Hieman Tukholman ulkopuolella sijaitseva, 1600-luvulla rakennettu Drottningholmin linna rakennuksineen, puutarhoineen ja ennen kaikkia teattereineen on ylväs kokonaisuus.
Musiikinystävälle nimenomaan linnanteatteri tarjoaa ainutlaatuisen kokemuksen. Teatteri on kustaviaanisen ajan hienoin saavutus ja oopperan pyhäkkö. Kustaa III:n aikana vuosina 1777–1782 teatterissa pidettiin usein suuria oopperaensi-iltoja.
Kuninkaan murhan (1792) jälkeen teatterin käyttö väheni, ja se jäi pois käytöstä vuonna 1800. Vasta 1900-luvulla teatteri on otettu uudelleen käyttöön. Nykyään siellä voi nähdä kesäisin barokin ja klassisen ajan oopperoita.
Temppelimäinen tila voi vaihtua yhtäkkiä metsäksi, aaltoilevaksi mereksi tai pilvitaivaaksi, josta yläilmojen valtiaat eli jumalat voivat laskeutua pilven päällä kuolevaisten tykö.
”Kun vääryys vallan saapi”
Kuluvan kesän oopperaksi oli valittu Claudio Monteverdin (1567–1643) viimeinen ooppera ”Poppean kruunaus”. Monteverdi oli Italian myöhäisrenessanssin ja varhaisbarokin suurin nimi, uudenlaisen, tekstin täydelleen huomioon ottavan laulutavan tärkein kehittäjä. Hän syntyi Cremonassa, palveli Gonzagan herttuan hovissa Mantovassa (1590–1612), kunnes hänet nimitettiin ajan merkittävimpään virkaan, Venetsian Pyhän Markuksen kirkon maestroksi (1613), jona hän toimi kuolemaansa asti.
Monteverdin kädestä virtasi uskomaton määrä laulumusiikkia eri lajeissa: canzonetteja (lauluja), madrigaaleja, kirkkoteoksia, baletteja (balloja) sekä oopperoita. Oopperoita Monteverdi lienee säveltänyt kirjeidensä perusteella toistakymmentä, mutta niistä on kokonaisina säilynyt vain kolme, ja ”Ariannasta” (Ariadne, 1608) on jäljellä vain kuuluisa valitus (lamento). Mantovassa valmistui lisäksi hänen kenties kuuluisin oopperansa ”La favola di Orfeo” (Orfeuksen tarina/Orfeus, 1607).
Vanhan Monteverdin kaksi viimeistä oopperaa ovat kypsiä, viisaita ja rehellisiä tutkielmia ihmisluonnosta: ”Odysseuksen paluu kotimaahan” (1639/40) sekä joutsenlauluna ”Poppean kruunaus” (1642/43). ”Poppeassa” Monteverdi peilaa Venetsian karnevaalien ja liberaalin moraalin sisältämää elämää, jossa (lähes) kaikki oli mahdollista. Poliittisia kommenttejakaan ei puutu pääosin G. F. Busenellin laatimasta libretosta, joskin säveltäjällä ja kollegoillakin on ollut osuutta kokonaisuuden sisällölliseen muotoutumiseen.
”Poppea” on kertomus ennen kaikkea korruptoituneesta vallasta ja rakkaudesta, joka kietoo jokaisen otteeseensa. Samalla kun ”rakkaus voittaa kaiken” (amor vincit omnia), ”vääryys vallan saapi”, kun petollisuus ja hillittömyys juhlivat. Moraalinen turmelus on päivän sana, ja yksi jos toinenkin on valmis vaihtamaan rakkautensa kohdetta joko halusta tai pakosta. Voisi väittää, että ”Poppea” on taas yllättävän ajankohtainen teos, ehkäpä suorastaan ensimmäinen moderni ooppera. Eittämätön mestariteos.
Oopperan juoni lyhytversiona on seuraava. Rooman keisari Nero (37–68) on kyllästynyt Octavia-keisarinnaansa ja viettää aikaa kurtisaani Poppean (30–65) luona. Octavia haluaa kostaa hylkäämisensä ja painostaa Ottonea tappamaan Poppean, joka oli hylännyt Ottonen Neron vuoksi. Ottone kohtaa entisen rakastettunsa Drusillan, ja hieman lemmehtynyt rakkaus syttyy taasen, minkä vuoksi Ottone Drusillan valeasussa on halukas surmaamaan Poppean, minkä Amor estää. Poppean pyynnöstä Nero on valmis karkottamaan laillisuudesta jäkättävän filosofi Senecan, jonka on määrä tehdä itsemurha.
Lopussa Nero antaa viedä Octavian merellä ajelehtivaan laivaan, ja myös Ottone ja Drusilla saavat huutia. Senaatti hyväksyy Poppean uudeksi keisarinnaksi, joten nähdään juhlava kruunajaiskohtaus ennen pääparin sulokasta päätösduettoa.
Neron huoneentaulu ja vastaus Senecalle tuovat mieleen yhtä lailla nykyajan johtoihmisten suhtautumisen lakeihin: ”Lait ovat vain alaisia varten. Jos minä haluan, voin päästä vanhoista eroon ja säätää uudet (lait).” Hieman Shakespearen ”Macbethin” tapaan puolestaan Neron ja Poppean yöllisiä lemmenleikkejä vartioivat sotilaat ilmaisevat purevat kommenttinsa Neron valtiollisten asioiden hoitamattomudesta, kun Armeniassa ja Pannoniassa (nyk. Itävallan, Unkarin ja Balkanin alueet) kapinoidaan. Miesten mielestä lisäksi ”ruhtinas ryöstää kaikilta antaakseen eräille harvoille” – kuulostaako tutulta?
Ennakkotiedoissa oopperaa on luonnehdittu eroottiseksi. Onhan sitä siellä, etenkin paashipoika Valletton (vrt. Mozartin Cherubino) ja hovineito Damigellan puberteettisissa leikeissä. Eräs vaikuttava tekijä on barokkiajan estottomassa ja usein välttämättömissä sukupuoliroolien vaihdoksissa: miehet saattoivat laulaa naisrooleja ja päinvastoin. Monteverdilläkin Imettäjän osassa esiintyy mies.
Neron rooli tuottaa hiukan aprikointeja. Se on toki korkea rooli, jota voi esittää korkea tenori, mezzosopraano tai sopraano. Mies voi laulaa Neron osuuden, sillä nykyään on korkeita kontratenoreita ja miessopraanojakin. Tavaksi on yhä useammin kuitenkin tullut uskoa Neron rooli naiselle. Silloin Neron ja Poppean duetot kuulostavat lemmekkäiltä ja korkeintaan sentimentaalisilta, vaan eivät niinkään seksikkäiltä tai eroottisilta.
Toisaalta Nero oli murhamies ja himokas irstailija, joten tämä ulottuvuus menetetään nyt ohjaaja Benjamin Lazarin sinänsä tyylikkäässä toteutuksessa.
Neron voi uskoa helposti olleen kaikkiruokainen.
Drottningholmin linnantetterin produktio oli ilahduttavan ensiluokkainen puvustuksen ja näyttämökuvien suhteen. Erityisesti musiikillinen toteutus ei jättänyt toivomisen varaa.
Francesco Contin johtama Drottningholmin teatteriorkesteri soitti värikkäästi ja hemaisevasti jopa isojen luuttujen (arkkiluuttu, chitarrone) kuuluessa helposti. Nokkahuilu–sinkki-ryhmä soi ihanan pehmeästi.
Harvoin on kuullut yhtä hyvää barokkilaulua, sillä kaikki esiintyjät olivat erinomaisia. Sitä auttoi toki vain 400 katsojalle tarkoitettu katsomo. Poppean ja Neron rooleissa sopraanot Giulia Semenzato ja Arianna Vendittelli omasivat yhtä aikaa vahvat, mutta myös taipuisat ja kauniit äänet. Kuolemansa stoalaisesti hyväksyneen Senecan bassoroolissa Trevor Eliot Bowes hersytti kutkuttavan matalalla äänellään.
Kirjoittajavieras Veijo Murtomäki on musiikinhistorian professori emeritus
Kuva: Veijo Murtomäki
1 kommentti julkaisuun “Drottningholmin linnanteatterin ”Poppean kruunaus” oli ilo korvalle ja silmälle”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Itse olen harvinaisen ei-musikaalinen tyyppi, mutta koen artikkelin muistutuksena siitä, kuinka normaalioloissa kaikkien suomalaisten olisi luonnollista ja antoisaa nauttia kotimaan lisäksi etenkin kaikkien naapurimaidemme kulttuurianneista ja nähtävyyksistä ilman poliittisia häiriötekijöitä.