Ansiokkaan uran musiikkitoimittajana tehnyt Veijo Murtomäki liittyy Naapuriseuran Sanomien vakituisten avustajien joukkoon. Veijo on musiikkihistorian emeritusprofessori. Hän on kirjoittanut arvosteluja mm. Helsingin Sanomiin. Ensi töikseen hän kävi katsomassa oopperan Tallinnassa, naapurissamme.
Verdin upea oopperaharvinaisuus Jeanne d´Arc Estonia-teatterissa
Tallinnan Estonia-oopperatalossa on ollut viime vuosina verrattain ennakkoluuloton ja houkutteleva ohjelmisto. Olenkin palannut sinne kerran tai kahdesti vuodessa, sillä kiinnostavien teosten lisäksi talon esitykset ovat nousseet hyvälle keskieurooppalaiselle tasolle niin laulajien ja orkesterin kuin näyttämöllepanojen suhteen.
Helmikuun 3.:sta päivästä lähtien siellä on voinut nähdä Giuseppe Verdin suhteellisen harvinainen teos, säveltäjän seitsemäs ooppera Giovanna d’Arco (1845) eli Jeanne d’Arc. Itse näin 17.2. esityksen.
Estonian esitys on sillä tavoin tuttu ja turvallinen, että siinä ei nähdä monien keskieurooppalaisten oopperaohjaajien erikoisuuksien tavoitteluita, vaan se on näköistaideteos lähelle oopperan aiheen tapahtuma-ajankohtaa (1429) sijoittuvine taidokkaine pukuineen ja lavastuksineen pohjois-Ranskan eri paikoissa (Domrémy, Reims, Rouen).
Jeanne d’Arcin tarinahan liittyy ”100-vuotiseen sotaan” (1337–1453), jonka aikana englantilaiset valloittivat isoja osia Ranskaa, sekä neitsyeen innostamaan ranskalaisten joukkojen maansa takaisvaltaukseen.
Näyttävä, suorastaan komea esitys on virolais-italialaisen yhteistyön tulosta: muusikoiden pääosa ja kapellimestari Kaspar Mänd ovat Virosta, kun taas näyttämöohjaaja Marco Gandini, lavastaja Italo Grassi sekä puvustaja Anna Biagiotto tulevat Italiasta.
Esitys tarjosikin kosolti silmän ja korvan ruokaa. Orkesteri loi yhdessä leiskuvan kuoron kanssa oivallisen perustan Verdin värikkään ja täyteläisen partituurin sisältämille hienoille joukkokohtauksille ja pohjan laadukkaille, parhaimmillaan erinomaisille soololaulu- ja duetto-esityksille.
Italialainen tyyli oli sisäistetty. Paholaisten ja enkelien, jotka taistelevat Jeannen sielusta, tanssikohtaukset olivat oivallisia. Näkemässäni esityksessä nimiosan lauloi ukrainalainen, nykyään Estonian solistikuntaan kuuluva sopraano Elena Brazhnyk illan mittaan vahvistuvalla äänellään, jolla hän ylsi vaivatta korkeimpiin säveliin ja näytteli täyspitoisesti kehityksen viattomuudesta sotasankariuteen, syyllisyyteen ja lopun kirkastukseen.
Italialais-ecuadorilainen tenori David Esteban pääsi vauhtiin oikeastaan vasta oopperan loppupuolella, ja symboloi sitenkin heikkoa hallitsijaa, kuningas Charles VII:ttä. Mehis Tiits tulkitsi baritonillaan (joskin hänen sivunsa yllättäen väittää häntä tenoriksi?) auktoritatiivisesti Jeannen isää, Giacomoa, jonka vehkeily tytärtään vastaan oli välillä tosi masentava osa juonen kuljetusta.
Verdin Giovanna d’Arcon libretosta vastasi Temistocle Solera, jonka kanssa säveltäjä teki muutakin yhteistyötä. Soleran ongelma oli se, että Friedrich Schillerin näytelmän Orleansin neitsyt (1801) pohjalta kaksi muutakin italialaissäveltäjää oli jo tehnyt samaan oopperan: jokaisen lauluopiskelijan tuntema Nicolai Vaccai (1827) sekä äärimmäisen lahjakas, tuottelias ja suosittu, kymmenien oopperoiden mies Giovanni Pacini (1830).
Niinpä Solera halusi poiketa heidän linjastaan ja hän keksi omia ansioitaan väittäen, että ”näytelmäni on originaali”. Solera korosti Jeannen ja kuninkaan suhdetta, joka oli yltää avioliittoon asti, hän liioitteli isä Giaccomon harjoittamaa tyttärensä demonisointia sekä poisti lopun roviokuoleman ja pani neitsyeen kaatumaan taistelussa englantilaisia valloittajia vastaan, minkä jälkeen enkelikuoro vie hänet taivaisiin.
Pjotr Tšaikovskin Orleansin neitsyt (1881) on sen sijaan uskollisempi alkutekstille. Sveitsiläisen Arthur Honeggerin oratorio Jeanne d’Arc au bûcher (Jeanne d’Arc roviolla, 1938) kertoo nimensä mukaisesti sankarittaren viime hetkistä.
Verdin oopperan sisältö tarjoaa ainesta monenlaisille pohdinnoille. Ensinnäkin mieheksi pukeutunut nainen oli epäilyttävä kirkon silmissä ja hänen kykynsä johtaa ranskalaisjoukkoja voittoon koettiin ilman muuta mahdolliseksi vain paholaisen kanssa tehdyn sopimuksen seurauksena.
Pyhimysnaisen piti luonnollisesti olla tahraton eikä hän voinut antautua maalliselle rakkaudelle. Isä Giacomo haluaakin luonnollisesti varjella tyttärensä puhtautta, mitä hän herkeämättä epäilee, koska tytär viettää öitä metsässä rukoillen Neitsyt Mariaa ja saaden ilmestyksiä Ranskan vapauttamisesta.
Ehkä isän ja tyttären välillä on kilpailuasema, kenties muitakin jännitteitä, sillä tytär ei voinut nousta isänsä yli. Epätavallinen ja voimakas nainen oli totta kai uhka myös miesten ehdottomalle yliasemalle sosiaalisessa järjestyksessä. Polttaahan tällainen noita piti 1500-luvun Ranskassa, oli hän sitten maansa vapauttaja tai ei. Verdin oopperan esitykset jatkuvat Estonia-teatterissa 12.3. klo 17.00, 18.3. ja 31.3.klo 19.
2 kommenttia julkaisuun “Musiikkitoimittaja Veijo Murtomäki Naapuriseuran Sanomiin”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Kiitos jutusta. Musiikki voi niin halutessa yhdistää kansoja ja rakentaa siltoja kulttuurien välille. Valitettavasti tietyt ihmisryhmät ovat ottaneet sen poliittiseksi aseekseen, kuten eri puolilla Eurooppaa vuoden mittaan on saatu nähdä. Myös Suomessa. Tšhaikovskia tai Šostakovitšia ei normaalijärkinen ihminen kykene pitämään syyllisinä Ukrainan konfliktiin, mutta tähän lopputulemaan on päädytty Kiovan hallinnon alueilla ja mm. Puolassa, Saksassa, Britanniassa ja Italiassa. Fanaattisen vihan ja rasismin soisi pysyttelevän mahdollisimman kaukana kulttuurista – vaikkakin taiteen sinänsä on tarpeen heijastaa yhteiskunnan tilaa laajemminkin. Nyt olisikin äärimmäin tärkeä tilaisuus rauhanomaiselle kulttuurille, niin tekijäin kuin kokijain mielissä.
Kiitos kommentista! Minusta on häpeällistä, että musiikista tehdään irvokas sotanäyttämö ja viedään siltä mahdollisuus lähentää ihmisiä eri maista ja etnisiteeteistä. Tälläkin tavalla lähennytään natsismia, jossa oli kielletyt kirjansa, joista osa poltettiin varmuudeksi, rappeutunut taide ja rappeutunut musiikki sekä joukko kirjailijoita, taiteilijoita ja muusikoita, jotka joutuivat lähtemään maasta tai elämään sisäisessä diasporassa. Emme ole Euroopassa enää kovin kaukana tästä tilanteesta. Nyt vasta voi sanoa, että Oswald Spenglerin kirja Länsimaiden perikato (1918, 1922; suom. 1961) alkaa olla realiteetti, sata vuotta kirjoittamisen jälkeen.