon hallinnon murskaavaa sotilaallista ratkaisua sisällissodassa ja myöhemmin pitkällä yhteisellä rajalla pysyvää ja vakavaa sotilaallista uhkaa Yhdysvaltoja kohtaan.
Kertokaa tosiaan, jos vertaukseni ontuvat.
Ihmettelin Lassilan yksioikoista kommenttia: ”Putin ei varsinkaan tunnista mitään eroa Venäjän ja Neuvostoliiton välillä kosken sen turvallisuusintressejä.”
Itse olen samaa mieltä kuin venäläinen filosofi Aleksandr Dugin kesäkuisessa haastattelussaan:
”Poliittiset järjestelmät, johtajat ja ideologiat tulevat ja menevät, mutta geopolitiikka pysyy. Sen peruslait – tapa, jolla valtiot ovat upotettuina maantieteelliseen avaruuteen – eivät muutu.” Sillä tosiasialla on oma pysyvä vaikutuksensa valtioiden turvallisuusintresseihin.