Jos Ylen uutiset ahdistavat ja kaikki Netflixin elokuvat on katsottu, pitää löytää muita konsteja henkisen hyvinvoinnin ylläpitoon. Oopperaa pidetään eliitin huvina. Ei se mitään. Ilmoittaudut vain eliitin jäseneksi lippuluukulla! Musiikkitoimittajamme Veijo Murtomäki kävi katsomassa Puccinin kenraaliharjoitusta Aleksanterin teatterissa.
Tällainen on Turandot scifi-versiona
Teksti: Veijo Murtomäki
Itäisten kaukomaiden tenho on ollut sammumaton viimeistään Marco Polosta lähtien. Erityisesti muinainen Persia ja Kiina ovat kiehtoneet länsimailla, ja 1700-luvun alussa saatu Tuhannen ja yhden yön tarinoiden ensimmäinen käännös eurooppalaiselle kielelle – Antoine Gallandin ranskannos (1717) – kirvoitti chinoiserie-muodin sisustus- ja pukeutumiskulttuureissa, mutta myös teatteri- ja oopperataiteessa. Venetsialaisen näytelmäkirjailija Carlo Gozzin Turandotte (1762) levisi laajemmin Friedrich Schillerin saksannoksena (1802). Niinpä Turandot-oopperoita löytyy saksankielellä 1800-luvun mittaan liki kymmenen, viimeisenä Ferruccio Busonin versiona (1917). Italiassa Puccinin edeltäjä oli viulistisäveltä Antonio Bazzini omalla Turandot-versiollaan (1867).
Puccini oli ollut kiinnostunut aiheesta vuosia, mutta työ jäi lopulta kesken säveltäjän sairauden vuoksi. Tarinan kiinalaisprinsessasta, joka tappaa kosijansa, jos tämä ei osaa vastata oikein kolmeen arvoitukseen, on täytynyt inspiroida säveltäjää, jolla oli ”omallatunnollaan” jo useita naisroolihenkilöiden kaltoin kohteluita (Manon Lescaut, Tosca, Madama Butterfly); näistä Butterfly sijoittui jo eksoottiseen ympäristöön. Mainittakoon, että Milí Balakirevin sinfoninen runo Tamara (1881), joka perustuu Mihail Lermontovin runoon, kertoo vastaavan tarinan kaukasialaisen version: Tamara ottaa satunnaisen kulkijan linnaansa ja lemmenyön jälkeen heitättää tämän rotkoon.
Ottaen huomioon tarinan eksoottisen, persialais-kiinalaisen alkuperän, Suomen Kansallisoopperan ja nyt Opera Boxin Aleksanterin teatterissa esitettävän Puccinin Turandotin väliset erot eivät olisi voineet olla suuremmat. SKO:ssa nojaudutaan melko perinteiseen, kolonialisoituun kuvaan vuosituhansia vanhasta, olemukseltaan muuttumattomasta kulttuurista, mitä myös staattinen, samana pysyvä näyttämökuva vahvisti. Ville Saukkosen ohjaus Bulevardilla on runsaudensarvi, jossa futuristinen scifi-fantasia, Tähtien sota -muistumat, robotiikka, itämaiset taistelukohtaukset sekä vaihtuvat ja suggestiiviset taustakuvat synnyttävät visuaalisesti huikean elämyksen. Tämän parissa ei syntynyt tyhjää hetkeä.
Opera Boxin esityksestä 2.3. ei puuttunut myöskään ulkoista draamaa: egyptiläistenori Ragaa Eldin oli sairastunut eikä korvaavaa laulajaa ehditty saada vielä kenraaliin, joten kapellimestari Jonas Rannila lauloi urhoollisesti Calafin osuuden miltei kokonaisuudessaan. Ensi-illasta 3.3. eteenpäin Australiasta löydetty Calaf on mukana esityksissä. Ottaen huomioon Puccinin vaatiman ison kokoonpanon, Rannila sai pienemmän orkesterin, Sinfonietta Ariadnen, soimaan yllättävän hyvin. Helsingin filharmoninen kuoro sekä lapsikuoro kuulostivat riittävän voimallisilta ja iskeviltä tähän tilaan.
Ukrainalainen Oksana Nosatova oli tuhtiääninen, samalla soinniltaan varma ja kirkas naarastiikeri Turandot, joka täytti dramaattisen sopraanon vaatimukset täydesti. Johanna Nylund Liùna teki mielestäni tähän asti hienoimman roolisuorituksen, mitä olen häneltä kuullut: hän lauloi sopivasti hehkuttaen mutta säilyttäen aina äänen kauneuden. Brava! Niklas Spångberg oli vahva Timur; Pekka Kuivalainen Keisari Altoumana ja Tiitus Ylipää Mandariinina lauloivat nautittavasti. Jussi Vänttinen, Ville Salonen ja Petteri Loukio kolmikkona Ping-Pang-Pong toivat kerrankin italialaisten toivomaa commedia dell’arte -komiikkaa kokonaisuuteen joustavalla liikunnallaan ja oivallisella gestiikallaan. Erikseen täytyy mainita ninja-soturi, jonka akrobatiikka istui kokonaisuuteen paremmin kuin hyvin.
Esityksessä havainnollistettiin konkreettisesti sitä tosiasiaa, että Puccini kuoli 1924 kesken sävellystyön Liùn toisen aarian jälkeen kolmannen näytöksen alussa: esirippu ja tauko ilmoittivat kohdan, josta teosta jatkoi säveltäjän luonnosten pohjalta Franco Alfano, ja teos sai kantaesityksen 1926 itse Arturo Toscaninin johtamana.
Bulevardin esitys kannattaa ennen muuta nähdä, musiikista puhumattakaan!
Opera Boxin esitykset Aleksanterin teatterissa 3.–5.3. ja 8.-9.3.
Artikkelikuva Veijo Murtomäki
+++
