Kun Ateneum keväällä 2021 järjesti laajan ja huomiota herättäneen Ilja Repin -näyttelyn, taiteilijaa luonnehdittiin esittelyteksteissä ”Venäjän kuuluisimmaksi taidemaalariksi”. Kuluvana vuonna taidemuseon näkemys asiasta muuttui äkisti. Se ilmoitti tulevansa vastedes esittelemään Repinin ukrainalaisena eikä venäläisenä taiteilijana. Ketään tuskin yllätti, että mielenmuutos sai Venäjän Suomen-suurlähetystön reagoimaan. Se luonnehti Ateneumin erikoislaatuista takinkääntöä ”terveen järjen vastaiseksi”. Asiasta on sen jälkeen riittänyt mediassa porua.
Kannanmuutokselle on tähän mennessä esitetty erikoisia perusteluja. Professori Tomi Huttunen on luonnehtinut Ateneumin päätöstä oikeaksi, koska ”kaikki keinot korostaa Ukrainan kulttuurihistoriaa ja siihen kohdistunutta väheksyntää nousevat nyt esiin uudella volyymilla ja syystä”. Huttuselle perusteluksi näyttävät siis riittävän kansainvälisen politiikan suhdannevaihtelut.
Vielä erikoisemmalla tavalla Ateneumin mielenmuutosta puolustaa museon johtaja Anna-Maria von Bonsdorff todetessaan: ”Tämä on ihan tavallinen toimenpide. Tarkennamme ja päivitämme kuvauksiamme aina, kun saamme uutta tietoa. Tämän kyseisen muutoksen perustamme löytyneeseen kirkon asiankirjaan, jonka mukaan Repinin isä ja isoisä olivat syntyneet nykyisen Ukrainan alueella.” Kun Ateneumista pitäisi löytyä tämän maan syvällisin taidehistorian tietämys, jää ihmettelemään, miten nämä tiedot ovat von Bonsdorffille ”uusia”. Kertoihan Repin itse samat asiat jo vuonna 1937 ilmestyneessä muistelmateoksessaan kuvatessaan lapsuuttaan ja varhaisnuoruuttaan Tšugujevin kaupungin liepeillä sijaitsevassa ukrainalaiseen sotilassiirtolaan kuuluvassa Osinovkan kylässä. Sen jälkeen näitä Repinin ukrainalaisia juuria on perannut moni taiteilijan vaiheita tutkinut. Mutta näemmä tieto ei ollut vielä ehättänyt Ateneumiin.
Vuonna 1844 syntynyt Repin lähti Tšugujevista alta kaksikymppisenä kohti Moskovaa ja sieltä myöhemmin Pietariin. Kun hän syksyllä 1930 kuoli Kuokkalassa kahdeksankymmenenkuuden vuoden iässä, hän tuli viettäneeksi 67 vuotta elämästään Ukrainan ulkopuolella. Se on totta, että Repin elämänsä illassa ikävöi synnyinseutuja. Niin tekevät meistä useimmat. Mutta hän ei milloinkaan pannut tikkua ristiin palatakseen.
Ensimmäisen kerran hänelle olisi ollut siihen reaaliset mahdollisuudet jo vuonna 1891, kun keisari Aleksanteri III osti häneltä ”Zaporogit” -taulun 35 000 ruplalla eli suurimmalla summalla, mitä milloinkaan oli maksettu elossa olevan taiteilijan työstä. Repin osti palkkiolla maatilan, mutta ei Ukrainasta, vaan Valko-Venäjältä läheltä Vitebskiä.
Toinen mahdollisuus paluuseen tarjoutui, kun hänen parikymmentä vuotta nuorempi naisystävänsä Natalia Nordman-Severova kuoli ja jätti Kannaksella, Pietarin radan varressa Kuokkalassa sijaitsevan uniikin huvilansa ”Penatyn” Repinille. Yksin jäänyt Repin ei myynyt perintöään, vaan asettui asumaan huvilaan lastensa Veran ja Jurin kanssa.
Kolmannen kerran lähtö olisi saattanut nousta esille, kun Venäjän vallankumous eristi hänet, Pietarin taideakatemian professorin, Kuokkalaan. Silloinkin, jo iäkkäänä, hän jäi edustamaan sitä ”vanhaa”, ”todellista” ja ”mahtavaa” Venäjää, jollaisena Penatyssä eri vaiheissa kokoontuneet rajan takaa emigroituneet hänet kokivat. Se näytti riittävän hänelle.
Erään selityksen haluttomuudelle palata Ukrainaan saattaa tarjota muistikuva, jonka Repin sisällytti muistelmiinsa vielä elämän illassa: ”Synnyin ukrainalaisena sotilassiirtolaisena. Tätä säätyä halveksittiin, ja vain maaorjia pidettiin siirtolaisia alhaisempina.”
Viimeaikaisessa keskustelussa joissakin puheenvuoroissa on korostettu ”useiden seikkojen viittaavan siihen”, että Repin identifioitui ukrainalaiseksi. Ainuttakaan ”seikkaa” ei ole kuitenkaan esitetty todisteeksi. Professori Huttunen tosin viittaa Repinin tunnettuun tauluun ”Zaporogit kirjoittamassa pilkkakirjettä Turkin sulttaanille” ja toteaa sen sisältävän ”ukrainalaisia motiiveja”. Sen vastapainoksi on todettava, että Repinin valtaisan tuotannon kaikki muut tunnetuimmat teokset (Volgan lautturit, Tsaaritar Sofia, Ristinsaatto Kurskin kuvernementissa, Odottamaton kotiinpaluu, Propagandistin pidätys, Ripistä kieltäytyminen, Iivana Julma ja hänen poikansa Ivan, Aleksanteri III:n puhe kyläkuntien vanhimmille, jne.) kuvaavat venäläisiä aiheita. Puhumattakaan hänen lukuisista muotokuvistaan alkaen Musorgskista ja Shaljapinista aina Kerenskiin asti.
Kansallisuutta määriteltäessä tärkeimpänä on kaiketi pidettävä sitä, mihin kansallisuuteen asianomainen itse identifioituu tai on identifioitunut. Joitakin osviittoja Repinin näkemyksistä löytyy hänen viimeisiltä vuosiltaan. Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisen rajan sulkeuduttua Repin joutui useampaan otteeseen anomaan oleskelulupaa Suomen viranomaisilta. Jokaiseen anomukseensa hän merkitsi kansalaisuudekseen venäläinen. Pojalleen hän muistutti, että Suomen kansalaisuuden anominen ”ei olisi ystävällistä Venäjälle”. Vaikka Repinin suhtautuminen bolševistiseen Venäjään oli enemmän kuin ambivalenttia, hän luonnehti vielä 1920-luvun lopullakin Venäjän kansaa ”rakkaaksi kansakseen”.
Tuntiessaan kuoleman jo kolkuttavan Repin ei haaveillut tomumajansa kätkemisestä Ukrainan multiin, vaan toivoi, että hänet haudattaisiin Kuokkalaan Penatyn puutarhaan hänen itse valitsemalleen paikalle.
Juhani Suomi, s. 15.2. 1943 Helsingissä, on valtiotieteen tohtori, diplomaatti ja historioitsija. Hän on erityisesti tunnettu tasavallan presidentin, Urho Kekkosen elämäkerran kirjoittajana. Vuonna 1997 presidentti Martti Ahtisaari myönsi hänelle professorin arvonimen.
8 kommenttia julkaisuun “Ilja Repin – ukrainalainen vai venäläinen?”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Kansallisuuden käsite ja sen käsitys ovat todella muuttuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä, erityisesti kasvavan maahanmuuton taustalla. Maahanmuutto ja väestön liikkuvuus eivät todellakaan ole uusia ilmiöitä nyky-Venäjän ja entisten neuvostotasavaltojen alueella, historiallisesti näillä alueilla on aina tapahtunut kansojen massamuuttoja eri syistä: taloudellisista, poliittisista, sosiaalisista. Venäjän imperiumin aikana ja myöhemmin Neuvostoliitossa, kansojen muuttoliike myös näytteli merkittävää roolia väestön kansallisen koostumuksen muodostamisessa. Neuvostoliitossa oli erityinen politiikka kansallisuuksien suhteen, mukaan lukien joidenkin kansallisten tasavaltojen ja autonomioiden keinotekoinen luominen, mikä vaikutti kansojen itseidentifikaatioon ja valtion käsitykseen.
Tasavaltojen rajojen käyttäminen kansallisuuden määrittelyssä oli usein poliittisesti motivoitunutta ja sitä käytettiin monikansallisen valtion hallinnan välineenä. Nykyiset maahanmuuttoprosessit ja globalisaatio tuovat uusia näkökulmia kansallisuuden ymmärtämiseen, tekevät siitä monitekijäisemmän ja moniulotteisemman. Kansallisuuden käsite tulee yhä enemmän yhteyteen henkilökohtaisen valinnan, kulttuurisen identifikaation ja integraation kanssa, ei vain maantieteellisen alkuperän tai etnisen kuuluvuuden kanssa. Nykymaailman olosuhteissa, kun ihmiset voivat vapaasti liikkua ympäri planeettaa, identiteetti muuttuu monimutkaisemmaksi ja monitasoisemmaksi, heijastaen kulttuurien, perinteiden ja kielten sekoittumista. Tämä vaatii yhteiskunnilta ja valtiollisilta rakenteilta joustavampaa lähestymistapaa kansallisuus- ja maahanmuuttopolitiikkaan.
Ketään ei kiinnosta ei-tunnetun taiteilijan kansallinen tai valtiollinen tausta, mutta tilanne muuttuu, kun ihmisestä tulee TUNNETTU taiteilija taiteenalasta riippumatta. Käynnistyy OMIMISEN prosessi, jonka tarkoituksena on jälkiviisaasti päättää mahdollisimman monen tunnetun taiteilijan olleen juuri oman valtion rakastettu lapsi. Tässä omimisessa on tietenkin kyse valtiollisesta propagandasta, joka saa ylimääräistä pontta rajakonfliktien ja sotien aikana. Jokainen asiaa koskaan tarkemmin pohtinut ymmärtää asian monimutkaisuuden. Yksiselitteisesti ”oikeaa” vastausta ei usein ole edes olemassa.
Olen itse joutunut miettimään kymmenien säveltävien maailmankansalaisten maantieteellistä leimaa. Vaikka monet hakuteokset pitävät Jean Sibeliusta venäläisenä säveltäjänä, emme suomalaisissa kirjastoissa ole epäröineet määritellä häntä suomalaiseksi säveltäjäksi. Joku Georg Friedrich Händel on hankalampi tapaus. Hän oli tukevasti ”saksalainen” (tosin ”Saksaa” ei hänen elinaikanaan vielä ollut olemassa), mutta eli pääosan elämästään Lontoossa, kuten kymmenet muutkin manner-Euroopasta leivän perässä Brittein saarille siirtyneet säveltäjät. Kaikissa englanninkielisissä lähteissä säveltäjän nimi on George Frideric Handel, myös Wikipediassa. Sen suomalaisessa artikkelissa säveltäjän nimi on kuitenkin saksankielisessä asussa, samoin kirjastoissa.
Valtiollinen anakronismi hankaloituu, mitä kauemmas historiaan mennään, koska valtioita syntyy ja niitä katoaa kartoilta ja hakuteoksista. Muuttaako emigroituminen ihminen kansallisuuden? Kuinka kauan pitää elää jonkin tietyn valtion rajojen sisäpuolella muuttuakseen ”senmaalaiseksi”? Ei ole mitään yhteisesti sovittuja periaatteita siitä, miten ihmisen kansallisuus hakuteostietona määritellään. Juridisesti Jean Sibelius syntyi Venäjän keisarikunnan alueella, kuten valtaosa nykyisten suomalaisten vanhusten isovanhemmista. ”Suomi” syntyi vasta 1917. Sibeliuksen kohdalla on tulkittu asiaa niin, että ratkaisevaa on Sibeliuksen elämä ”Suomessa”, eikä siinä haittaa hänen suomenruotsalainen sukunsa.
Kansallisuus voi olla juridista, historiallista nykyhetken tai jonkin takautuvan historiallisen hetken mukaan sekä vielä henkilön itsensä ilmaisema subjektiivinen kokemus. Ilja Repinin kansallisuudesta syntynyt kiistely on osa propagandaa, jonka taustalla on sota nykyisessä Ukrainassa, joka on monella tavalla eri valtio kuin se Ukraina, jonka alueella Ilja Repin sattui syntymään. Ateneumin takinkääntö lienee halullista tai vastentahtoista poliittiseen paineeseen alistumista, siitä on tuskin löydettävissä muuta motiivia, koska perustelut ovat heikkoakin heikommat. Maailma on täynnä propagandasyistä rakennettuja ”totuuksia”.
Minusta Repin on ”silloisen Ukrainan alueella syntynyt venäläinen taidemaalari”. Hän assosioitui selkeästi oman aikansa Venäjään, eikä hylännyt tätä sidettä silloinkaan, kun valta vaihtui Venäjällä. Hänen kaipuunsa syntymäseuduille ei ole todiste ”ukrainalaisuudesta” vaan on inhimillinen, luultavasti globaali ilmiö; me kaikki kaipaamme lapsuutemme maisemia. Kansallisuus on joka tapauksessa merkityksetöntä arvioitaessa taiteilijan työtä ja jälkimainetta. Siksi sanoisin – myös Ateneumin suuntaan -, jättäkää Repin ja muut kosmopoliitit rauhaan propagandanteolta. Katsokaa enemmän sitä, mistä taiteilijan työ on kummunnut.
Hyvin sanottu!
Heikki Poroila kirjoitti hyvin ja nosti esille useita esimerkkejä musiikin alalta. Itselleni tulee mieleen ainakin ensimmäisen arkkitehti Eliel Saarinen, joka suunnitteli mm. Helsinkiin ja Viipuriin kansallisromanttiset rautatieasemat ja oli nuorena taitelijana hyvin innostunut miettimään ja luomaan suomalaista identiteettiä. Tämä siitä huolimatta, että hän oli syntynyt Inkerissä, silloisen ja nykyisen Venäjän alueella. Asuttuaan muutaman vuoden Helsingissä ja Hvitträskissä hän muutti USA:han 1920-luvun lopulla ja vietti siellä lopun elämäänsä. Silti juuri hän edustaa meille suomalaista arkkitehtia, ja ihan hyvä niin.
Toisaalta mieleen tulee myös kirjailija Nicolai Gogol, joka oli siis syntyjään Ukrainalainen ja muutti nuorena miehen Pietariin, jossa kirjoitti kuuluista teoksensa. Ukrainan kielen ja venäjän kielen välillä oli jonkinlainen kielikiista käynnissä jo Gogolin aikaan siitä, oliko Ukrainassa puhuttu kieli oma kielensä vai pelkkä venäjän murre. Gogol kannatti panslavismia eli sitä, että valtakunnalla olisi yksi yhteinen kirjakieli ja kirjoitti teoksensa venäjäksi. Tästä syystä jotkin kiihkonationalismin vallassa olevat piirit ovat sittemmin vaatineet mm. hänen venäjäksi kirjoitettujen teostensa poistamista ukrainalaisista kirjastoista.
”Ars longa – vita brevis. ” – Ei ole Ateneum nyt ihan tehtävänsä tasalla tässä asiassa, jossa sen tulisi huolehtia taiteilijan muiston arvokkuudesta eikä vetää heitä postuumisti mukaan ruokkimaan jotain oman aikamme äärinationalistista kiihkoa.
Haa, venäläinen arkkitehti Eliel Saarinen! Siinä olisi Ateneumille päänvaivaa, jos tälle linjalle mennään, että syntymäpaikka määrittäisi ihmisen kansallisuuden lopullisesti.
Tsekkasin Wikipedian, jonka artikkelissa sanotaan hänen syntyneen ”Suomen suuriruhtinaskunnassa”, mutta on jostain syystä jätetty pois se, mihin maahan se suuriruhtinaskunta kuului.
Tuli tarkistettua vielä Eliel Saarisen syntymäpaikka – ja todettua, että muistin tämän asian väärin, joten pahoittelut siitä, että muuta väitin. Eliel Saarinen syntyi nykyisen Suomen puolella Rantasalmella, mutta Saaristen perhe muutti Inkerinmalle Elielin ollessa 1 tai 2 -vuoden ikäinen.
Minusta on aivan poikkeuksellisen törkeää toimintaa Ateneumilta. Ei olla kaukana siitä, että venäläisiltä riistetään ihmisarvo. Aika vähän kuuluu vastalauseita miltään suunnalta. Erittäin paha juttu.
Prof. Suomen artikkelissa oli paljon kiinnostavia yksityiskohtia, joista en ollut ollut tietoinen, ja hänen argumenttinsa mielestäni osoittavat pitävästi Ateneumin päätöksen propagandistisen luonteen. Näin pitkälle on tultu venäläisvihassa, että arvokkaat kansalliset taidelaitoksetkin ryhtyvät siihen osallistumaan.