Suomi elää tänään sotapsykoosissa. Prosessi tähän pisteeseen on kestänyt kauemmin kuin Ukrainan nykyinen sota. Vuosia alati kiristyneet lännen talouspakotteet ja niiden oheisseuraukset mm. kulttuuriin ja kansalaistoimintaan yleisemminkin ovat johtaneet kaaosmaiseen vihanlietsontaan Venäjää ja jopa kaikkea venäläisyyttä kohtaan.
Analysoimatta enempää sotaa, sen syntyjuuria ja seurauksia, mietin niiden ihmisten hämmennystä, jotka eivät ole lähteneet mukaan valtiojohdon ja median luomaan, hysteriaa muistuttavaan sotamoodiin. Varmasti on niin, että rauhan puolella oleville ihmisille pelkkä oman henkisen hyvinvoinnin ylläpitäminen on tänään haasteellista. Siksi ihmisten katseet kohdistuvat aiheestakin kulttuuriin kuten vaikkapa teatteriin ja musiikkiin.
Kysytään ja toivotaan, että edes niiden toimintaedellytykset olisivat kunnossa. Mutta ovatko ne? Kun itse mietin omaa hyvinvointiani omien mieltymysteni kautta, törmään valitettavasti uusiin paradokseihin. Sellainen on esimerkiksi klassisen musiikin yhteiskunnallisen tuen niukkuus, joka saa kaikkien alan orkestereiden kamppailemaan vuosi vuoden jälkeen pelkästä olemassa olostaan, vaikka rahaa muihin tarkoituksiin riittää tuhlattavaksi.
Katkeruutta tämä herättää siksi, että kulttuurin ulkopuoliset tuet, kuten yritystuet, maataloustuet, koronatuet ja verotuet ovat aina olleet ylenpalttiset, eikä Marinin hallitus ole kyennyt oikomaan Sipilän hallituksen kulttuurileikkauksia. Edelleenkin pätee tosiasia, että pelkillä yritystuilla Helsingin kaupunginorkesteri voisi toimia noin 380 vuotta ilman huolen häivää.
Valitettavasti tämä ei edes riitä, sillä nykymenolla militarismin ja kulttuurin epäsuhta paisuu paisumistaan ja katkeruus kohoaa sietämättömäksi. Syynä tähän on tietenkin Natoon meno taloudellisine velvollisuuksineen, Ukrainan sotilaallisen ja rahallisen tuen nousu jo noin 3 miljardiin ja puolustusbudjetin tuplaus.
Kansalaisten taloudellisen ja henkisen hyvinvoinnin edelle Niinistön Suomi asettaa sotilaallisen varautumisen – mihin? Sotilaallisesti 1930-luvun tapaan ajatteleva ja naapurivihassaan rypevä Suomi on pahoinvoiva. Ollakseen ”maailman onnellisin” kansa, sen jäsenten pitäisi saada nauttia kulttuurista kukin omien mieltymystensä mukaan; kevyestä musiikista klassiseen, nykyteatterista perinteiseen, oopperasta, tanssista, baletista ja tietenkin myös liikunnasta vauvasta vaariin.
Ehkäpä vielä tänään on näin, mutta kulttuurin tuottajien taivaalle ovat nousset synkät pilvet. Sotapsykoosissa aseiden kalistelu on päättäjille tärkeämpää kuin kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiminen ja kulttuurin kukoistus, vaikka valtiolle se maksaisi murto- osan romuraudasta.
Onneksi vielä toistaiseksi meillä on mahdollisuus pitää hyvinvoinnistamme huolta pakenemalla tunkkaista maailmaa taiteiden maailmaan. Omaksi onnekseni ”kotiorkesterini”, Kuopion kaupunginorkesteri ei sensuroi, vaan soittaa edelleen Tshaikovskia ja Shostakovitshia. Kevätkauden viimeisessä konsertissa saamme nauttia Rahmaninovin 2. pianokonsertosta.
Samaa elämän rikkautta toivon teatterin, oopperan ja tanssin ystäville ja kaikille fyysisestä kunnostaan huolehtiville urheilijoille ja kuntoilijoille. Taistelu oman hyvinvoinnin puolesta on taistelua rauhan puolesta!
Artikkelikuva: Kuopion Kaupunginorkesteri, kuva Juha Halonen
