Puoluevalta vai kansanvalta eli demokratia

Maamme päätöksentekoon on vakiintunut käytäntö, jossa puolue on ottanut kansan kansanedustajille annetun mandaatin ja vallan. Miten siihen on päädytty? Asiaa on pohdittava kansanvallan palauttamiseksi.

Tarkemmin asioita seuraten ja tarkemmin kansalta mandaattinsa saaneiden kansanedustajien toimintaa seuraten voidaan päätyä kehityspolkuun, joka on edesauttanut olemassa olevan puoluevallan syntymistä.

Kansa, tarkemmin äänestäjät, valitsevat alueittain edustajansa parlamenttiin edustamaan itseään. Valituksi tulleet edustajat astuvat uuteen vallan maailmaan, jossa he hakevat paikkaansa parlamentin ja puolueen hierarkiassa. Tässä vaiheessa kansanedustaja hakee asemalleen ja siten itselleen jonkinlaista asemaa puolue- ja valtakoneiston sisällä.

Jos motiivina on pyrkimykset vaikuttaa asioihin, niin aseman saavuttaminen tuossa koneistossa on tietysti edellytys tulla kuulluksi asioiden käsittelyssä. Siihen on tietysti pyrittävä. Jos ja kun mandaatin antaneiden etuja aiotaan ajaa. Jos taas motiivina on itsekkäästi oman edun tavoittelu pyrkimällä valtakoneiston hierarkiassa jonkinlaisen jotakuinkin merkittävän arvoaseman saavuttamiseen, toimintaa motivoi suosion ja siten myös arvoasteikossa etenemisen tarve.

Tietysti tuo nimenomaan asiakysymyksissä arvostuksen saavuttaminen puoluehierarkiassa on kansanvallan edun mukaista ja edistää asioiden hoitamista kansan näkökulmasta. Raadollista kyllä, ihmisillä – myös kansanedustajilla, joilla on tarve myös tulla henkilöinä huomioiduiksi – on taipumusta lähteä toimimaan oman edun saavuttamiseksi ja tulla hierarkiassa arvostetuksi. Se johtaa huomaamatta siihen, että arvostusta haetaan ”puoluejohdolta” ja toimitaan niin että tullaan ”hyväksytyksi” puolueen johdon taholta.

Arvostus puoluejohdolta tulee vaikuttamaan kansanedustajalle nimettyihin valiokuntapaikkoihin ja muihin luottamustoimiin. Jos ja kun puoluejohto ottaa vallan ja sen hallitsemisen omiin käsiinsä ohi eduskuntaryhmän, eli kansan mandaatin, ja pyrkii hallitsemaan ei pelkästään asiakysymysten vaan vallan säilyttämisen näkökulmasta, ollaan menossa vahvasti puoluevallan keskittämiseen. Se ei ole sama kuin kansanvallan lisääminen päätöksenteossa.

Puoluevallalle on tyypillistä, että eduskuntaryhmästä erottautuvat henkilöt, jotka ovat ”puolueuskollisia” ja henkilöt, jotka ajavat itsepintaisesti saamansa mandaatin mukaisesti kansan etua. Jälkimmäiset kuvataan helposti häiriköiksi, jotta heidän suosionsa tai sanomansa ei saisi tilaa ohi puolueen johdon näkemyksen.

Tällainen puolueiden toiminta parlamentissa on mahdollista koska kansanedustajat ovat myös ihmisiä, joita motivoi myös itsekkäät tavoitteet oman asemansa vuoksi. Jopa ministeripestin saavuttamiseksi. Politiikan tutkimukselle olisi oivallinen paikka selvittää kansanedustajien käyttäytymis- ja etenemiskuvioita politiikan hierarkiassa; kuinka hyvin menestyy ajamalla pelkästään kansan etua ja kuinka hyvin menestyy – ehkäpä jopa ministeriksi asti – olemalla kuuliainen puoluejohdolle.

Tavallinen maallikko on aikojen kuluessa pannut merkille, että ne kansanedustajat, jotka äänekkäästi puolustavat runsain sanakääntein puoluejohdon edesottamuksia – sitä enemmän mitä ilmeisemmin päätökset ovat olleet epäedullisia puolueen kannattajien kannalta – menestyvät puoluehierarkiassa paremmin.

Puhutaan yleisestikin ”herrahissistä” tai kansankielellä; ”kun tyyrää valtaapitäviä perseestä niin pääsee ittekki imussa”. Se on politiikalle ja kansanvallan toteutumiselle myrkkyä ja vähentää politiikan uskottavuutta. Ja äänestämisintoa ja lisää protestiäänestämistä.

Jos ja kun kansanedustajan toimessa on havaittavissa liikaa puoluejohdon miellyttämisen ja puolustamisen tarvetta on syytä harkita oma äänensä vaikutusta. Ja sitä kenelle äänensä antaa.

Lisääkö se demokratiaa vai puoluevaltaa?