Säveltäjä Armas Launiksen viimeinen ooppera Jäiset liekit (1957) sai onnistuneen ensiesityksen. Armas Launis (1884–1959) oli ja on yhä outo lintu Suomen kulttuuri- ja musiikkielämässä.
Kaiken järjen mukaan hänestä olisi voinut tulla maamme johtava oopperasäveltäjä, jos ilmasto olisi ollut suotuisampi hänen kokeilevalle ja moniaalle suuntautuvalle persoonallisuudellaan.
Launiksen profiili on renessanssi-ihmisen. Hän opiskeli vuosina 1901–1908 perusteellisesti sellonsoittoa Ossian Fohströmin ja sävellystä Jean Sibeliuksen johdolla ja täydensi opintojaan Berliinissä sävellyksessä ja orkesterinjohdossa. Hänestä tuli ensimmäinen musiikkialan väitöskirjan suomalainen tekijä vuonna 1911. Launis toimi dosenttina Helsingin yliopistossa sekä toimi kansankonservatorioiden perustajana ja johtajana vuosina 1922–1930.
Ehkä kaikkein tärkein toiminta sävellysuraa ajatellen oli lukuisten kansanmusiikillisten tutkimusmatkojen ja musiikkiaineistojen kerääjän työ ja niiden julkaiseminen. Hän oli ensimmäisiä pohjoissaamelaisen joiun tutkijoita ja teki keruumatkoja Norjaan, Petsamoon, Kainuuseen, Raja-Karjalaan, Inkeriin ja lopulta Pohjois-Afrikkaan, Algeriaan ja Tunisiaan.
Kirjallisena tuotoksena on mm. julkaisu ”Tunturisävelmiä etsimässä Lapissa 1904 ja 1905”. Launiksen oopperatuotannossa juuri Lappiin liittyy ”Aslak Hetta” -ooppera (1930), jonka saaminen levylle vuonna 2005 oli tapaus, jota voi verrata Aarre Merikannon pitkäksi ajaksi unohdetun ”Juha”-oopperan uuteen tulemiseen 1960-1970-luvuilla.
Tutustuminen Raja-Karjalan musiikkiin poiki puolestaan musiikin ensimmäiseen suomalaiseen läpisävellettyyn musiikkielokuvaan, hienoon etnograafiseen, Suojärvellä kuvattuun filmiin ”Häidenvietto Karjalan runomailla” (1921). Siinä on saatu vielä talteen autenttista kulttuuria, jossa mm. ikämiehet breikkaavat, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin – eli break dancea ei keksitty New Yorkin Harlemissa.
Syvällinen perehtyminen Pohjois-Afrikan kulttuuriin ja sen musiikkitraditioihin ilmenee esimerkiksi kiehtovassa matkakirjassa ”Murjaanien maassa” (1927). Otsaketta ei pidä käsittää nykymielessä rasistiseksi, vaan Launis kunnioittaa ja arvostaa suuresti vanhoja kulttuureita, taidokkaita kansanmuusikoita ja antiikin ajoilta säilyneitä rakennuksia tai raunioita. Eritoten Algeria viehätti häntä tavattomasti.
Launis oli kymmenen oopperan mies, joista tosin kaksi on jäänyt luonnosasteelle ja kahteen on olemassa vain pianopartituuri, ei siis orkesteriosuutta. Hän on aihevalinnoissa poikkeuksellisen laaja-alainen: saamelaisuuden lisäksi suomalainen aihepiiri on keskeisroolissa ensimmäisissä menestysoopperoissa ”Seitsemän veljestä” (1913) ja ”Kullervo” (1917). ”Karjalainen taikahuivi” (1937) on koominen ooppera, ”Noidan laulu” (1934) ja satuooppera ”Oli kerran…” (1944) tapahtuvat tarkemmin määrittelemättömissä pohjoismaisissa, skandinaavis-suomalaisissa ympäristöissä.
Armas Launiksen antiikin historian tuntemus näkyy kolmessa roomalais- tai kristillisaiheisessa teoksessa. Näitä ovat marttyyriooppera ”Theodoora” (1939) ja ”Jehudith” (1940), joka kertoo beduiinikylästä ja jossa nimihenkilö pelastaa ennen kuolemaansa Pyhän perheen roomalaisten kynsistä.
Väljästi roomalaiseen kulttuuripiiriin liittyy myös nyt vasta 69 vuotta säveltämisen jälkeen ensiesityksen saanut ”Jäiset liekit” (Les flammes gelées, 1957) Jälkikäteen voi sadatella tilannetta, jossa Suomessa ei ollut 1920-1950-luvuilla tarvetta omaperäiselle musiikkidraamalle. Niinpä Launis siirtyi Ranskaan, jossa hän asui loppuelämänsä vuodesta 1930 Nizzassa ja sai myös musiikkiaan kohtalaisesti siellä kuuluville.
Ongelmaksi Suomessa koitui osin se, että Launis oli visionaari, joka halusi monipuolistaa oopperalajin sisältöä tuomalla siihen mm. puhelaulua ja Musorgskin mieleen tuovaa kielen deklamaation huomioon ottamista melodiikassa, mitä meillä vierastettiin.
Kokeilevuus näkyy vielä viimeisen oopperan lajiotsikossa: ”Yksinäytöksinen ooppera 12 näyssä televisiota varten”, jossa yhtenä elementtinä olisi ollut myös tanssi eli kokonaisuus balettiooppera.
Nyt muutoin onnistuneessa ensiesityksessä oli tyydytty hieman turhan vaatimattomaan visuaalisuuteen, vaikka tekijöinä olivat kyvykkäät ammattilaiset Valtteri Raekallio, Thomas Freundlich ja Lauri Lundahl. Tapiolan kirkon tässä tapauksessa sinänsä mainioon tiiliseinään heijastettiin lähinnä amfiteatteria pylväikköineen sekä suomalaista luontoa ja pohjoismaista talvimaisemaa. Tanssi puuttui lähes tyyten.
Onneksi Nils Schweckendiekin johtama loistava Helsingin kamarikuoro vaihteli sijaintejaan ja jakaantumistaan kirkkotilassa, joten siitä syntyi muuntelua äänimaisemaan. Joel Papinoja hoiti ansiokkaasti piano-osuuden, sillä orkesteriosuutta ei ole olemassa. Iris Oja nimiroolissa Septentriona sekä Olivia Moss italialaisena Caeliana lauloivat ihanasti.
Mistä tämä ”Jäiset liekit” sitten kertoo?
Lähtökohtana on Antibesistä Ranskan etelärannikolta löydetty muistokivi, johon Launis törmäsi ja johon on kirjoitettu teksti latinaksi. Suomennettuna se kuuluu: ”Kaksitoistavuotiaan pojan, Septentrion hengelle, joka esiintyi kahtena päivänä Antipoliksen teatterissa ja herätti mieltymystä”. Launiksen mielikuvitus sai tästä siivet, joten hän arveli kyseessä olleen roomalaisten orjan, kenties viikinkipäällikön pojan, joka olisi ollut kotoisin Pohjolasta, ehkä jopa Suomesta, ja joka olisi kuollut välimerellisen ilmaston uhrina, pohjoisen poika kun oli. Nimi Septentrio viittaa pohjoisuuteen alueena.
Muistokiven teksti luettiin esityksen aluksi ja lopuksi. Molemmat naissolistit lauloivat yhdessä ”Roomaan”, jonne Septentrio ei kuitenkaan halunnut lähteä, vaan unelmoi ainakin puolet oopperan tunnin kestosta maasta, jossa kasvaa valkorunkoisia koivuja ja jonne tähti johdattaa. Lisäksi nostalgisoidaan lumen ja jään vuodenaikaa. Niinpä oopperasta kasvaa Sakari Topeliuksen kertomuksen ”Koivu ja tähti” sävelellinen vastine, jopa liiankin korostuneesti, sillä Launis lienee pysyvästi kaivannut Suomeen, jossa hän toki käväisi muutaman kerran.
Musiikki alkaa ruotsalaisella sävelmällä ”Ack, Värmeland du sköna” ja palaa siihen usein, toki hieman muunnettuna. Muutoin sävelkieli taiteilee mainiosti tonaalisuuden ja sitä sopivasti laajentavan uudemman ilmaisun rajamailla, viemättä kuitenkaan aikansa varsinaiseen modernismiin. Kokonaisuus oli kokemuksena intensiivinen ja tunnelmaan tuudittava.
Tilaisuutta juhlisti säveltäjän tyttärentytär Martine Schuwer, joka toimii myös Armas Launis -seuran puheenjohtajana. Varapuheenjohtaja ja musiikkitietokirjailija Pekka Hako veti esityksen aluksi keskustelua, jossa säveltäjä Lotta Wennäkoski, musiikkitieteilijä Helena Tyrväinen sekä suomalaisen kirjallisuuden ranskantaja Sébastien Cagnoli johdattivat runsaslukuista yleisöä säveltäjän elämäntyöhön sekä ensiesityksenä kuullun oopperan taustoihin.
Veijo Murtomäki