Valtiopäivien juhlalliset avajaiset

Naapuriseura Sanomissa on aloittanut pakinoitsijana tunnettu Suomen
kansalainen salanimellä Pekka Veitsi. Jos nimimerkki muistuttaa jonkun
mielestä edesmenneen presidentti Urho Kekkosen kirjoituksia Suomen
Kuvalehdessä, kysymys on puhtaasta sattumasta.
Pekka Veitsi on varhaista keski-ikää vanhempi tiede- ja kulttuuriasioista
piittaamaton yhteiskunnallinen tarkkailija, eläkkeellä oleva urkinnan
asiamies. Useat hänen juttunsa perustuvat kyseenalaisin keinoin hankittuun
äänitteeseen ja hatariin havaintoihin. Niin myös tämä hänen toinen pakinansa.

Puhujakorokkeelle asteli vakava mies. Ilme oli huolestunut, jopa niin synkkä, että olisi voinut luulla hänen myyneen maansa, ellei sitä olisi jo tehnyt.

Hän kätteli korokkeella odotelleet Hullu-uhon ja Supo-Matias Polttarin tuskin kuuluvilla päiväntoivotuksilla, mikä herätti epäilyksen, oliko presidentti tietoinen kellonajasta.

Kohteliaisuusrutiinien jälkeen tasavallan presidentti esitti viimeisen avajaispuheensa, jossa jaettiin risut ja ruusut. 

Herrasmiehenä hän ojensi Suomi-neidolle ensin ruusut.

Entisenä valtakunnankamreerina hän käytti tilaisuuden hyväkseen ja läimäytti pari mojovaa nakkivitosta neidon mehevälle takamukselle, tekosyynä surkea taloudenpito.

Jokeri-hymy pysyi edelleen persiissä, ettei olisi tullut paljastaneeksi petihumppa-mieltymyksiään.

Äiti-Venäjälle hän antoi sylillisen risuja. 

– Niitä on valtionjohdon ja Mediapoolin toimesta kertynyt vuosien varrella aika kasa, jota säilytetään Vapon varastoalueilla odottamassa itärajan avautumista, jolloin luovuttamisen on suunniteltu tapahtuvan.

– 30-luvullahan Valpo suunnitelmallisesti luovutti juutalaisia ja jokusen kommunistinkin Saksaan, joten kyllä Vaponkin varastot vielä tyhjiksi saadaan, presidentti vakuutteli.

– Hyvin palavaa energiapuuta risut ovat. Saksan lähetyskin oli kuuleman mukaan palanut ihan komeasti.

Hullu-uhon silmäterät laajenivat. Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja nielaisi kuuluvasti.

– Mutta Suomi tarvitsee myös innovaatioita, presidentti lausui ja kertoi suunnitelleensa edellisenä yönä risukasasta tiheän aidan koko itärajan pituudelle.

– Näin voisimme hyödyntää materiaalin itse.

– Siitä sopisi kasakan yrittää, presidentti lausui vilkaisten varmuuden vuoksi kelloaan, että oli lujasti kiinni. 

– Kyllä risuaidasta jälkeä persauksiin tulee.

Hän siirsi katseensa Hullu-uhoon, jonka rusottavat posket ja aataminomenan hissiliike paljastivat sisäisen myrskyn luppasilmäisen puhemiehen laakean otsalohkon uumenissa.

Ylipäällikkö vielä kuvitteellisesti hyppäsi Troijan hevosen selkään ja karautti lakikirja, miekka ja kilpi aseinaan itärajalle, jossa ei ollut ristin sielua.

– Siellä ei nyt kuulemma näy ketään, mutta niin se oli Tuntemattomassa sotilaassakin, jossa oliko se Lahtinen kun kysyi, että keitähän siellä mahtaa olla, ja ovatko kolmannen maan kansalaisia ilman asianmukaisia maahantulopapereita, presidentti selosti, yrittäen kerätä irtopisteitä kirjallisuustietämyksellään.

Meneillään olevan rajakriisin kytkeminen sekä lähihistoriaan että kirjallisuuteen oli presidentin puheen kliimaksi, niin tunteellinen, että ministerit Rajaranta ja Ulkovaltonen niistivät stereona.

– Vihdoinkin joku sanoo niin kuin asiat ovat. Ryssä on ryssä, voi on voita ja ähläm on sählämiä, Ulkovaltonen kuiskasi Rajarantaselle kädet viuhtoen.

Vieraslehtereillä istunut Stubbin kannattaja Jaakko Ryhänen tulkitsi vuoronsa tulleen, ja ehti kajauttaa pari tahtia ”Oi Maamme”, kun Valtosen käsimimiikka lopetti laulun. Vieressä istunut Hannu Lintu antoi pienet aplodit myötätunnosta ja -häpeästä.

Presidentin puheen jälkeen selkeä, mutta unettavan monotonista ääntään saliin pääsi valuttamaan puhemies.

– Terve sielu terveessä ruumiissa, sanoi puhemies.

Puhuja itse ei näyttänyt terveeltä, ei liioin ruumiilta, koska näkyi hieman liikkuvan. Sielua yleisö ei havainnut sen paremmin puheessa kuin miehessäkään.

Puheen päätyttyä salista kuului orkestraalinen huokaus, mikä kantautui puhemiehen suuriin korviin merkkinä kahvitilaisuuden alkamisesta. Lintu taputti jälleen, nousi ja kumarsi.

Tyhjäntoimittajalta näyttäneen Polttarin tehtävä oli ollut zoomailla mahdollisia maanpetoksellisia ilmeitä katseen pyyhkiessä lehterien vasenta reunaa, jossa kommunistiterroristit ovat perinteisesti istuneet, kuten Hertta Kuusinen.

Mutta katse tavoitti vain maansa Natolle myyneitä vassareita, jotka tulisivat hyväksymään myös DCA:n, mikäli se hänestä riippuisi.

Supo-Matias tunsi itsensä turhaksi jätkäksi, joka hän olikin.

Väki siirtyi täyttämään itseään kahvilla ja kakulla.

Yksi mieskansanedustaja mustassa puvussaan, valkea maski naamallaan näytti arpovan koronariskin ja kakun välillä.

Urheasti hän pinnisteli, mutta ympäristön mässytys- ja ryystöäänet veivät voiton wannabe-spartalaisuudesta.

Niin sulkeutuivat avajaiset, ja hengen sekä ruumiin ravinnosta kylläisiksi tullut arvokansalaisten joukko poistui talvisen Helsingin kaduille sanaakaan sanomatta. Vain hillittyjä hiharöyhtäisyjä kuului sieltä täältä ja väkijoukossa suhahti muutama mykkä hiihtäjä, joiden aromit nousivat kirpeän pakkasilman ansiosta nopeasti hienojen rouvien ja herrrojen aistihavaintojen ulottumattomiin.