Suomen suvereniteetti oli pitkään kuin mummon perintövaasi: vähän pölyinen, hieman tiellä, mutta siitä ei raaskittu luopua. Sitten tuli puolustusvoimien entinen komentaja Jarmo Lindberg.
Nimitysvalan muste ei ehtinyt edes kuivua, kun hän jo allekirjoitti Suomen suvereniteetin hautajaisilmoituksen. Alamaisuus vaatii isännän, ja kun naapurit oli jo katsottu, valitsimme amerikkalaiset – televisiosta tutut. Lockheed Martinin agenttina Lindberg palkittiin hävittäjien ylilennoilla, kun kansa vedettiin alta kölin ja muut ehdokkaat alta lipan. Ehkäpä ylilennot olivat vain harjoitusta sille, miten veronmaksajien rahat katoavat pilviverhoon.
Nyt Lindberg nauttii eläkettään amerikkalaisen aseteollisuuskompleksin suojeluksessa. Veronmaksajille on jätetty mahdollisuus tuntea itsensä turvatuksi, samalla kun kukkaro kevenee sellaista vauhtia, että fysiikan lait alkavat epäilyttää, ja kynttilänvalo alkaa näyttää ainoalta budjettiin sopivalta sähkösopimukselta.
Viimeisimpänä mainetekonaan hän kiihotti Iranin joukkotuhontaan Ylen lähetyksessä – tietenkin veronmaksajien rahoilla.
Kuuluuko vastuu Lindbergille? Ei tietenkään. Hävittäjien moottorimelu on ollut kovempaa kuin omantunnon ääni, ja eläkepäivien laskeminen vaatii keskittymistä, jota moraaliset pohdinnat vain häiritsevät.
Kantavatko veronmaksajat vastuun? Eivät he voi; heillä on kädet täynnä työtä maksaessaan selkä vääränä Yleä, kansanedustaja Lindbergiä puoluetovereineen ja niitä hävittäjiä, joiden hankkimisesta heiltä ei koskaan kysytty.
Onneksi meillä on Petteri Orpo. Hän osaa ottaa vastuun kertomalla kantavansa täyden vastuun. Se on poliittinen hämäysliike, joka on yhtä tehokas kuin hävittäjän silpputilu: kun ammattilainen kantaa vastuuta, itse ongelma katoaa tutkasta ja kansa voi palata tuijottamaan suoratoistopalveluita.
Yleisradio on ottanut jalon tehtävän keventää pääministerin taakkaa. Se tuottaa kulttuuriohjelmia, jotka saavat joukkotuhontakiihotuksen näyttämään yhtä luonnolliselta kuin aamupuuro.
Radiossa on juontaja ja kolme puhuvaa päätä. Otsikkona on israelilainen agenttisarja, jonka varjolla asiantuntijat pääsevät purkamaan sydäntään Iranin karmaisevasta diktatuurista. Kuvaukset ovat paikoin sellaista kamaa, että jopa sotasensuuri kaivaisi muistilehtiön. UPI-tutkija kuluttaa osuutensa ylistämällä Mossadin erinomaisuutta tappotouhuissa. Hän lipoo agentteja sellaisella antaumuksella, että on ihme, kun radiosta ei kuulu maiskutusta.
Iranilaissyntyinen ohjaaja kertoo juhlineensa kotimaansa pommituksia. Hänen sanaisen arkkunsa auetessa Lindbergin lausunnot muuttuvat sammakkosopasta linnunmaidoksi. Tällaista on länsimedia: kun väärät äänet laitetaan oikeaan järjestykseen, totuus syntyy itsestään. Ei tarvita valheita, tarvitaan vain joku asiantuntija, yksi kaunainen ohjaaja ja tyyppi, josta ei jää muistijälkeä.
Lopuksi lisätään fiktiivinen agenttisarja, jossa Mossad on sankari, ja todetaan herkästi, että faktan ja fiktion raja on häilyvä. Yle ei tietenkään valehtele; se vain kuratoi todellisuutta niin, että kun Pasternak antaa seuraavan vuosipäivityksensä, kansa tietää tasan tarkkaan, ketä vihata ja kenen puolesta uhrata aamukahvinsa.
Silpputilu on hävittäjän käyttämä silppu, jolla pyritään häiritsemään vihollisen tutkia ja ohjusten hakeutumista. Silpputilu koostuu ohuista, yleensä metallifoliosta tai metallisoidusta lasikuidusta valmistetuista liuskoista, jotka on mitoitettu häirittävän tutkan aallonpituuden mukaan.
Kuva: Dominique A. Pineiro; OCJCS (Kuvaa on muokattu) CC BY 2.0
2 kommenttia julkaisuun “Poliittinen silpputilu”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Muistaneeko kukaan muinoista Kansan Uutisten pakinoitsijaa nimeltään ”Juorkunan Jussi” ? Tämä Pekka Veitsen pakina alkaa jo olla yhtä iskevää laatua. Kiitos!
Yleinen mielipide on mielenkiintoinen asia. Epäilemättä ainakin Suomessa se luodaan ja sitä ylläpidetään tarkoitushakuisesti, mutta kun se on onnistuneesti lietsottu (aivopesty) yhteiskuntaan, se myös ruokkii itse itseään. Ihmiset opetetaan suhtautumaan tietyllä tavalla geopolitiikkaan, valtioihin, instituutioihin, aatteisiin, ilmiöihin, ihmisiin ja ylipäänsä asioihin, joilla on vähäistä isompi merkitys.
Aikaansaatu yleinen mielipide ei tuo aina leipää pöytään, mutta tarvitsee tuekseen sirkushuveja. Kulttuuri, urheilu ja muut ajanvietteet ovat ok, mutta ihmisiä vangitsevan tv-hömpän kanssa ne ovat omiaan viemään huomion tärkeämmistä asioista. Ne omaksutaan kiireellä ja asioita sen kummemmin pohtimatta poliitikkojen ja ns. asiantuntijoiden lausunnoista ja ylipäänsä propagandaan valjastetuista medioista, lähinnä niiden otsikoista. Jokainen medioissa ääneen päästetty ymmärtää, että häneltä odotetaan yleisen mielipiteen silittämistä myötäkarvaan ja hän tekee sen myös oman edun vuoksi.
Yhteiskuntaan agitoituja yleisiä mielipiteitä on monenlaisia. Jos joku jonkinlaista vaikutusvaltaa omaava poikkeaa niistä, hänet vähintäänkin leimataan ja unohdetaan sivuraiteelle. Geopolitiikassa Suomessa on tietenkin ei vain hyväksyttyä vaan lähes pakollista vihata Venäjää sekä ihannoida Unionia, Natoa ja merentakaista isäntäämme riippumatta niiden käytöksestä.
Pieniä ongelmia agendaan tuottaa isännän tavallistakin härskimpi käytös. Israel on esimerkki sellaisesta ongelmasta, jota isäntä vaatii tukemaan teki se mitä hyvänsä. Isännän ja isännän mielitietyn ison luokan härskiyttä on joskus vaikea selittää, jos joku erehtyy selityksiä kyselemään. Kaikki muut laittomuudet maailmalla on helpompi lakaista maton alle ja – jos mahdollista – selittää niiden syyksi, jotka on valittu vastapuolelle riippumatta puheistaan, teoistaan tai yrityksistään rakentaa ystävällistä kanssakäymistä.