MUUTOKSEN OIREITA?

Helsingin Sanomat julkaisi taannoin pääkirjoituksen, jossa vaadittiin Venäjän suistamista kuiluun. Ja toisen, johon oli liitetty piirros Vladimir Putinista nurkkaan ajettuna rottana.

Venäjävastaisuus on ollut pitkään valtakunnan päälehden linja. Noin vuosi sitten se jyrkkeni äärimmilleen. Naapuri kuvattiin barbaarina, raakalaisena, luhistuvana diktatuurina. Ukrainan voittoa sodassa pidettiin pääministerin tavoin varmana ja välttämättömänä.

Muutama päivä sitten räpyttelin silmiäni lukiessani HS:n juttua Latviasta. Siinä kerrottiin, että myös maahan paenneet ukrainalaiset surevat natsit kukistaneen puna- armeijan kunniaksi pystytettyjen muistomerkkien poistamista. Patsaiden paikoille viedään kukkia. Samassa jutussa ihmiset kauhistelivat myös sitä, että kaupungissa, jonka asukkaista neljä viidesosaa on venäjänkielisiä, lopetetaan venäjän kielen opetus.

Silmiä piti räpytellä uudestaan 15.3. HS:n reportaasin edessä. Muutama sitaatti kertoo miksi:

”Täällä Serbiassa kukaan ei syytä Ukrainaa siitä, mitä tapahtuu. Me syytämme Natoa. Venäjä varoitti Natoa useamman kerran, ettei halua sitä rajalleen.”

”Näen tämän [sodan] koko Euroopan politiikan ja poliittisten järjestelmien epäonnistumisena. Ei pelkästään EU:n vaan koko Euroopan.” (Haastateltava.)

”Yli puolet serbialaisista haluaa tutkimuksen mukaan pysyä ”neutraalina” suhteessa Venäjän käymään hyökkäyssotaan. Suurin osa perusteli kantaansa sillä, ettei voi tietää, kuka on oikeasti syyllinen.”

”Hämmästyttävät 35,8 prosenttia sanoi, että pitäisi tukea Venäjää. Vain 4,4 prosenttia halusi tukea Ukrainaa”, sanoo kyselyn Serbian-osuudesta vastannut tutkija Helena Ivanov.

”Vastaajista 78,7 prosenttia oli sitä mieltä, ettei Serbian pidä asettaa Venäjälle pakotteita. Suurin osa heistä ei olisi valmis asettamaan niitä minkäänlaisilla ehdoilla.”

”Serbialaisten lempijohtaja oli Venäjän presidentti Vladimir Putin 58,5 prosentilla. Seuraavaksi suosituin oli Kiinan Xi Jinping”.

”Jos äänestys EU:hun liittymisestä järjestettäisiin huomenna, raportin mukaan enemmistö serbialaisista vastustaisi sitä. Vain 1,2 prosenttia serbialaisista oli tutkimuksen perusteella ehdottomasti sitä mieltä, että Serbian pitäisi liittyä Natoon.”

Samassa lehdessä amerikkalaisen lennokin ja venäläisten hävittäjien tapauksesta uutisoitiin aivan kuten pitää, molempia osapuolia kuullen.

Ovatko nämä HS:n jutut journalismin haudasta nousevia pieniä silmuja vai pelkästään sattumia tai ikkunan somisteita? Onko päätoimittajan vaihtumisella osuutta asiaan, ja onko linja siis muuttumassa, peruutusvaihde kytketty päälle?

Olisivatko Sanomien hallitus ja sen nimittämä uusi päätoimittaja Erja Yläjärvi asettumassa sille kannalle, että sotahuudon aika on ohi, ja että Ukrainan voitto ei olekaan varma, ja että lehti voisi hivuttautua kannattamaan diplomatiaa ja jopa rauhaa? Suomen Nato-jäsenyyden puolella HS varmasti pysyy. Se linja on pitkä, ja kuin kuriositeettina yhtiön hallituksessa on Nato-maiden edustajia linjaa tukemassa.

Sattumaan en usko. HS:n organisaatio on vahva. Näin merkittäviä aikaisemmasta linjasta poikkeavia juttuja ei lipsahtele läpi vahingossa. En myöskään usko katumukseen. Mieleen muistuu KOP:n pääjohtajana toimineen Pertti Voutilaisen kertomus vuosikymmenten takaa. Hän oli muun vallasväen mukana HS:n isännöimällä aamupuurolla ja kertoi hämmästyneensä päätoimittaja Janne Virkkusen puheenvuoroa: ”Jos te luulette, että Helsingin Sanomat pyytää anteeksi, olette väärässä”, Virkkunen oli Voutilaisen mukaan sanonut. Merkitsin tuon lausahduksen muistiin, kun haastattelin Voutilaista tekeillä silloin ollutta kirjaani varten.

Hyvä uutislehti pitää tarkan huolen koskemattomuudestaan. Sen ei kuitenkaan pitäisi tarkoittaa umpinaista norsunluutornia eikä sitä, että kiveen hakatun linjan vastaisia mielipiteitä ei julkaistaisi. Suomi on elänyt jo jonkin aikaa sotasensuuria muistuttavassa, sananvapautta räikeästi rajoittavassa tilassa. Olen kuullut liian monta kertomusta sensuroiduista mielipiteistä ja siitä, että toisin ajattelevat ovat lannistuneet ja henkinen ilmapiiri kiristynyt demokratialle vaarallisella tavalla.

Kaksi Sanoma-ryppääseen kuuluvan valtalehden päätoimittajaa on lyhyen ajan sisällä saanut potkut alkoholin käytön takia. Noin vuosi sitten luin Aamulehden päätoimittajana vielä silloin toimineen Jussi Tuulensuun kolumnin. Sen russofobia oli niin räikeää, tyyliltään mautonta ja sikamaista, että arvelin sen kirjoittajan ottaneen vahvasti tukea miestä väkevämmästä. Kun nämä lehdet nyt raitistuvat, se toivottavasti koskee myös niiden linjaa.

Historioitsija Juhani Suomen mukaan on vaikuttanut siltä, että valtiomahtien järjestys on ainakin jossain määrin muuttunut. Suomi arvio kirjassaan Suomen presidentit, sen Sauli Niinistöä koskevassa osuudessa, että media on vienyt poliitikkoja varsinkin Nato-kysymyksessä haluamaansa suuntaan. Se ei enää olisikaan neljäs vaan ensimmäinen valtiomahti.

Poliitikkojen ja lehdistön suhde on vaihtokauppaa. Median kynsiin syystä tai toisesta joutunut ministeri tai kansanedustaja voi kohtalaisella todennäköisyydellä hyvästellä urahaaveensa. Median suosion saanut saattaa puolestaan ponnahtaa suoraan huipulle ilman vakuuttavia näyttöjä kyvyistään. Ääriesimerkkejä ovat Paavo Väyrynen ja Sanna Marin. Julkisuus ja sen henkilöityminen ovat kasvaneet epäterveisiin mittoihin.

Pahimmillaan uhkan alla on demokratian toimivuus ja jopa maan turvallisuus. Poliitikkojen heittäytyminen viha-aaltoon suosion saavuttamiseksi on ollut pelottavaa. Senkin vuoksi median rauhoittuminen ja paluu journalismiin olisi erittäin hyvä uutinen.

+++