Aloitetaan Tubin-selontekomme alusta, jotta suomalaisillekin yhä melko tuntemattoman Eduard Tubinin tausta aukeaisi – meillä kun hänen musiikkinsa soi nykyään ani harvoin.
Emigranttisäveltäjän osa harvoin kovin kiitollinen. Joillekin tämä onnistui, kuten Igor Stravinskille, Erich Korngoldille, Kurt Weillille ja Ernest Blochille. Huonommin kävi Alexander Zemlinskylle, Karl Weiglille ja Ernst Tochille, jotka eivät päässeet kunnolla jaloilleen USA:ssa. Arnold Schönberg ja Hanns Eisler tulivat USA:sta takaisin Eurooppaan. Sergei Prokofjev palasi 1936 Neuvostoliittoon ja omaksui aiempaa lyyrisemmän tyylin varhaisen rabulismin sijaan. Sergei Rahmaninov kärsi koko ajan koti-ikävästä Amerikassa. Aleksandr Glazunov oli säveltäjänä aktiivinen vielä Pariisin vuosinaan (1926–36).
Tubin: kuka, mitä, missä?
Eduard Tubinin kohtalo, elämä ja ura muodostavat ongelmineen ja saavutuksineen aivan oman erityistapauksensa. Hän syntyi 18.6.1905 Venäjän keisarikunnassa Liivinmaan kuvernementissä; nykyisessä Virossa kotipaikka on Peipsijärven Kallasteen kaupungin lähellä. Tubin opiskeli Tarton opettajaseminaarissa ja musiikkikoulussa sävellystä Heino Ellerin johdolla, toimi Tarton Vanemuine-teatterissa pianistina ja kapellimestarina 1930–44.
Tubinin elämä jakaantuu kahteen osaan: Virossa hän sävelsi vajaat puolet musiikistaan, sillä monen muun kulttuurielämän edustajan tavoin hän pakeni 20.9.1944 perheineen laivalla Ruotsiin neuvostojoukkoja. Pääosa musiikista valmistui Ruotsissa Tukholman Drottningholmin teatterin arkistotyöntekijänä 1945–72.
Kontakti syntymämaahan säilyi
Polttava kysymys kuuluu: oliko hän virolainen vai ruotsalainen säveltäjä – vaiko virolaissyntyinen ruotsalaissäveltäjä? Kysymys on itse asiassa väärä, sillä Tubin ei koskaan menettänyt kontaktia syntymämaahansa, johon hän pääsi vihdoin vierailemaan 1960-luvulta eteenpäin. Hän kävi itse asiassa yhdeksän kertaa Neuvosto-Virossa ja oli sitä mieltä, ettei boikotteja pitänyt harrastaa. Mutta tilanne vähintäänkin ärsytti Tubinia, kun häntä syytettiin kommunistihallinnon tukemisesta, verrattiin Knut Hamsuniin, vaadittiin lähtemään Ruotsista ja kun kotiin tuli anonyymejä puhelinsoittoja.
Tubin sai lopulta Ruotsin kansalaisuuden 1961 ja säveltäjäliiton jäsenyyden 1962, mikä helpotti elämää, kun hän saattoi saada apurahoja ja matkustella talouden parannuttua. Sitä ennen ruotsalaiskriitikot haukkuivat häntä ”venäläistetyksi Hindemithiksi” tai ”stravinskianisoiduksi Borodiniksi”, ja hän sai kärsiä kriitikoiden syytöksistä milloin mistäkin ilmansuunnasta saaduista musiikillisista vaikutteista – ikään kuin kukaan säveltäjä säveltäisi tyhjiössä.
Viron suurin sinfonikko
Tilanne oli pitkään ikään kuin jäätynyt konflikti: Tubinista tuli säveltäjä kahden maan välissä – eikä asiantila ole vieläkään täydelleen muuttunut. Hän on yhtäältä Viron 1900-luvun ehkä suurin säveltäjä ja sinfonikko, joka ei aina ole saanut siellä ansaitsemaansa tunnustusta. Ruotsalaisilla on taas omat nimensä, kuten Franz Berwald, Wilhelm Stenhammar, Hugo Alfvén, Hilding Rosenberg, Karl-Birger Blomdahl ja Kurt Atterberg, mutta kukaan heistä ei ole noussut ylitse muiden. Tunnettu ruotsalainen musiikinhistorioitsija Jan Ling vitsaili kerran allekirjoittaneelle, että ”jos Sibelius olisi ollut ruotsalainen, hänestä ei olisi koskaan tullut suurta säveltäjää.” Ehkäpä samasta syndroomasta on kärsinyt myös Tubin. Ruotsalaiset antoivat kuitenkin Tubinille kodin: hänen musiikkiaan soitettiin, painettiin ja levytettiin (BIS). Hän sai mahdollisuuden elää, säveltää ja matkustaa. Nyt hänen teoksiaan julkaisee Gehrmans musikförlag.
Neeme Järvi oli ensimmäinen virolainen maineikas Tubinin puolesta puhuja esittämällä ja levyttämällä tämän orkesteriteoksia, etenkin sinfonioita. Mutta vasta pianisti Vardo Rumessen (1941–2015) aloitti systemaattisen työn Tubinin tekemiseksi tunnetuksi: hän perusti vuonna 2000 Kansainvälisen Tubin-seuran, aloitutti Tubinin koottujen teosten julkaisuprojektin, laati tämän teosluettelon, sai valmiiksi upean kaksikielisen kirjan ”Eduard Tubin ja tema aeg/Eduard Tubin and His Time” juhlavuodeksi 2005, jolloin Tubinin syntymän 100-vuotisjuhlia vietettiin Tallinnassa useiden orkestereiden voimin ja kahdeksan orkesteria eri maista esitti Tubinin kaikki 10 sinfoniaa (1934–1973); sinfonia nro 11 jäi keskeneräiseksi. Muita Tubinin keskeisteoksia ovat kaksi viulukonserttoa, pianokonsertiino, kontrabasso- ja balalaika-konsertot, kaksi pianosonaattia, alttoviulu- ja alttosaksofonisonaatit, piano- ja jousikvartetot.
Aino Kallaksen teokset innoittivat
Juhlavuoden 2005 kruunasi myös Tubinin tärkeimmän oopperan Barbara von Tisenhusen (1968) komea esitys Estonia-teatterissa. Se perustuu, kuten myös toinen ooppera Reigin pappi (1971), Jaan Krossin librettoon Aino Kallaksen kertomusten pohjalta. Tubinilla on myös mainio baletti Kratt (Peikko, 1940–41/1960), jota on esitetty viime vuosina. Mainittakoon, että myös Tauno Pylkkäsellä on kolme Kallas-oopperaa, vieläpä ennen Tubinia: Bathseba Saarenmaalla (1940), Mare ja hänen poikansa (1943) sekä Sudenmorsian (1950).
Saattoi olla valmis uskomaan, että aiemmin kahden maan väliin pudonnut säveltäjä on nyt valloittanut takaisin isänmaansa ja että Viro on valmis tunnustamaan emigrantin historiansa suurmieheksi. Ruotsissakin hehkutettiin, että ”Tubinin aika on nyt.” Vasta myöhempi historia kuitenkin näyttää, millaiseksi Tubinin musiikin kohtalo lopulta muodostuu.
Konserttiesittely
To Be or not To Be – totta kai Tubin!
Tubin-konsertti 29.9.2023 Tallinnan Estonia-konserttisalissa. Viron kansallinen sinfoniaorkesteri, johtajana Mihhail Gerts, pianosolistina Mihkel Poll.
Eduard Tubinin (1905–82) musiikin rakastaja voi olla taas innostunut hänen ties kuinka monennesta ja taasen lupaavasta tulemisestaan! 2000-luvun alun monien merkittävien Tubin-tapahtumien jälkeen tuntui hieman siltä, että virolaiset olisivat jo maksaneet Tubinille kunniavelkansa. Työ ei toki loppunut Tubinin suhteen tuolloin, vaan on jatkunut enemmän tutkimuksen ja teosten julkaisemisen parissa.
Tubin on taas palannut sikäli, että uudemman polven kapellimestari Mihhail Gerts (1984-) johti nyt jo kolmannen kerran ensin Tartossa käynnistynyttä ja nyt myös Tallinnaan tuotua festivaalia, jonka nimi kuului ”TubIN2023”. Kun istui Wivi Lönnin ja Armas Lindgrenin suunnitelman mukaan valmistuneessa, akustiikaltaan erinomaisessa Estonia-konserttisalissa (1910–13), oli syytähuokaista: Tubin on taas täällä!
Tubinin 8. sinfonia (1966) soi juuri niin täyteläisen riipaisevana kuin emigranttisäveltäjän teos voi vain välittyä kaikessa kerroksellisuudessaan ja teknisessä taitavuudessaan. Tubin ei tuntenutitseään virolaiseksi eikä ruotsalaiseksi, ja hänen musiikkinsa 1960-luvulla on usein traagista. Hän oli vihdoin päässyt palaamaan vuoden 1944 pakenemisen jälkeen 1961 kotimaahansa, jossa hänen henkiset juurensa olivat pitkälti. Tubin, joka ei koskaan ollut – muiden emigroituneiden maanmiestensä ja -naistensa tavoin – parjannut kovin sanoin neuvostohallintoa, joutui nimittäin virolaisdiasporan hampaisiin ja häntä syytettiin kollaboraatiosta kommunistien kanssa. Niinpä Tubin tunsi suurta ärtymystä tilanteesta ja sijoitti kitkeryytensä 8. sinfoniaan finaaliin, jokaon rohkean dissonanttinen ja ”modernistinen”. Toistuva koraalimainen säe soi vasten rajuja riitasointuja ja on Tubinille hänen oma ”persoonallinen hymninsä”, sillä ”kun ihminen vanhenee,hän uskaltaa jakaa tunteensa, nauraa ja huutaa”. Teos on tyyten erilainen kuin Tubinin suositut sinfoniat nro 2–5, lisänimiltään ”Legendaarinen”, ”Sankarillinen, ”Lyyrinen” ja kenties ”Patrioottinen”.
Mihhail Gerts johti 8. sinfonian vakuuttavasti: hän esitteli ensin kokonaisuuden soitattamalla orkesterilla muutamia keskeisiä teemoja ja itse tulkinnassa hän antoi kullekin neljälle osalle oman luonnehdintansa. Hidas ensimmäinen osa muotoutui kauniiksi surulauluksi, toinen, Allegro moderato -osa oli ironinen scherzo, kolmas osa tarantellan ja toistuvan brutaalin aiheen välinentaisto, finaali paikoin lähes saatanallinen surumarssi.
Teos muistutti siitä, että Tubin on ennen kaikkea 1900-luvun suurimpia sinfonikkoja. Jos hänen musiikissaan on, etenkin varhaistuotannossa tuntuva nationalistinen ja folkloristinen painotus, häntunsi kyllä vuosisatansa musiikkia laaja-alaisesti ja sai vaikutteita Rimski-Korsakovilta, Sibeliukselta, Skrjabinilta, Ravelilta, Bartókilta ja Stravinskilta, kenties myös Rahmaninovilta ja Prokofjevilta. Šostakovitšiakin hän tulee toisinaan lähelle.
Konsertti 29.9.2023 – otsakkeeltaan ”Non grata” – oli suuri menestys, vaikkakin jäi ihmettelemään, miksi Tubin-festivaalin orkesterikonserteissa oli niin vähäinen Tubin-painotus: 7. ja 8. sinfonian ohella kuultiin Mendelssohnin, Bruchin, Pärtin ja Rahmaninovin teoksia. Eikö vieläkään pelkkä Tubin vedä riittävästi virolaisyleisöä?
Oman kiinnostavuutensa konserttiin toi yhä aktiivisen 86-vuotiaan Neeme Järven (1937–) läsnäolo. Hän johti nimittäin aikanaan 24.2.1967 Tubinin 8. sinfonian ensiesityksen Tallinnassa. Järvi kertoi hupaisan pikku anekdootin Estonia-teatterin maineikkaalle pääohjaaja Arne Mikkille (1934–), jonka mukaan hän ”halusi kerrankin istua yleisön joukossa ja kuulla sinfonian kuten muutkin eikä vain orkesterin edessä seisomassa”. Yleisössä istui isästä tuntuvan matkan päässä hänen vanhempi kapellimestaripoikansa Paavo Järvi, se kolmashan on Kristjan Järvi.
