Pieniä askelia oikeaan suuntaan?

Näinä päivinä Mediapoolin viestintää pitää seurata varovasti. Onko vihan vimma laantumassa vai vedetäänkö nyt vain henkeä lopullista voittoa odoteltaessa?

Valtakunnan päälehti otti pieniä askelia oikeaan suuntaan tänään. Vai oliko se vain erehdys? Ensimmäistä kertaa Helsingin Sanomissa todettiin, että vuonna 2022 Ukrainan sodassa tapahtui ”eskalaatio”, laajentuminen. Sikäli kun muistan, tähän asti ”Venäjän hyökkäyssota” alkoi HS:n mukaan viime vuonna. Tulkintani voisi olla, että lehti peruuttelee historian uudelleenkirjoittamisessa lähemmäs todellisia tapahtumia, eli että sota alkoikin jo vuonna 2014.

Tuon jutun oli tosin laatinut STT, ja kun myöhemmin yritin etsiä sitä HS:n verkkosivulta, haroin tyhjää. Joko etsin huonosti tai sitten lehden toimitus oli korvannut jutun paremmalla. Tosin samaan tulokseen on monien yllätykseksi tullut myös Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg: ”Sota ei alkanut 2022 vaan 2014…”. Samalla pääsihteeri kertoi sotilasliiton vahvistaneen sotisopaansa tuosta alkamisajankohdasta lähtien.

Toinen signaali oli toimittaja Jussi Konttisen juttu, jossa kerrottiin rintamalle joutumista pakoilevista miehistä Ukrainassa. Konttinen on HS:n paras kirjoittaja, jälki on sen mukaista; elävä ja inhimillinen kuvaus nuorista miehistä, jotka yrittävät välttää kaduilla ja kujilla kiertäviä värväyspartioita. Samalla tulee valaistuksi läpeensä korruptoituneen maan arkipäivä. Rintamalle joutumisen voi välttää rahalla, ja puhutaan, että 5000 eurolla pääsee maasta pois.

Median ja poliitikkojen voitonvarmuus on vaihtunut voivotteluun hitaista asetoimituksista. Suomen Nato-komedia näyttää nololta. Toivo elää, että Erdoganin pääkopassa tapahtuisi jotain. Suomen historiallinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen täyskäännös muhii Turkin johtajan korvien välissä. Kuka olisi uskonut tätä vajaa vuosi sitten, kun maamme johto oli riemumarssilla kohti sotilasliittoa, Joe-sedän hellään huomaan?

Länsimaiden johtavien poliitikkojen olotila on sekavuus. Yksimielinen uho on soseutunut ristiriitaisiksi lupausten, peruutusten ja selitysten sotkuksi. Johtajilla on paljon yhteistä, nimittäin naamioiden alta paljastuvat tyhjäilmeiset kasvot, jotka ollaan menettämässä.

Heikkoudesta syytetty Saksan liittokansleri alkaa näyttää Länsi-Euroopan ainoalta järjissään olleelta johtajalta. Hän jarrutti raskaimman aseistuksen toimittamista Ukrainaan. Mutta Scholz seisoikin Joe Bidenin vieressä, kun tämä ilmoitti, että Saksan taloudelle elintärkeä Nord Stream tullaan tuhoamaan.

Kaikilla johtajilla on edessään pakollinen askellus kohti todellisuutta. Suomessa matkasta tulee tuskallinen, sillä meidän johtajamme eivät voi edes haaveilla, että Venäjä unohtaisi karkeat vihapuheet, loukkaukset ja aselastit. Milloin taas voimme olla hyviä naapureita? Ihanko tällä vuosisadalla?