Kesken jääneet ”työt”

Kansalaissodan jälkeiset vuodet Suomessa merkitsivät hävinneelle osapuolelle vilua ja nälkää aina 1930-luvun loppupuolelle saakka. Oikeistoradikaaleille tämäkään ei riittänyt, sillä monien mielestä punikkeja ja heidän kakaroitaan ei olisi pitänyt jättää eloon ainuttakaan – semminkin kun osalle työväenliikettä sallittiin jo osallistuminen yhteiskunnalliseen toimintaan. Johtavien aktivistien mielestä ”työ” jäi siltä osin siis kesken!

Sitten tulivat uudet sodat seurauksineen, ja vasta rauhan tultua kansakunta alkoi vaikeuksista huolimatta eheytyä ja vaurastua, otimme oppia historiasta, kannatimme puolueettomuutta, rauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Ajan henki huipentui ETY- kokoukseen ja kansainväliseen liennytykseen.

Historiavälähdyksen jälkeen on syytä hidastaa ja miettiä miksi olemme tänään tilanteessa, jossa kiroamme puolueettomuuden, rauhan, kansainvälisen yhteistyön ja liennytyksen. On pohdinnan paikka, miksi rauhanomaisen rinnakkain olon sijaan haluammekin liittoutua sotilaallisesti, hylätä diplomatian, ja miksi kuvittelemme, että sodat voitetaan sotimalla.

Jättikö sodan jälkeinen Kekkosen aika joillekin niin syvän trauman, että on aihetta palauttaa ulkopolitiikka 1920- ja 1930-lukujen tapaan ennakkoluuloihin ja ryssävihaan? Olemmeko jälleen tilanteessa, jossa poliittiselle eliitillemme liki 80 vuoden rauhan jakso hyvinvointivaltion rakentamisineen ei riitä, jäikö jokin tehtävä sittenkin kesken, ja olisiko nyt aika viedä se loppuun?

Mielestäni monille tämän päivän päättäjille tuo loppuun saatettava ”työ” on yksinkertaisesti Venäjän tuhoaminen taloudellisesti ja henkisesti. Tässäkin oikeiston radikalistit menevät historiasta tuttuun tapaansa pisimmälle puhuessaan venäläisten tappamisesta.

Nämä ”kesken jääneet työt” ovat historiassa osoittautuneet viheliäisiksi. Niiden seuraukset ovat olleet poikkeuksetta traagisia, kuten esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan päättänyt Verailles´n sopimus. Sen Saksa koki niin nöyryyttäväksi, että se päätti parikymmentä vuotta myöhemmin ”korjata kesken jääneen työnsä”.

Vaikuttaa siltä, että valtiojohtomme on samalla tapaa kokenut vuosikymmenten liennytysvuodet niin nöyryyttäviksi, että on saanut aiheen korjata ”vääryys” kääntämällä ulkopolitiikan suunnan takaisin 1930-luvulle, jolloin päivän sana oli rautaa rajalle.

Herra siunaa näitä Suomen traumatisoituneita päättäjiä, etteivät he lähtisi ”korjaamaan” ainuttakaan ”tekemätöntä työtä”, minkä aseiden kalistelulla ja vihanpidolla pitäisi korjata!