John Pilgerin neuvo:  SOTA LÄHESTYY, AVAA SUUSI NYT!

Vuonna 1935 New Yorkissa järjestettiin amerikkalaisten kirjailijoiden kongressi, jota seurasi toinen 2 vuotta myöhemmin. Ne kutsuivat koolle ”satoja runoilijoita, romaanikirjailijoita, draamakirjailijoita, kriitikoita, novellisteja ja toimittajia” keskustelemaan ”kapitalismin nopeasta rappeutumisesta” ja uuden sodan uhasta.
Ne olivat sähköisiä tapahtumia, joihin erään kertomuksen mukaan osallistui 3 500 ihmistä,
ja yli 1 000 jouduttiin käännyttämään pois.

Arthur Miller, Myra Page, Lillian Hellman ja Dashiell Hammett varoittivat fasismin noususta – usein naamioituneena – ja että kirjailijoiden ja toimittajien vastuulla oli puhua siitä eikä vaieta. Tilaisuudessa luettiin ääneen tukea ilmaisseet sähkeet seuraavilta:  Thomas Mann, John Steinbeck, Ernest Hemingway, C. Day Lewis, Upton Sinclair ja Albert Einstein. 

Toimittaja ja kirjailija Martha Gellhorn puhui kodittomien ja työttömien puolesta sekä ”kaikkien meidän puolesta, jotka olemme väkivaltaisen suurvallan varjossa”. 

Martha, josta tuli läheinen ystäväni, kertoi minulle myöhemmin nauttiessaan tapansa mukaisen lasillisen Famous Grousea ja soodaa: ”Journalistina tunsin valtavaa vastuuta. Olin nähnyt laman tuomat vääryydet ja kärsimyksen, ja tiesin – me kaikki tiesimme – mitä oli tulossa, jos hiljaisuutta ei murrettaisi”.

Hänen sanansa kaikuvat nykypäivän hiljaisuudessa: se on yksimielistä propagandaa täynnä olevaa hiljaisuutta, joka saastuttaa lähes kaiken mitä luemme, näemme ja kuulemme.  Annan yhden esimerkin:

Maaliskuun 7. päivänä Australian kaksi vanhinta sanomalehteä, Sydney Morning Herald ja The Age, julkaisivat useita sivuja Kiinan ” lähestyvästä uhasta”. Artikkeleissa Tyyni valtameri värjättiin punaiseksi. Kiinalaisten silmät olivat sotaisat, ja he olivat uhkaavasti liikkeellä. Keltainen vaara oli laskeutumassa, kuin painovoiman vaikutuksesta.

Kiinan hyökkäykselle Australiaan ei esitetty ainuttakaan loogista syytä. ”Asiantuntijapaneeli” ei esittänyt yhtään uskottavaa todistetta. Yksi panelisti on Australian Strategic Policy Instituten entinen johtaja – instituutin, joka on Canberran puolustusministeriön, Washingtonin Pentagonin, Ison-Britannian, Japanin ja Taiwanin hallitusten sekä länsimaisen sotateollisuuden kulissi. 

”Peking voi iskeä kolmen vuoden kuluessa”, paneeli varoitti. ”Emme ole valmiita siihen”. Amerikkalaisiin ydinsukellusveneisiin aiotaan käyttää miljardeja dollareita, mutta ilmeisesti sekään ei riitä. ”Australian loma historiasta on ohi” – mitä se sitten tarkoittaakin.

Australiaa ei uhkaa mikään, ei kertakaikkiaan mikään. Tällä kaukaisella ”onnekkaalla” maalla ei ole vihollisia – kaikkein vähiten Kiina, sen suurin kauppakumppani. Silti Kiinan haukkumisesta, joka perustuu Australian pitkään rasistiseen historiaan Aasiaa kohtaan, on tullut jonkinlainen urheilulaji itseoikeutetuille ”asiantuntijoille” Mitä mieltä australiankiinalaiset ovat tästä? Monet ovat hämmentyneitä ja peloissaan.

Tämän irvokkaan, koirapillipolitiikkaa ja nöyristelyä amerikkalaista valtaa kohtaan osoittavan teoksen laatijat ovat Peter Hartcher ja Matthew Knott, ”kansallisen turvallisuuden toimittajat”, joiksi luulen heitä kutsuttuvan. Muistan Hartcherin hänen Israelin hallituksen kustantamista huviretkistään. Knott puolestaan on Canberran pukumiesten äänitorvi. Kumpikaan ei ole koskaan nähnyt sota-aluetta ja sen äärimmäistä inhimillistä alennustilaa ja kärsimystä.   

”Miten tähän on päädytty?” Martha Gellhorn kysyisi, jos hän olisi täällä. ”Missä ihmeessä ovat ne äänet, jotka sanovat EI? Missä on toverillisuus?”

Näitä ääniä voi kuulla muun muassa tämän ja muiden nettisivujen ”samizdatissa”. Kirjallisuudessa John Steinbeckin, Carson McCullersin ja George Orwellin kaltaiset henkilöt ovat menneisyyttä. Postmodernismi on nyt vallassa. Liberalismi on nostanut poliittiset tikapuunsa, jättäen muut taakseen. Australia, tuo aikanaan sävyisä demokratia, on säätänyt joukon uusia lakeja, joilla suojellaan salamyhkäistä, autoritaarista valtaa, ja estetään oikeus saada tietoa. Ilmiantajista on tullut lainsuojattomia, jotka asetetaan tuomiolle salassa. Erityisen arveluttava laki kieltää ulkomaisten yritysten palveluksessa työskenteleviltä henkilöiltä ”vieraan vallan sekaantumisen”. Mitä tämä tarkoittaa? 

Demokratia on nykyään teoreettista; on korporaatioiden kaikkivoipainen eliitti yhdistettynä valtioon ja ”identiteetin” vaatimuksiin. Australian veronmaksajat maksavat amerikkalaisille amiraaleille tuhansia dollareita päivässä ”neuvoista”. Kaikkialla länsimaissa poliittinen mielikuvituksemme on taltutettu PR:llä, ja harhautettu korruptoituneiden, äärimmäisen halpahintaisten, toisen luokan poliitikkojen juonitteluilla: Johnson tai Trump, Sleepy Joe tai Zelensky.

Yksikään vuoden 2023 kirjailijakongressi ei ole huolissaan ”rappeutuvasta kapitalismista” ja ”meidän” johtajiemme hengenvaarallisista provokaatioista. Näistä pahamaineisin, Blair, joka on Nürnbergin normien mukaan prima facie -rikollinen, on vapaa ja rikas. Julian Assange, joka haastoi toimittajat todistamaan, että heidän lukijoillaan on oikeus tietoon, on jo toista vuosikymmentä vangittuna. 

Fasismin nousu Euroopassa on kiistaton asia. Tai ”uusnatsismi” tai ”äärinationalismi” – miten sitä sitten haluatkin nimittää. Nyky-Euroopan fasistisessa mehiläispesässä, Ukrainassa, on nähty Stepan Banderan kultin uusi nousu. Hän oli intohimoinen antisemitisti ja joukkomurhaaja, joka ylisti Hitlerin ”juutalaispolitiikkaa”, minkä seurauksena 1,5 miljoonaa ukrainanjuutalaista teurastettiin. ”Laskemme teidän päänne Hitlerin jalkojen juureen”, Banderan pamfletti julisti Ukrainan juutalaisille.

Nykyään Banderaa palvotaan Länsi-Ukrainassa sankarina. EU ja Yhdysvallat ovat maksaneet lukuisien Banderan ja hänen fasistitovereidensa patsaiden rakentamisen, joilla on korvattu Ukrainan alkuperäisistä natseista vapauttaneiden henkilöiden ja venäläisten kulttuurijättiläisten ja muistomerkit.

Vuonna 2014 uusnatsit olivat avainasemassa Yhdysvaltain rahoittamassa vallankaappauksessa, joka kohdistui vaaleilla valittuun presidenttiin Viktor Janukovytšiin, jota syytettiin ”Moskova-myönteisyydestä”. Vallankaappaushallintoon kuului tunnettuja ”äärinationalisteja” – natseja kaikin puolin, paitsi nimeltään. 

Aluksi sekä BBC että eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset tiedotusvälineet uutisoivat asiasta laajalti. Vuonna 2019 Time-lehti esitteli Ukrainassa toimivia ”valkoisen ylivallan puolisotilaallisia ryhmittymiä”. NBC News uutisoi: ”Ukrainan natsiongelma on todellinen”. Odessan ammattiyhdistysaktivistien polttomurha kuvattiin ja dokumentoitiin.

Video.

Ukrainan armeija tunkeutui itäiselle, venäjänkieliselle Donbassin alueelle johdossaan Azov-rykmentti, jonka ”Wolfsangel”-tunnuksesta Saksan SS teki surullisenkuuluisan. YK:n mukaan alueella kuoli 14 000 ihmistä. Puna-armeija hyökkäsi 7 vuotta myöhemmin, länsimaiden sabotoitua Minskin rauhansopimuksia – kuten Angela Merkel tunnusti.

Tätä versiota tapahtumista ei kerrottu länsimaissa. Jos sen edes mainitsee, joutuu kärsimään haukkumista ”Putinin puolustelijaksi – riippumatta siitä onko kirjoittaja (kuten minä) tuominnut Venäjän hyökkäyksen vai ei. On pannaan julistettua ymmärtää se äärimmäinen provokaatio, minkä Ukrainan NATO-aseistettu raja-alue – sama raja-alue, jonka kautta Hitler tunkeutui Moskovaan – muodosti Moskovalle.

Donbassiin matkustaneet toimittajat vaiennettiin, tai heitä jopa jahdattiin omassa maassaan. Saksalainen toimittaja Patrik Baab menetti työpaikkansa, ja nuoren saksalaisen freelance-toimittajan Alina Lippin pankkitili takavarikoitiin.

Britanniassa liberaali älymystö on vaiennettu pelottelulla. Ukrainan ja Israelin kaltaisten, valtion sponsoroimien maiden käsittelyä on vältettävä, jos haluaa säilyttää opettajanvirkansa tai työpaikkansa kampuksella. Se mitä Jeremy Corbynille tapahtui vuonna 2019 toistuu kampuksilla, missä apartheid-Israelin vastustajat mustamaalataan huoletta antisemitisteiksi.

Professori David Miller, joka on ironisesti maan johtava modernin propagandan auktoriteetti, sai potkut Bristolin yliopistosta esitettyään julkisesti, että Israelin ”avustajat” Britanniassa ja sen poliittinen lobbaus käyttävät suhteettoman suurta vaikutusvaltaa maailmanlaajuisesti – tosiasia, mistä on runsaasti todisteita.

Yliopisto palkkasi johtavan asianajajan tutkimaan tapausta riippumattomasti. Hänen raporttinsa vapautti Millerin syytteistä ”tärkeän akateemista sananvapautta koskevan kysymyksen” osalta ja totesi, että ”professori Millerin kommentit eivät olleet lainvastaista puhetta”. Tästä huolimatta Bristol erotti hänet. Viesti on selvä: Israel on koskematon riippumatta sen tekemistä törkeyksistä, ja sen arvostelijoita on rangaistava.

Muutama vuosi sitten Manchesterin yliopiston englantilaisen kirjallisuuden professori Terry Eagleton totesi: ”Ensimmäistä kertaa kahteen vuosisataan ei ole yhtään merkittävää brittiläistä runoilijaa, näytelmäkirjailijaa tai novellistia, joka olisi valmis kyseenalaistamaan länsimaisen elämäntavan perustan”.

Ei ole ketään Shelleytä, joka puhuisi köyhien puolesta, ei utopistisista unelmista puhuvaa Blakea, ei hallitsevan luokan korruption tuomitsevaa Byronia, ei kapitalismin moraalisen katastrofin paljastavia Thomas Carlylea ja John Ruskinia. Sellaisille persoonille kuin William Morris, Oscar Wilde, HG Wells ja George Bernard Shaw ei ole nykyään vastineita. Tuolloin vielä elossa ollut Harold Pinter oli ”viimeinen, joka korotti äänensä”, Eagleton kirjoitti.

Mistä postmodernismi – todellisen politiikan ja aidon toisinajattelun hylkääminen – sai alkunsa? Charles Reichin vuonna 1970 julkaisema bestseller The Greening of America tarjoaa vihjeen. Amerikka oli tuolloin myllerrysten keskellä; Nixon oli Valkoisessa talossa, ja yhteiskunnan marginaaleissa oli syntynyt “liikkeenä” tunnettu kansalaisvastarinta lähes kaikkia koskettaneen sodan keskellä. Yhdessä kansalaisoikeusliikkeen kanssa se oli vuosisadan vakavin haaste Washingtonin vallalle.

Reichin kirjan kannessa oli nämä sanat: ”Vallankumous on tulossa. Se ei tule olemaan samanlainen kuin menneet vallankumoukset. Se saa alkunsa yksilöstä.

Olin tuolloin kirjeenvaihtajana Yhdysvalloissa ja muistan kuinka Reich, nuori Yalen akateemikko, nousi yhdessä yössä gurun asemaan. New Yorker oli julkaissut sensaatiomaisesti hänen kirjansa sarjana. Sen  sanoma oli, että 1960-luvun ”poliittinen toiminta ja totuuden kertominen” olivat epäonnistuneet, ja vain ”kulttuuri ja itsetutkiskelu” voisivat muuttaa maailmaa. Tuntui siltä, että hippihenkisyys oli valtaamassa kuluttajaluokat. Ja tietyssä mielessä niin olikin.

Muutamassa vuodessa ”minä-kultti” oli lähes syrjäyttänyt monien ihmisten käsityksen yhdessä toimimisesta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja kansainvälisyydestä. Luokka, sukupuoli ja rotu erotettiin toisistaan. Henkilökohtaisesta tuli poliittista, ja medialla oli sanoma. Tienaa rahaa, se sanoi.

Mitä tulee ”liikkeeseen”, sen toiveisiin ja veisuihin, Ronald Reaganin ja Bill Clintonin vuodet tekivät lopun kaikesta siitä. Poliisi kävi nyt avointa sotaa mustia ihmisiä vastaan, ja Clintonin pahamaineiset hyvinvointialoitteet rikkoivat maailmanennätyksiä vankilaan joutuneiden – enimmäkseen mustien – määrässä.

Kun syyskuun 11. tapahtui, uusien ”uhkien” keksiminen ”Amerikan rajamaille” (kuten Project for a New American Century -hanke kutsui maailmaa) viimeisteli niiden tahojen poliittisen hämmennyksen, jotka 20 vuotta aiemmin olisivat muodostaneet kiihkeän opposition.

Sittemmin Amerikka on ryhtynyt sotimaan maailman kanssa

Physicians for Social Responsibility -järjestön, Physicians for Global Survival -järjestön ja Nobel-palkitun International Physicians for the Prevention of Nuclear War -järjestön pitkälti huomiotta jätetyn raportin mukaan Amerikan ”terrorismin vastaisessa sodassa” kuoli ”vähintään” 1,3 miljoonaa ihmistä Afganistanissa, Irakissa ja Pakistanissa.

Luku ei sisällä kuolonuhreja Yhdysvaltain johtamissa ja lietsomissa sodissa Jemenissä, Libyassa, Syyriassa, Somaliassa ja muualla. Raportin mukaan todellinen luku ”voi hyvinkin olla yli 2 miljoonaa, eli noin 10 kertaa suurempi kuin mitä yleisö, asiantuntijat ja päätöksentekijät tietävät, ja mitä tiedotusvälineet ja keskeiset kansalaisjärjestöt levittävät”. 

Lääkäreiden mukaan Irakissa kuoli ”vähintään” miljoona ihmistä, eli 5 % maan koko väestöstä. 

Tämän väkivallan ja kärsimyksen suunnattomuudella ei tunnu olevan minkäänlaista sijaa länsimaisessa tietoisuudessa. ”Kukaan ei tiedä todellista määrää”, tiedotusvälineissä toistellaan. Blair ja George W. Bush – ja Straw, Cheney, Powell, Rumsfeld ja muut – eivät koskaan olleet vaarassa joutua syytteeseen. Blairin propagandamestari Alistair Campbellia juhlitaan ”mediapersoonana”.

Kuvasin vuonna 2003 Washingtonissa haastattelun arvostetun tutkivan toimittajan Charles Lewisin kanssa. Keskustelimme muutamaa kuukautta aiemmin tapahtuneesta hyökkäyksestä Irakiin. Kysyin häneltä: ”Entä jos maailman perustuslaillisesti vapaimmat tiedotusvälineet olisivat todella kyseenalaistaneet George W. Bushin ja Donald Rumsfeldin ja tutkineet heidän väitteitään sen sijaan, että ne levittivät tökeröksi osoittautunutta propagandaa?”

Hän vastasi: ”Jos me toimittajat olisimme tehneet työmme, on hyvin, hyvin todennäköistä, ettemme olisi ryhtyneet sotaan Irakissa.”

Esitin saman kysymyksen kuuluisalle CBS:n juontajalle Dan Ratherille, ja hän antoi minulle saman vastauksen. Saddam Husseinin ”uhkaa” levittänyt Observerin David Rose ja BBC:n silloinen Irakin-kirjeenvaihtaja Rageh Omaar vastasivat samalla tavalla. Rosen ihailtava katumus ”huijatuksi tulemisesta” puhui monien toimittajien puolesta, joilla ei ollut hänen rohkeuttaan myöntää sitä.

Heidän näkemyksensä on toistamisen arvoinen. Jos toimittajat olisivat tehneet työnsä, jos he olisivat kyseenalaistaneet ja tutkineet propagandaa sen vahvistamisen sijasta, miljoona irakilaista miestä, naista ja lasta voisi olla tänään elossa. Miljoonat eivät ehkä olisi paenneet kodeistaan. Sunnien ja shiiojen välinen uskonsota ei olisi syttynyt, eikä Islamilaista valtiota olisi ehkä ollut olemassa. 

Aseta tämä totuus Yhdysvaltojen ja sen ”liittolaisten” vuodesta 1945 lähtien lietsomia saaliinhimoisia sotia vasten, ja lopputulos on henkeäsalpaava. Pohditaanko tätä koskaan toimittajakouluissa?

Nykyään niin sanotun valtavirtajournalismin keskeisenä tehtävänä on mediavälitteinen sota, joka muistuttaa erään Nürnbergin syyttäjän vuonna 1945 kuvaamaa sotaa: ”Muutamia tarkoituksenmukaisuuteen perustuvia poikkeuksia lukuun ottamatta ennen jokaista suurta hyökkäystä aloitettiin lehdistökampanja, jonka tarkoituksena oli heikentää uhreja ja valmistaa Saksan kansaa psykologisesti… Propagandajärjestelmässä… tärkeimmät aseet olivat päivälehdet ja radio.”

Yksi Amerikan poliittisen elämän pysyvistä säikeistä on fasismia lähentelevä kulttimainen ääriajattelu. Vaikka tästä on syytetty Trumpia, juuri Obaman kahden kauden aikana Yhdysvaltain ulkopolitiikka flirttaili vakavasti fasismin kanssa. Tästä ei raportoitu juuri koskaan.

”Uskon amerikkalaiseen erityislaatuisuuteen koko olemukseni voimalla”, sanoi Obama, joka laajensi presidenttien suosikkiharrastuksia – pommituksia, ja ”erikoisoperaatioiksi” kutsuttuja kuolemanpartioita –  enemmän kuin yksikään muu presidentti sitten ensimmäisen kylmän sodan.

Council on Foreign Relations -järjestön tutkimuksen mukaan Obama pudotti 26 171 pommia vuonna 2016. Se tarkoittaa 72 pommia joka päivä. Hän pommitti kaikkein köyhimpiä ihmisiä ja värillisiä ihmisiä: Afganistanissa, Libyassa, Jemenissä, Somaliassa, Syyriassa, Irakissa ja Pakistanissa.

Joka tiistai – New York Times uutisoi – hän valitsi henkilökohtaisesti ne, jotka murhattaisiin drooneista ammutuilla Hellfire-ohjuksilla. Hyökkäyksiä tehtiin häitä, hautajaisia ja paimenia vastaan, samoin kuin niitä ihmisiä vastaan, jotka yrittivät kerätä ”terroristikohteita” ympäröiviä ruumiinosia.

Johtava republikaanisenaattori Lindsey Graham arvioi hyväksyvästi, että Obaman droonit olivat tappaneet 4 700 ihmistä. ”Joskus osutaan viattomiin ihmisiin, ja vihaan sitä”, hän sanoi, ”mutta olemme tuhonneet joitain erittäin korkea-arvoisia Al-Qaidan jäseniä”.

Vuonna 2011 Obama kertoi tiedotusvälineille, että Libyan presidentti Muammar Gaddafi suunnitteli ”kansanmurhaa” omaa kansaansa vastaan.

”Tiesimme…”, hän sanoi, ”että jos olisimme odottaneet vielä yhden päivän, Benghazissa, Charlotten [Pohjois-Carolina] kokoisessa kaupungissa, olisi voinut tapahtua verilöyly, joka olisi heijastunut koko alueelle ja tahrannut koko maailman omatunnon.

Tämä oli valhe. Ainoa ”uhka” oli fanaattisten islamistien tuleva tappio Libyan hallituksen joukoille. Gaddafi  suunnitteli itsenäisen panafrikkalaisuuden elvyttämistä, afrikkalaista pankkia ja afrikkalaista valuuttaa, jotka kaikki rahoitettaisiin Libyan öljyllä. Ja hänet esitettiin länsimaisen kolonialismin vihollisena maanosassa, jonka toiseksi modernein valtio Libya oli.

Tavoitteena oli tuhota Gaddafin ”uhka” ja hänen moderni valtionsa. Yhdysvaltain, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan tukemana NATO käynnisti 9 700 iskua Libyaa vastaan. Kolmasosa niistä kohdistui infrastruktuuriin ja siviilikohteisiin, raportoi YK. Uraania sisältäviä taistelukärkiä käytettiin; Misuratan ja Sirten kaupunkeihin kohdistettiin mattopommituksia. Punainen Risti tunnisti joukkohautoja, ja Unicef raportoi “suurimman osan [tapetuista lapsista] olleen alle kymmenvuotiaita”.

Kun Hillary Clintonille, Obaman ulkoministerille, kerrottiin, että kapinalliset olivat ottaneet Gaddafin kiinni ja sodomoineet häntä veitsellä, hän nauroi ja sanoi kameralle: ”Me tulimme, me näimme, ja hän kuoli”.

Lontoon alahuoneen ulkoasiainvaliokunta raportoi 14. syyskuuta 2016 johtopäätöksensä vuoden kestäneestä selvityksestään NATOn hyökkäyksestä Libyaan. Valiokunta luonnehti sitä ”valheiden kirjoksi” – Bengasin verilöylyä koskeva tarina mukaan luettuna.

NATOn pommitukset syöksivät Libyan humanitaariseen katastrofiin, minkä seurauksena tuhannet ihmiset kuolivat ja sadattuhannet muut joutuivat jättämään kotinsa. Libya muuttui Afrikan korkeimman elintason maasta sodan runtelemaksi, romahtaneeksi valtioksi.

Obaman valtakaudella Yhdysvallat laajensi salaiset ”erikoisjoukkojen” operaationsa 138 maahan, eli kattamaan 70 % maailman väestöstä. Yhdysvaltain ensimmäinen afroamerikkalainen presidentti käynnisti käytännöllisesti katsottuna täysimittaisen invaasion Afrikkaan. 

1800-luvun ‘Afrikan jakoa’ muistuttaen Yhdysvaltain Afrikan komentokeskus (Africom) on sittemmin rakentanut nöyristelijöiden verkoston yhteistyökykyisten afrikkalaisten hallintojen keskuuteen, jotka ovat innoissaan amerikkalaisista lahjuksista ja aseistuksesta. Africomin ”sotilaalta sotilaalle” -doktriinin mukaan amerikkalaiset upseerit ovat mukana kaikilla komentotasoilla kenraaleista aliupseereihin. Vain hellekypärät puuttuvat.

Aivan kuin Afrikan ylpeä vapautumisen historia – Patrice Lumumbasta Nelson Mandelaan – olisi sysätty unholaan uuden valkoisen isännän puolesta toimivan mustan kolonialistieliitin toimesta. Tämän eliitin ”historiallinen tehtävä”, varoitti asiansa tunteva Frantz Fanon, on ”valtoimenaan rehottavan –  joskin naamioidun – kapitalismin” edistäminen.

Vuonna 2011, jolloin NATO hyökkäsi Libyaan, Obama julkisti niin sanotun ” suuntautumisen Aasiaan”. Lähes kaksi kolmasosaa Yhdysvaltojen merivoimista siirrettäisiin Aasian ja Tyynenmeren alueelle ”Kiinan uhan torjumiseksi”, kuten hänen puolustusministerinsä sanoi. 

Kiina ei muodostanut minkäänlaista uhkaa, vaan Yhdysvallat uhkasi Kiinaa; noin 400 amerikkalaista sotilastukikohtaa muodosti kaaren Kiinan teollisten ydinalueiden reunamille. Eräs Pentagonin edustaja kuvaili tätä kaarta hyväksyvästi ”hirttosilmukaksi”.

Samaan aikaan Obama sijoitti Itä-Eurooppaan Venäjää kohti suunnattuja ohjuksia. Nobelin rauhanpalkinnon autuaaksi julistettu vastaanottaja kasvatti ydinkärkiin käytettävät menot korkeammalle tasolle kuin yksikään Yhdysvaltain hallinto kylmän sodan jälkeen – luvattuaan tunteikkaassa puheessaan Prahan keskustassa vuonna 2009 ”auttaa vapauttamaan maailman ydinaseista”.

Obama ja hänen hallintonsa tiesivät hyvin, että se vallankaappaus Ukrainan hallitusta vastaan, jota hänen apulaisulkoministerinsä Victoria Nuland lähetettiin valvomaan vuonna 2014, aiheuttaisi Venäjän vastareaktion ja todennäköisesti johtaisi sotaan. Ja niinhän siinä sitten kävi. 

Kirjoitan tätä 30. huhtikuuta [2023], 1900-luvun pisimmän sodan – eli raportoimani Vietnamin sodan – viimeisen päivän vuosipäivänä. Olin hyvin nuori saapuessani Saigoniin, ja opin siellä todella paljon. Opin tunnistamaan jättiläismäisten B-52-pommikoneiden moottoreiden jyrinän niiden pudottaessa verilöylyjä aiheuttaneet lastinsa pilvien yläpuolelta säästämättä mitään tai ketään; opin olemaan kääntämättä selkääni, kun eteeni osui hiiltynyt puu, joka oli kuorrutettu ihmisruumiin osilla; opin arvostamaan ystävällisyyttä paljon entistä enemmän; opin Joseph Hellerin olleen oikeassa mestarillisessa teoksessaan Catch-22, jonka mukaan sota ei sovi täysjärkisille ihmisille; ja opin ”meidän” propagandastamme.

Koko tuon sodan ajan propaganda kertoi, että voitokas Vietnam levittäisi kommunistista tautiaan koko Aasiaan, ja sallisi pohjoispuolellaan sijaitsevan Suuren Keltaisen Vaaran pyyhkäistä etelän suuntaan. Valtioita kaatuisi kuin ”dominopalikoita”.

Ho Chi Minhin Vietnam oli voittoisa, eikä mitään edellä mainitusta tapahtunut. Sen sijaan vietnamilainen sivilisaatio kukoisti hämmästyttävällä tavalla – huolimatta maksamastaan hinnasta: kolme miljoonaa kuollutta. Kaikki ne silvotut, epämuodostuneet, narkomaanit, myrkytetyt ja kadonneet.

Jos nykyiset propagandistit onnistuvat käynnistämään sotansa Kiinan kanssa, juuri kertomani on vain murto-osa siitä mitä tuleman pitää. Avaa suusi nyt!

Lähde: John Pilger / Global Research

John Pilger on australialais-brittiläinen toimittaja ja elokuvantekijä, joka on pitkän uransa aikana saanut lukuisia palkintoja työstään. Pilgerin verkkosivut: www.johnpilger.com.

Käännöstyö: Riitta Veijalainen

+++