Soihtua kantaen vai vihan hedelmiä kasvattaen?

Isoisäni kuuluu sanoneen, että asiat menevät niin kuin ne ajetaan. Hänellä lienee ollut kokemustietoa, sillä hän vaikutti Viipurin kunnallispolitiikassa viime vuosisadan alkupuolella.

Äitini kertoman mukaan hän oli myös säntillinen ja oikeudenmukainen mies. Tsaarin armeijassa hän myös ehti palvella ennen itsenäisen Suomen aikaa. Toiseen maailmansotaan asti hän ei elänyt vaan kuoli jo vuonna 1936.

Talvisota ja jatkosota varjostivat molempien vanhempieni nuoruutta. Isäni palveli lääkintäjoukoissa nähden sodan kauheuksia ja äitini joutui lähtemään Karjalasta kaksikin kertaa ennen kuin päätyi uusmaalaiseen kylään.

Minun lapsuuteeni kuului kuitenkin yhteisöllisyys ja oikeastaan itsestäänselvyytenä talkoohenki. Sieltä opin, että jokainen ketju on niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Koen olevani etuoikeutettu kun pääsin elämään kansalaisyhteiskunnassa, jossa ihmisten terveys ja hyvinvointi olivat perusarvoja – ennen kuin niistä tuli kauppatavaraa.

Murrosikääni kuului amerikkalaisten Vietnamin sota ja Neuvostoliiton suorittama Tšekkoslovakian miehitys. Ne yhdessä osoittivat, että maailmassa on kysymys vallasta ja sen käytöstä.

Ehkä itämainen yin-yang symboli kuvaa sitä, miten kysymys ei ole hyvän ja pahan taistelusta vaan asioiden liittymisestä toisiinsa. Tavallaan Eros ja Thanatos taistelevat kaiken aikaa huomiostamme ja energiastamme.

Rakkauden ja pelon yhteisvaikutus voi tehdä elämästä problemaattisen. Vuosi sitten jouduin tarkastelemaan uudelleen maailmankuvaani.

Ehkä suurin järkytys oli se, miten rauhan ja ihmisoikeuksien puolustajina esiintyneet ihmiset osoittautuivatkin tekopyhiksi moralisteiksi, jotka olivat lähdössä mukaan sotaan, johon käytännössä oli jouduttu erilaisten näkökulmien ja hegemoniapyrkimysten vuoksi. Meille tämä tosin markkinoitiin hyvän ja pahan välisenä taisteluna, jossa hyvää edusti USA ja pahaa Venäjä.

Tässä taistelussa meidän piti osoittaa olevamme lännen puolella. Syytä en ymmärrä, mutta kaiketi kysymys oli lähinnä päättäjien heikosta itsetunnosta. Mitään varsinaista uhkaa meitä kohtaan ei ollut, mutta Ukrainan sodan vuoksi olemme valinneet viholliseksi naapurimaamme. Aivan kuten toisessa maailmansodassa.

Aika näyttää, mitä meille tapahtuu, mutta ei kovin hyvältä. Olen jättänyt suomalaisen valtamedian seuraamisen vähemmälle huomattuani sen vain toistavan yhtä ja samaa vihan ideologiaa. Muualta onneksi saa todellisemman kuvan tilanteesta.

Elämme todellisuudessa, mutta media välittää siitä ihan omaa narratiiviaan. Se häiritsee. Tilaa kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi, sisäiseksi ristiriidaksi. On suuri kiusaus altistua propagandalle, jota tietysti tarjotaan sekä USA:n että Venäjän taholta.

Minulla olisi monia syitä mennä mukaan yleiseen älämölöön, joka vaatii osallistumaan naapurimaamme tuhoamiseen. Haluan kuitenkin elää todellisuudessa, en suostu hurmahenkisten ideologioiden ja propagandistien uhriksi. Olin suunnitellut viettäväni syntymäpäivääni tänä vuonna Viipurissa, joka oli siis äitini syntymäpaikka.

Nyt sinne ei juuri ole menemistä. Poteroita kaivetaan ja aitoja pystytellään. Viime vuonna paljastui myös uutta tietoa sotiemme syistä ja sotaa edeltävän ajan poliittisesta aatemaailmasta Suomessa. Silloin uskottiin natsi-Saksan voittoon ja Suur-Suomeen.
Järkyttävää, miten samat aatteet on kaivettu naftaliinista jälleen, kuin paremman puutteessa. Jossain vaiheessa Ukrainassakin täytyy aloittaa rauhanneuvottelut. Senkin vuoksi on tärkeätä kantaa soihtua läpi näiden pimeiden aikojen. Ja istuttaa myös niitä omenapuita.

Tänä vuonna YK:n ihmisoikeuksien julistus täyttää 75 vuotta. Sen piti tehdä maailmasta parempi. Myös George Orwellin ”1984” ilmestyi 75 vuotta sitten. Sen tarkoitus oli olla varoitus, ei hallintaopas.
Mutta kuten isoisä sanoi, asiat menevät niin kuin ne ajetaan. Niinpä olisi hyväksi, jos niitä parempaan suuntaan ajajia alkaisi löytyä enemmän.