”Geopoliittista tauriinia ja strategisia voipullia”

Suomalainen piensijoittaja on sisun perikuva. Hän sietää pörssisähkön hintapiikit, kestää kurssiromahdukset, ja seisoo vesisateessa yhtiökokouksen jonossa vain päästäkseen osingoille – tai edes käsiksi ilmaisiin voipulliin. Fortumin omistajille tämä sietokyky eli resilienssi on tuttua kuin vakaa osinko ennen muinoin. Kun yhtiö ensin hukkasi miljardit Saksan kasinoille ja jätti omistukset Putinin syliin, piensijoittaja pyyhki tyynesti sokerin suupielistä, pullanmurut rinnuksilta ja kaatoi lisää kahvia.

Siitä huolimatta – tai juuri siksi – että pöytä on jo kertaalleen putsattu ja osinko leikattu, Fortumiin on palkattu mies vahtimaan, ettei kukaan vie enää muruakaan. Yhtiö ilmoitti nimittäneensä geopolitiikasta ja resilienssistä vastaavaksi johtajaksi Samu Paukkusen, suoraan UPI:sta, jolla on kokemusta Naton energiaturvallisuudesta ja merikaapeleiden vahtimisesta.

Paukkusen tehtävänä on analysoida ”geopoliittisten kehityskulkujen vaikutuksia”. Tämä on sähköshokki yhtiökokouksen veteraanille Arvo O. Sinkolle, jonka ”Osinkko hyvä!” -sotahuuto on tullut tutuksi kahvijonossa. Paukkunen jäljittää Sinkon helposti ja ilmoittaa, ettei voipullia tai osinkoja heru entiseen malliin, sillä ne on leivottu strategiseksi varautumiseksi. Kun Sinko räjähtää, Paukkusen resilienssi tuskin värähtää. Sinko saa käteensä Fortumin energiajuoman, jossa ei ole lisättyä osinkoa, mutta sitäkin enemmän geopoliittista tauriinia ja resilienssiä.

Maailmalla geopolitiikan mannerlaatat ryskyvät niin, että Paukkusellakin tulee olemaan täysi työ pitää ruuti kuivana. Puhelinlinjat kuumottivat pinkeinä, kun Stubbin esimies Trump ja Putin kuhertelivat Voitonpäivän tulitauoista ja energiayhteistyöstä. Moskovassa kannettiin myös syvää huolta, kun pyssymies heilui hotellissa herkkään ajankohtaan, Trumpin hattutelineen synttäriaattona. Liikuttavaa, kuinka globaalin shakin keskellä kultaisen käytöksen etiketillä on vielä merkitystä.

***

Kun asiantuntijoita ei ole sidottu Fortumin optio-ohjelmiin, he istuvat televisiostudiossa. Etiketti on myös Ylessä kunniassa, sillä toimittajan tehtäväksi jää vain pään nyökyttely ja hyväksyvät katseet, kun 4 asiantuntijaa ovat kuin ne vakaat kulmakivet, joiden päälle voi rakentaa yhteisen narratiivin, jota veneen keikuttajat eivät pääse horjuttamaan. Hienoa sentään, että on edes ”vapaus ajatella”, Ylessäkin.

Toisaalla dosentti Luukkasen häkissä otti yhteen kaksi täysin vastakkaista mielipidettä. Kun UPI:n vanhemmat tutkijat oli ilmeisesti varattu Ylen studioon nyökyttelemään, joutui Luukkanen tyytymään nuorempaan tutkija Vanhaseen, joka otti NSS:n Laakson kanssa sanasta mittaa. Vanhanen oli ilmeisen tietoinen vastapuolen väittelymestaruudesta, sillä katse näytti hakevan lähintä hätäpoistumistietä, mikä oli jyrkässä ristiriidassa rennosti repsottavan paidankauluksen kanssa. Selvää välttelymestariainesta.

Studiota hallitsivat punaiset nojatuolit ja Luukkasen järeä olemus. Tästä huolimatta pääosan varastivat keskustelijat, joiden tehtävänä ei ollut täydentää toistensa lauseita. Laakso pyöri tuolissaan kuin peruna kattilassa ja Vanhasella liikkui suun lisäksi vain silmät, jotka nykivät oven ja Laakson väliä. Molemmilla liikahti mieli, kun välipalana halittiin äidit. Vanhanen tunsi liikahduksen sisimmässään myös, kun hänen asiantuntijuutensa kyseenalaistettiin.

Todellakin, eihän pelkkä DCA:n kaltainen puitesopimus velvoita Suomea mihinkään. Ei tarvitse huolehtia jenkkien tulemisista ja menemisistä, mitä pommeja tänne roudaavat, ja mitä rikoksia tekevät. Ei huolen häivää, todellakaan!

Ei ole velvollisuus rakentaa ja ylläpitää jenkki-tukikohtia meidän varoillamme. Se on siunattu etuoikeus. Kuka siitäkään valittaa, että vaalimme Venäjä-suhteitamme aitaa rakentamalla? Rakentaminen on toimeliaisuutta, mikä pitää mielen virkeänä.

Vanhasen loukkaantunut katse perusteettomasta hyökkäyksestä naulautui hetkeksi Laaksoon, jolta pyysi kunnioitusta. Laakso pysyi tuolillaan, eikä käsi noussut lippaan.

Vaikka Vanhasen rento kaulus oli puhtaan valkoinen, jauhot pussissa eivät, vaikka niillä olisi hyvinkin pyöräyttänyt äitienpäiväpullat, ainakin kaikille klisee-anopeille.

Luukkanen osasi latinaa ainakin ad hominemin verran, ja Vanhanen tiesi, miten sitä oikeasti käytetään. Alustuksena saimme havaita, miten Espoon peruskokoomuslainen veti rintataskustaan ukkiensa kantakortit ja kertoi heidän olleen rintamalla.

Seuraavaksi hän marssitti vuoroon Reductio ad Hitlerumin: ”Missä sinun isoisäsi olivat?”

Kysymys oli tarkoitettu tyhjentäväksi tu quoque -iskuksi, turvallisuuspoliittiseksi laatustandardiksi, jolla mitataan puheoikeus sota-arkiston kellastuneista papereista. Salonkikelpoisen asiantuntijan oli mahdoton ymmärtää, että punaorpojen jälkeläisen isoisät eivät ehtineet kerryttää sellaista virallista kantakorttia, jota kehtaisi herraseurassa esitellä – siellä ei ole merkintöjä sankariteoista, vaan pelkkä nappi otsassa, tai nälkäkuoleman leima Tammisaaren joukkohaudasta.

Mutta mitäpä asiantuntijabroileri historiasta tietäisi; hän uskoo mieluummin ajopuuteoriaan ja siihen, että Suomen ulkopolitiikka on parhaimmillaan syväjäädytyksessä.

Ja siinä pakkasessa kelpaakin värjötellä. Sisulla, …tana!

Kuva: Sini V, lähde Wikimedia Commons, lisenssi CC BY-SA 4.0