Nimeni on Vasili

Punaisen torin Kuiskaaja

Minun nimeni on Vasili. Ei tietysti todellinen nimeni, koska päätoimittaja haluaa suojella minun henkilöllisyyttäni. Hän ehkä ajattelee, että minusta tulisi Veikko Viisi, Kunto Kalpa tai peräti Liimatainen., joku kuuluisan nimimerkin kaltainen. Sitä en tiedä, mutta julkisesti olen ”Punaisen torin Kuiskaaja”.

Olen venäläinen, vanhaa sukua ja kaukaa. Asun kadun kulmassa, josta on matkaa Punaisen torin portille 2300 askelta, pitkän päivän väsyttämälle miehelle iltaisin 3000. Virastooni, tai kaikin puolin mukavasti sijoittuneelle työhuoneelleni, matkaa on torilta toiseen suuntaan saman verran. Liikun lähellä paikkoja, joissa voi kuulla Kremlin sykkeen, sillä se sykkii, vaikka jos katselen suomalaisia medioita, muurien sisäpuolella on ainoastaan похоронное бюро tai морг – hautaustoimisto tai ruumishuone. 

Perustavan laatuisia seikkoja, arvelen: Olen Venäjää rakastava venäläinen, joka voi sydämestään sanoa, että rakastaa myös Suomea, sitä Suomea jonka opin tuntemaan, hyvin ja joka nyt näyttää kadonneen horisontin taakse, ehkäpä kuuden tai kahdeksan sadan kilometrin päähän alkuperäisestä paikastaan, kuka tietää. Ihailin yksinkertaisia suomalaisia – en tarkoita älyllistä vaan elämäntapoihin liittyvää yksinkertaisuutta tai selväpiirteisyyttä – ja syntyi kestäviä ystävyyksiä yli kaikkien mahdollisten rajojen. 

Monia vuosia sitten vuokrasin kesämökin Sysmästä, lähellä siellä silloin asunutta tuttavaani. Hän on jo kuollut, ja minä lopetin vierailut sillä seudulla, mutta sain hänen kauttansa monia suomalaisia ystäviä, tai kuten nyt kuuluu sanoa ”kontakteja”. Sillä tavalla vähitellen akklimatisoiduin suomalaisuuteen, sellaiseen suomalaiseen ilmapiiriin, joka nykyaikaisia medioita seuratessa tuntuu kaukaiselta.

Älkää loukkaantuko, sillä vika saattaa olla minussa, minun näkökulmassani, tai sitten mediassa, jota seuraan, ja kysyn joka päivä: ”Uskovatko he tuon kaiken?” Tai, jos loukkaannutte, sanokaa: ”Vasili, se venäläinen, pitäähän se tietää!” Minä en loukkaannu, vakuutan. Vielä tunnustan, että olen putinisti. En trolli vaan Venäjää johtavaa miestä kunnioittava henkilö. Ihailenko häntä? Pitää miettiä asiaa oman psyykeni läpivalaisun jälkeen.

Eilen sain silmiini helsinkiläisen iltapäivälehden lööpin, jossa oli kuolleiden ihmisten valokuvia ja otsikko, että he ovat Putinin pahuuden uhreja. Niinkö se on, niinkö suomalaiset ajattelevat, tai saadaan ajattelemaan? Aika on paha, ja minulle, joka olen sekä putinisti että gogolisti, nousee ajatuksista lause: Kaikki maailmassa kestää vain hetken. Se on Nikolai Gogolin kirjoittama lause, vähän epätarkka, muistinvarainen, mutta oikein hyvä lause.

Olen nyt melkein esitellyt itseni. Muutama fakta puuttuu, sen jälkeen voimme siirtyä itse asiaan. Opiskelin vähän journalistiikkaa ja paljon historiaa. Senkin vuoksi suren teidän korkean poliitikkonne puheita – en tarkoita hullunkurista väitettä sodan tai sotien voittamisesta, vaan historian monien kerrostumien tutkimista ymmärryksen kehittämiseksi, vaikkapa pelkästään sen tietämiseksi, että sekä viha että pelko saavat ajatuksen horjumaan vaarallisiin suuntiin ja suun purkamaan sanoja, joita ei voi nielaista takaisin. Olen melankolinen luonne, ja siksi nousi mieleeni kuin automaatista kysymys, puhuuko hän samalla tavalla omalle lapselleen kuin omalle kansalleen? 

Aion kävellä kotiin yli sen aukion, missä niin paljon on tapahtunut ja tapahtuu, kuten V. Majakovski kirjoitti, jokainen kivi Leniniä muistaa. Katson onko tuttu kuppila vielä auki. Näkyy olevan, ja ylhäällä istuu kollegani. Pavel, hauska veikko, rakastaa olutta. 

Hyvin vaatimattoman näköinen paikka, mutta joskus ulkonäkö pettää.

Ruokalista, olkaa hyvä!

+++

+++