Revanssi Risto Rytille?

Yliopisto-lehden toimituspäällikkö Arja Tuusvuori on kirjoittanut lehtensä numeroon 4/2026 koosteen otsikolla Oikeutta sodan jälkeen: Miksi Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä kannattaa kiinnostua 80 vuotta myöhemminkin?

Ulkopuolisina asiantuntijoina on kuultu kolmea Helsingin yliopiston tutkijaa: yhteiskuntafilosofian tutkijatohtori Minna-Kerttu Kekkiä, kansainvälisen oikeuden dosentti Marja Lehtoa ja poliittisen historian emeritusprofessori Kimmo Rentolaa.

Ilmeisenä tavoitteena on synnyttää lukijassa mielikuva, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli oikeuspoliittisesti laiton ja epäreilu ja ettei tuomittujen kohdalla ollut kyse aidosta syyllisyydestä vaan jonkinlaisesta sijaissyyllisyydestä, kun jotkut oli hävinneen osapuolen joukosta syyllisiksi löydettävä.

Tuusvuoren teksti on hämmentävän vahvasti asenteellista, kun puhutaan kuitenkin jo varsin kaukana historiassa olevista asioista. Neuvostoliiton hajoamisestakin on jo reilut 35 vuotta. On vaikea välttää tuntemusta, että jutulla halutaan antaa nykyisille ikäluokille tiedoksi sama kunnianpalautus, joka tuomituille järjestettiin viimeistään siinä vaiheessa, kun tuomioista oli puolet kärsitty.

Kuin ihmeen kaupalla Adolf Hitlerin kanssa sotimisesta itsenäisenä selvinnyt Suomi ei tunnetusti arvioinut koskaan vapaaehtoisesti vuosien 1939–1944 ratkaisuja, vaikka presidentti J.K.Paasikivi hiukan komenteli tuhmimpia jättämään seuraavat vaalit väliin. Sotasyylliset palasivat hekin lähes kaikki vastuullisiin tehtäviin kuin sitä korostaen, ettei kukaan ollut todellisuudessa syyllistynyt muuhun kuin Suomen etujen ajamiseen hankalissa olosuhteissa.

Miksi Arja Tuusvuori tai joku nimettömänä pysyttelevä taustatoimija on pitänyt tällaista uutta kierrosta tärkeänä? Siksikö, että Suomi on taas ryhmittymässä Venäjän vastaiseen sotilaalliseen rintamaan sekä Naton täysjäsenenä että Yhdysvaltain kanssa DCA-sopimuksen tehneenä pikkumaana, joka on tarjonnut alueensa suurvallan sotatoimille ilman veto-oikeutta?

Eduskunnassa on parhaillaan käynnissä prosessi, jolla muodolliset esteet ydinaseiden tuomiselle Suomeen poistetaan lainsäädännöstä ja DCA-sopimuksen vaarallisin elementti voi realisoitua ilman juridista hiustenhalkomista. Yliopisto-lehti ei varmaankaan ole kansallisen mediavaikuttamisen eturintamassa, mutta ehkä Mediapoolissa on haluttua varmistaa ja vahvistaa myös akateemisen kotirintaman asenteita.

* * *

Tuusvuori tavoittelee kunnianpalautusta korostamalla sotasyyllisyyteen liittyneiden oikeudenkäyntien juridisia ongelmia ja sitä, että kysymys oli Neuvostoliiton ja suomalaisten kommunistien mielessä kyteneestä kostonhalusta enemmän kuin aidosta syyllisyydestä mihinkään väärään. Saahan näin uskoa ja ajatella, mutta se onnistuu vain tekemällä Suomesta jonkinlainen erikoistapaus toisen maailmansodan loppuselvityksissä.

Kuvio on tuttu ja moneen kertaan käytetty: rauhaa rakastavalla Suomella ei ollut vaihtoehtoja, kun vain Saksa lupasi auttaa, kun Suomi lupautui ja sitoutui Neuvostoliiton vastaisen sotaretken kanssasotijaksi, päästi saksalaiset joukot Suomeen ja jätti sikseen haihattelut brittien ja jenkkien tuesta.

Todellisuudessa Suomi ei ollut erikoistapaus missään muussa suhteessa kuin siinä, että  Josif Stalin jätti sotilaallisesti antautuneen Suomen miehittämättä. Meillä on haluttu ajatella, että se johtui vain suomalaisten kovasta vastaan tappelemisesta eli Stalin ei uskaltanut edes yrittää.

Asiakirjoista ei tiettävästi ole löytynyt Stalinin salaisia ajatuksia Suomesta, mutta todennäköisesti tyytyminen sotasyyllisten oikeudenkäyntiin sen sijasta, että suomalaisten ylin sodanjohto olisi Nürnbergin tyyliin hirtetty, johtui kokonaistilanteesta, jossa Suomi oli lopulta pieni tekijä. Ei aivan merkityksetön, mutta pieni koko sodan näkökulmasta.

Juridinen jossittelu on valittu Suomessa päälinjaksi siksi, ettei poliittisten ja sotilaallisten päättäjiemme täsmällistä vastuullisuutta ole haluttu sen paremmin analysoida kuin myöntääkään. Eihän suomalainen voinut syyllistyä mihinkään väärään, jos soti oman isänmaan puolesta. Liittoutuneiden puolella ei ajateltu näin.

Kuten Rentolakin joutuu toteamaan, myös britit kannattivat oikeudenkäyntiä. Ei se tietämättömyydestä johtunut vaan siitä, että ratkaisu oli linjassa itse Hitlerin Saksan kohtelun kanssa. Brittienkin näkökulmasta Suomi oli Hitlerin apuarmeija, vihollinen siinä missä Saksankin armeija. Miksi sitä olisi kohdeltu pehmeämmin kuin pääsyyllistä? Toki joku Winston Churchill saattoi laskelmoida, että Suomesta saadaan paras puskurivaltio, kun toimitaan pehmeästi ja unohdetaan Hitlerin peesaaminen mahdollisimman pian.

* * *

Kuten Marja Lehto muistuttaa, suomalaisten syyllisyyden arvioinnissa painoi erityisesti se tosiasia, ettei Suomen armeija pysähtynyt vanhalle rajalle, vaan lähti tavoittelemaan Saksan ideologisessa ja sotilaallisessa peesissä Suur-Suomea Neuvostoliiton alueen kustannuksella. Suomen päättäjät muuttuivat liittoutuneiden silmissä natsien veroisiksi, varsinkin kun Suomelle oli varattu merkittävä rooli mm. Leningradin tuhoamisessa.

Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin saattoi pelastaa oikeudenkäynniltä paitsi suuri kansansuosio, myös vanhan sotilaan varovaisuus, jonka takia marsalkka muuttui Leningradin piirityksen aikoihin kovin passiiviseksi. Ehkä Stalin otti tämän eleen huomioon.

Arja Tuusvuoren juttukokonaisuuden suurin ongelma on epähistoriallinen ”Suomen tapauksen” irrottaminen kokonaisuudesta sillä ajatuksella, että syytöntä näytteleminen muuttuu oikeutetuksi syyttömyydeksi. Moiseen ei luulisi ainakaan poliittisen historian ammattilaisilla olevan tarvetta, onhan Suomen sisällissotakin nykyään yleisesti ja perustellusti tulkittu yhdeksi ensimmäisen maailmansodan sivunäyttämöksi, jolla päärooleissa olivat keisarilliset Saksan ja Venäjän armeijat, joista jälkimmäinen muuttui aika yllättäen Leninin puna-armeijaksi.

Suomi alistui 1918 Saksan vasalliksi, jotta valkoisten voittajien valta ei olisi ollut joutunut uhatuksi miltään suunnalta. Samalla tavalla Suomi alistui 1941 Hitlerin Saksan vasalliksi, jotta 1918 saavutettu valkoisten voitto ei olisi jäänyt hävityn talvisodan tosiasioiden armoille. Molemmilla kerroilla päätökset olivat tarkkaan harkittuja ja osa päättäjistäkin samoja.

Kirjoitukseni otsikko provosoi tahallaan

Oikeasti kukaan ei enää välitä Risto Rytin tai Väinö Tannerin maineesta enempää kuin Köyliön kirvesmies Lallin tai sotilasdiktaattori Klaus Flemingin nykyisestä arvostuksesta. Sen sijaan siitä voidaan välittää, ettei kukaan rupea rakentelemaan yhtäläisyysmerkkejä presidentti Alexander Stubbin ja Rytin tai Petteri Orpon ja sodanaikaisten pääministereiden Jukka Rangellin ja Edwin Linkomiehen todellisten tekojen välille. Ne kun ovat häkellyttävän samansuuntaisia, vaikka tänä päivänä Suomi on alistunut fasistisen Saksan sijasta kohti fasismia luisuvan Yhdysvaltojen vasalliksi. Kuten koko EU Saksan johdolla.

Sotien voittajat määrittelevät sen, minkä lakien mukaan – jos minkään – hävinnyttä kohdellaan. Suomi tukee tällä hetkellä esimerkiksi Israelin kansanmurhaan tähtääviä sotia Gazassa ja Libanonissa. Se, ettei Suomi osallistu aktiivisesti sotatoimiin Gazassa tai Ukrainassa, on syyllisyyden näkökulmasta sivuseikka. Asekaupat Israelin kanssa tekevät jo yksinään meistä osasyyllisen.

Sotasyyllisyyden ratkaisee historiallisesti se, mille tai minkä puolelle asetutaan kansakuntana. Juuri nyt ei näytä hyvältä. Olemme jälleen historian pahisten puolella. Sellaisen tajuaminen tai kiistäminen ratkaisee loppujen lopuksi yksilöiden jälkimaineen. Ehkä myös kansakuntien ja valtioiden.

Kansanmurhan tukeminen ei koskaan näytä hyvältä.

Kuva: Kalle Sjöblom, värien lisäys CopperKiDD, lähde Wikimedia Commons, lisenssi CC BY-SA 4.0