Viha, uho ja pelko

Mikä on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja tammikuun 25. päivänä vuonna 2023? Se löytyy poliittisen johdon ja niin sanottujen asiantuntijoiden lausumista: viha, uho ja pelko.

Suomen ”Nato-prosessi”, johon vajaa vuosi sitten marssittiin liput hulmuten, makaa puolikuolleena jossain Mäntyniemen ja eduskunnan välillä.

Uupuneen ulkoministerin lipsautus (24.1.23), että voimme mennä sotilasliittoon ilman Ruotsiakin, osuu samaan hetkeen, kun presidentti Niinistö taputtelee Ukrainan Zelenskyitä olkapäälle. Viha, uho ja pelko kohtaavat.

Mitä on tapahtunut? Miksi kuulostaa siltä, että vielä hetki sitten itsevarmuutta säteilevät poliitikot ja tutkijat hapuilevat otsalamppu sammuneena ajatusten kellarissa?

Miksi ulkoministeri korjailee lausuntoaan? Uskooko häntä enää kukaan, kun hän varmuutta ääneensä hakien ”vakuuttaa”, että Naton turvasäilöön mennään käsi kädessä Ruotsin kanssa?

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak nousee esiin. Hänen mukaansa Haaviston viestin ”pihvi” on juuri siinä, että Suomi voi liittyä Natoon yksinkin. ”Sitä ovea ei ole koskaan suljettu. Sitä ei vain ole sanottu ääneen”, hän sanoo Helsingin Sanomissa.

Salonius-Pasternakin haastattelu on historiallinen. Se on kuva tai oikeastaan kauhukuva umpikujasta, johon melko itsenäinen ja asiallisissa väleissä Venäjän kanssa elellyt Suomi on sen poliittisen johdon omilla päätöksillä ajettu.

Haavisto puhui ”pysyvästä esteestä”, jonka ilmaantuessa Ruotsin Nato-tielle Suomi voisi edetä yksin. Lausuma nousi epäselvyytensä vuoksi isoksi uutiseksi. Tarvitaan asiantuntija kertomaan, mitä ministeri tarkoitti:

”Tässä näkyy Haaviston diplomaattinen kokemus. Pysyvä este kuulostaa selvältä, mutta mitä se lopulta tarkoittaa? Kukaan ei tiedä”, Salonius-Pasternak sanoo. Hän tähdentää vielä, että asiat eivät useinkaan ole kovin selviä, kun puhutaan kansallisesta turvallisuudesta.

”Yhteistyötä pitää joskus tehdä nenästä kiinni pitäen.”

HS:n toimittaja ei kysynyt, mitä asiantuntija tarkoitti. Kuka pitää kiinni ja kenen nenästä? Hajunko vuoksi? Vai onko hypätty laiturilta umpisukelluksiin?

Sauli Niinistö naurahteli Kiovassa seinämaalaukselle, jossa poika viskoi judomatolla Vladimir Putinia. Sitten presidentti poseerasi uutiskuvissa luotiliivi rinnuksilla ja vähän myöhemmin Zelenskyitä matkien armeijanvihreään puseroon pukeutuneena.

Viestiä ei voi moittia epäselväksi. Suomi on puolensa valinnut. Tie eteenpäin on tukossa eikä taaksepäin pääse. Linja on selvä?

Niinistön näyttävä vierailu Kiovassa oli naamioiden riisumisen viimeinen vaihe. Putin-kuiskaajaksi ja globaalin rauhan välittäjäksikin tituleerattu presidentti kertoi sanoillaan ja eleillään, että Suomi kuuluu länteen, Venäjän vihollisten sekavaan ja riitaisaan leiriin.

Ei valtio vaan alue

Miten nyt voi kuvata Suomen Nato-prosessia`

Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan asiantutija Helena Ojanen vastaa kysymykseen kysymyksellä (HS 25.1.23): ”Voiko Nato-prosessista edes puhua, kun mitään ei ole tapahtunut muutenkaan vähään aikaan? Nato-prosessi kuuluu sanana viime vuoteen.”

Ojasen käsitys on hyvä kiteytys Suomi-paran tilanteesta. Vihollinen lähellä, ystävät, jos niitä on, merien takana. Ajatus, että Suomi olisi itsenäinen valtio ja tärkeä nappula maailmanpolitiikan sakkilaudalla, on haavekuva. Tämä maa on sotaan valmistautuvalle ”lännelle” vain alue, jolla on 1300 kilometrin raja vihollisen kanssa.

Suomella on kymmeniä sotilaallisia sopimuksia eri tahoille. Vuonna 2014 Jussi Niinistö, ex-puolustusministeri, kertoi laskeneensa, että niitä on noin 60. Yksi on syksyllä 2014 solmittu isäntämaasopimus, jonka allekirjoitti puolustusvoimien silloinen komentaja presidentti Niinistön ja ulkoministeri Tuomiojan läsnä ollessa.

Kysymys on ”aiesopimuksesta”, aikeesta antaa Suomen maa-, meri ja ilma-alue sekä armeija Naton käyttöön ja komentoon – myös hyökkäyksessä. Jos Nato-jäsenyys joskus toteutuu, lopullisessa sopimuksessa näitä perusasioita tuskin heikennetään. Silloin Suomi on Naton eli USA:n hyppysissä.

Väyrysen ehdotus

Tammikuun 25. päivänä 2023, keskusteluun ilmoittautui myös ex-ulkoministeri Paavo Väyrynen blogikirjoituksellaan. Vapaasti tulkiten Suomen pitäisi Väyryseen mielestä vetää Nato-anomus pois ja tukeutua Yhdysvaltain turvatakuisiin. Kokenut Väyrynen näkee sekavassa tilaisuudessa ovelan mahdollisuuden irtautua Nato-prosessista, päästä avoimelle kentälle sotilaallisesti liittoutumattomana maana.

Väyrynen ajattelee, että USA voisi antaa kahdenväliset turvatakuut kolmikolle Ukraina, Suomi ja Ruotsi. Tästä blogista voi tulla historiallinen. Siksi liitän osan siitä tähän:

”Jos kahdenväliset turvatakuut Suomelle, Ruotsille ja Ukrainalle toteutuisivat, mikään näistä maista ei tulisi ainakaan tässä vaiheessa sotilasliitto Naton jäseneksi. Ne voisivat edelleen säilyttää mahdollisuuden hakea jäsenyyttä myöhemmin.

Ukraina turvaisi itsenäisyytensä ja vapautensa. Se saisi turvallisuudelleen vahvan takuun.

Suomi ja Ruotsi säilyttäisivät itsenäisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkansa ja asemansa sotilaallisesti liittoutumattomina maina.

Meidän maillemme tämä olisi paljon edullisempi ratkaisu kuin jäsenyys sotilasliitto Natossa. Turvatakuut ilman Nato-jäsenyyteen liittyviä raskaita velvoitteita.”

Katkaistu historia

Tutkija Juhani Suomi esitti kirjassaan ”Suomen presidentit” mielipiteensä, että media on pitkän ajan kampanjallaan vetänyt Suomea kohti Natoa oikeastaan enemmän kuin poliitikot.

Median asenne sotilasliittoon on ollut selkeä kauan. Suunnilleen vuosikymmen sitten suurimpien lehtien päätoimittajat ilmoittivat julkisesti olevansa jäsenyyden kannalla. Päätoimittajat valitaan toteuttamaan median omistajan linjaa. Se tarkoittaa, että mediayhtiöt ovat jo pitkään ajaneet Nato-jäsenyyttä.

Vuonna 2014 valtion huoltovarmuuskeskuksen yhteyteen perustettiin Mediapooli, joka kattaa tv-yhtiöt sekä lehtien että kirjojen kustantajat. Suomessa on tuskin montakaan asukasta, jonka maailmankuvaan mediapooli ei vaikuta.

Juuri vuonna 2014 Suomen median käyttäytymisessä tapahtui olennainen muutos. Neutraalista uutisoinnista siirryttiin ”totuusjournalismiin”, venäjävihaan ja Naton sisäänajoon. Räikeänä se on näkynyt ja näkyy Ukrainan sodan uutisoinnissa ja kommentoinnissa. Mediapoolin julkaisuissa maailman pahuuden pesä sijaitsee Venäjällä, hyvyys, jalous ja demokratia taas asuvat ”lännessä”.

Ukrainan kohdalla tämä tarkoitti historian katkaisemista niin, että ennen vuoden 2022 helmikuuta maassa oli kaikki hyvin, ja sitten Venäjä aloitti ”raakalaismaisen, brutaalin, oikeudettoman, verisen” hyökkäyksen ”itsenäiseen, demokratiaa urhoollisesti puolustavaan” maahan.

Kertomatta jätetään, että juuri vuonna 2014 Ukrainassa alkoi sisällissota. Että kahdeksassa vuodessa Ukrainan armeija surmasi tuhansia ja tuhansia maan omia kansalaisia, yritti tuhota suuren venäjänkielisen vähemmistön, jolta oli myös riistetty lähes kokonaan kansalaisten edut ja oikeudet.

Mediapoolin ja kustannusyhtiöiden linja toteutui niin, että viime vuodet olemme eläneet lähes sotasensuurin tapaisissa oloissa. Kansa on joutunut aivopesukoneen käsittelyyn, ja tulokset näkyvät. Viha, uho ja pelko ei ole vallannut vain poliitikkoja. Nämä tunteet ovat laskeutuneet kaikkien kansalaisten ylle.