Seppo Pohjolan sävellyskonsertti 7.3. Espoon Sellosalissa
Seppo Pohjola (s. 1965) on Suomen keskipolven eturivin säveltäjiä tuotantonsa laajuuden ja monipuolisuuden ansiosta. Hänestä tekee erään sukupolvensa johtavan säveltäjän se, että kirjoittaa musiikkia kuulijoillensa: ihmisen kokoista musiikkia. Hän ei ole yltiömodernisti eikä ole antautunut erinäisten säveltäjien harrastamalle muotimusiikille, jossa uutuus tai yllätyksellisyys sekä erikoiset efektit, kuten soittimien epätavalliset soittotavat, kihnutukset ja hälyäänet ovat etusijalla.
Hän on ollut ahkera aiemminkin, mutta ”koronavapaalla” on valmistunut paljon lisää soitinteoksia. Niinpä vuoden sisällä on Espoon Sellosalissa kuultu kolme sävellyskonserttia, joissa on saanut kantaesityksen 11 kamarimusiikkiteosta vuosilta 2018-2022. Pohjolan musiikille on ominaista luonnollisen ja pakottoman tuntuinen virtaavuus. Muuan kollega sanoi vuosia sitten, että ”säveltäjän tehtävä on kirjoittaa musiikkia”. Siinä se on: Pohjola kirjoittaa sitä sopivan runsaasti, ja siinä samalla hän on löytänyt oman ”seppopohjola”-sävellystyylinsä, jossa melodisuus, rytminen eloisuus ja nautinnolliset harmoniat kulkevat käsi kädessä.
Viime vuosien kamarimusiikkiannin lisäksi Pohjolan teosluetteloon kuuluu isoja teoksia: 6 oopperaa, 6 sinfoniaa, 5 konserttoa, 9 jousikvartettoa, joista ikävä kyllä moni orkesteriteos odottaa vielä ensiesitystään. Tarvitaan kapellimestaria, joka tarttuu niin, mikä ei ole helppoa, sillä Suomessa sävelletään paljon ja isommat projektit ovat hankalia saada läpi. Onneksi kamarimusiikista on sentään saatu nauttia runsain määrin, sillä Seppo Pohjola on kyennyt löytämään musiikilleen hienoja soittajia, joista on tullut hänen luottomuusikoitaan.
Nyt Pohjola oli uskaltautunut soololaulumusiikin pariin. Konsertissa kuultiin kolme uutta laulusarjaa kantaesityksinä. Runous on toki siinä keskeinen inspiroija, ja siinä toimi vallan sykähdyttävästi Susinukke Kosola alias Daniil Kozlov (s. 1991), pietarilaissyntyinen, Turkuun asettautunut kirjoittaja, jonka runojen maailma on hieman undergroundia, mutta ennen kaikkea groteskin realistinen ja kaikkea mahdollista syleilevä. Arkipäivä pienine yksityiskohtineen ja esineineen yhdistyy kosmisiin näkyihin ja eksistentiaalisiin pohdintoihin. Kontrastien, ylevän ja alavan, kirpeä rinnakkainelo toimi kekseliäästi. Ja tämä kaikki napakan purevassa ja oivaltavassa asussa kokoelmasta ”Avaruuskissojen leikkikalut”.
Konsertin teki suurenmoisen toimivaksi, kun Kosola lausui ennen jokaista laulua sen pohjalla olevan runon. Seppo Pohjolan lauluestetiikka terve periaate on se, että tekstin selkeä kuuluvuus laulussa on tärkeämpää kuin uljaan äänen esittely. Tämä toimikin mainiosti sarjassa ”10 Songs”, jossa monipuolinen muusikko, nyt baritoni Taavi Oramo piti huolta tekstin ymmärrettävyydestä, siirtyi välillä luontevasti lähemmäksi puhelaulua ja jopa puhetta. Ääni soi hallitusti ja tasapainoisen mallikkaasti. Naoko Ichihashi soitti vaativat piano-osuudet taitavasti ja näyttävästi.
Ei ollut vaikea ymmärtää, miksi Eeva-Liisa Mannerin runot kokoelmasta ”Kuolleet vedet” ovat puhutelleet Pohjolaa. Sen pohjalta muotoutunut viisiosainen , melankoliaa tihkuva ”Eräänä päivänä” -laulusarja vie erillisyyden kokemukseen ja tunteeseen elämän maaliviivalle saapumisesta. Mannerin runoissa on vahva sisältö. Ne käsittelevät katoavuuden kysymyksiä, jotka uppoavat nuoreen mieleen lähtemättömästi, kuten säveltäjälle oli käynyt jo 1980-luvulla. Baritoni Jussi Vänttinen lunasti taipuisalla ja hienosti tunnelmiin ja teksteihin antautuvalla äänellään Lappeenrannan laulukilvan miesten sarjan voiton luomat odotukset. Eveliina Sumelius-Lindblom soitti piano-osuudet tunnetulla osaamisellaan ja ekspressiivisyydellään.
Mielenkiintoinen kokeilu oli Susinukke Kosolan runouden pohjalta koostettu kolmen laajan runon laulusarja ”Kunnes ei ole muuta odotettavaa”. Siinä musisoi vuorotellen jo aiemmin konsertissa esiintyneet molemmat laulu–piano-duot. Olisi miltei odottanut, että viimeisen laulun olisivat yhteismusisoineet kaikki neljä esiintyjää. Tässä laulusarjassa, kuten muuallakin kävi ilmi, että schubertmaisen klassisen ja melko pidättyväisen pianonkäytön sijaan Pohjola innostuu aina kirjoittamaan joskus ehkä vähän liiankin näyttävän ja kompleksin piano-osuuden, jonka lähes yliterhakkuus varastaa kenties liikaa huomiota laulun kustannuksella. Toisaalta ranskalaiselta tuoksahtaneet soinnit ja soinnut olivat hedonistista kuultavaa.
Konsertin muhkeaa lauluosuutta täydensi sopivasti laaja kolmiosainen kitarateos ”Kaiun” osineen Kavahdus–Innoitus–Unohdus. Siinä hieman sisäänpäin vaipunut mietiskely, intiimi romanttisuus, sai täydennyksekseen hiljaisuudesta ponnahtaneita nopeita pilpatuksia, huiluääniä ja kenties aavistuksenomaista, mutta ei kovin tuntuvaa espanjalaisuutta. Patrik Kleemola oli sooloteoksen vaikuttava tulkki, joka tavoitti täydelleen musiikin hienovaraisia sävyjä palvovan luonteen.
Artikkelikuva konsertista Veijo Murtomäki.
+++
