Uusi maailmanjärjestys: tähtisumusta uusien tähtien keskinäisiin vetovoimiin

Erikoislähettiläs Heikki Talvitien artikkeli on ilmestynyt blogina 4.11.2023 Suomen Geopoliittisen Seuran julkaisussa.

Yksi kansainvälisen politiikan kestoaihe viime vuosina on ollut ”uusi maailmanjärjestys”. Neuvostoliiton hajottua Yhdysvallat jäi yksin supervallaksi, joka kykeni käyttämään politiikkansa jatkona sotilaallista voimaansa ilman, että sen tarvitsi ottaa huomioon mitään vastavoimaa omalle sotilaalliselle tai taloudelliselle potentiaalilleen.

Samalla lännessä valtasi alaa käsitys, että kylmän sodan voitti länsi ja sen ideologia, liberaali demokratia. Tästä vedettiin se johtopäätös, että kaikkien valtioiden tuli siirtyä liberaalisen demokratian piiriin lännen johdolla. Syntyi poliittisen ja sotilaallisen painostuksen aika niitä kohtaan, jotka eivät olleet valmiit omaksumaan tätä lännen mantraa.

Varsinkin Yhdysvalloissa mutta myös muualla lännessä vahvistui käsitys siitä, että diktaattorien valtaa vastustavat ovat demokraatteja. Euroopan unionissa kehitettiin ideologia, jonka mukaan lännen arvot olivat demokratia, oikeusvaltio ja ihmisoikeudet. Nämä olivat ne aseet, joilla maailma tuli saada kokonaisuudessaan lännen etupiiriksi.

Euroopan unionissa tätä pyhää kolminaisuutta on markkinoitu arvoina. Ei ole erityisemmin käsitetty sitä, että nämä kolme suuretta ovat välineitä arvojen tuottamiseksi. Olisikin varsin kiireellisesti kyettävä kehittämään eurooppalaisten arvojen kokonaisuus, joita näillä kolmella välineellä pyritään edistämään.

Lännen ulko- ja turvallisuuspolitiikka kääntyi interventioiden aikakauteen. Afganistan, Irak, Libya ja Syyria joutui sotatoimien kohteeksi, ja useissa muissa maissa vaihdettiin valtiojohto sillä silmällä, että uusi johto vastaisi paremmin lännen etuja.

Talouden ja kaupan alalla uskottiin globaaliin politiikkaan. Kauppatiet piti perustaa globaalille alustalle, jolla markkinat ratkaisisivat kaupan suunnan. Yhdysvalloissa lähdettiin siitä, että sen suuret kotimarkkinat antaisivat etulyöntiaseman myös maailmanmarkkinoilla. Palvelusektori nähtiin uuden kehityksen keskiössä, ja teollisuustuotantoa alettiin siirtää matalan palkan maihin. Näissä maissa kopioitiin lännen tuotteita, kun oma tieteellinen kapasiteetti ei yltänyt omien ratkaisujen tuottamiseen. Patenttioikeus ei ulottunut kehittyvien maiden piiriin.

Globaali talousidea järkkyi, kun huomattiin, että lännen taloudet alkoivat taantua tuotannon siirryttyä kehittyviin maihin. Niiden piirissä alkoivat myös varallisuuden kasvaessa oman tutkimuksen tulokset tuottamaan uutta varallisuutta. Yllätykseksi tuli sekin, että diktatorisesti hallitut valtiot voivat ottaa omaan yhteiskuntaansa elementtejä markkinataloudesta. Varsinkin Kiinan talouskasvu oli muihin valtioihin nähden ylivoimaista, ja Kiina alkoikin tuottaa massamaisesti myös lännen yhteiskunnille tärkeitä tuotteita.

Tässä vaiheessa lännessä alettiin vetää nuoria takaisin pois globaaleista markkinoista. Ajatuksena oli eristää kehittyvien maiden taloudelliset ja kaupalliset suhteet globaalista kilpailusta. Lännen poliittiset ja sotilaalliset organisaatiot alkoivat laajentua nyt uhaksi käsitettyjen valtioiden rajoille. Siten Euroopan unioni ja Nato laajenivat Venäjän rajoille, ja Itä-Aasiaan perustettiin useita sotilaallisia organisaatioita Kiinan vaikutusvallan patoamiseksi. Nato on nyt laajenemassa Aasiaan, mistä merkkinä on yhteistyö Japanin ja Etelä-Korean kanssa. Euroopan unioni on ilmoittanut uusista jäsenkandidaateista, joiden jäsenyydellä estettäisiin Venäjän ja Kiinan vaikutusvallan leviäminen Euroopassa.

Kiina on varallisuuden kasvaessa aloittanut merkittäviä infrastruktuuriprojekteja kehittyvissä maissa. Useissa maissa Kiina on lainoittanut näitä omia hankkeitaan. Jos maa, jonka infraa Kiina on rakentanut, ei ole kyennyt suoriutumaan velkajärjestelyistä, Kiina on ottanut uutuuskohteet omaan kontrolliinsa pitkällä sopimusajalla. Kiinan osalta voidaan todeta, että lännen laaja pakotepolitiikka, jonka tarkoituksena on ollut osittain horjuttaa niin Kiinan kuin Venäjänkin yhteiskunnan ja johtoeliitin asemaa, on ollut pahasti myöhässä. Kiinan vaikutusvallan neutralisoiminen maailmanmarkkinoilla on jo nyt toivoton tehtävä, ja lännen pakotepolitiikka onkin ajanut kehittyvän etelän lähemmäksi Kiinaa ja Venäjää, jotta lännen hegemoniaa vähennettäisiin kehittyvien maiden markkinoilla ja resurssien käytössä.

Yhdysvallat on pyrkinyt luomaan merkittäviä alueellisia ryhmittymiä sellaisten valtioiden ympärille, jotka ovat lännen kannalta lupaavia yhteistyökumppaneita. Yhteiskuntamallilla ei ole ollut kovin suurta merkitystä. Yhdistyneiden kansakuntien äänestystuloksista on sitten vedetty johtopäätöksiä, onko länsi vai toisaalta Kiina ja Venäjä kyennyt keräämään enemmän tukijoita omaan leiriinsä. Useat maat, joiden joukossa ovat muun muassa Intia ja Brasilia, katsovat voivansa osallistua etujensa mukaisesti välillä Yhdysvaltain kutsumaan kokoukseen tai sitten Kiinan johtamiin kokouksiin. Merkittävä uusi voimakeskittymä on ns. BRICS-maat, joiden potentiaali ja merkitys maailmanmarkkinoilla on huomattava. BRICS on myös laajentumassa.

Kuten huomataan, niin tämä kehityskulku on rikkonut enemmän kuin yhdistänyt, ja maailmassa käydään nyt hegemoniataistelua, joka on jo aloittanut kaksi paikallista ja vaarallisesti eskaloitunutta sotaa, nimittäin sodat Ukrainasta ja Lähi-Idästä.

Kohti uusia tähtiä

Yhdysvallat on edelleen kirkkain tähti maailman valtioiden joukossa. Mutta Yhdysvallat on pahasti jakautunut sisäpolitiikassaan ja on toisaalta ottanut kantaakseen kaikilla mantereilla turvatakuita siitä riippuvaisille valtioille. Mihin Yhdysvaltain resurssit ja päätöksenteko yltävät maailmassa, jossa sen johtoasemaa uhataan kaikkialla? Yhdysvalloissa on ensi vuonna presidentinvaalit, jota varten molemmilla puolueilla on vanhat ehdokkaat. Heidän kannatuksensa on sinällään ylivoimaista muihin kandidaatteihin nähden, mutta sekä Joe Bidenilla että Donald Trumpilla on ongelmia, jotka vaikuttavat negatiivisesti heidän kannatukseensa Yhdysvaltoja kokonaisuudessaan arvioitaessa.

Yhdysvallat katsoo edelleenkin, että sota ja rauha maailmassa ovat sen käsissä. Siksi rauhantunnustelut Ukrainan sodassa eivät ole Israelin tai Turkin välityksellä onnistuneet. Sama tilanne näyttää pätevän Lähi-Idän suhteen. Alueelle on tuotu sen verran amerikkalaista sotapotentiaalia, että jokainen vastustaja joutuu miettimään tarkkaan omia liikkeitään. Tämä antaa Israelille mahdollisuuden pyrkiä tuhoamaan Hamas, ja siinä yhteydessä Israel riskeeraa koko palestiinalaisväestön olemassaolon. Tähän politiikkaan on lähes koko Eurooppa yhtynyt. EU-valtioiden johtajat toinen toisensa jälkeen ovat käyneet kumartamassa Israelin sodanpäämäärille. YK:n tulitaukoäänestyksessä silti nähtiin jo lännenkin piirissä erilaisia taktisia äänestyskäytäntöjä. Arvoihin perustuva ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa viettää kaksinaismoraalin suurta juhlaa.

Yhdysvallat on jo jonkin aikaa alkanut lähestyä Kiinaa. Pekingissä ovat vierailleet ulkoministeri Blinken, ilmastodiplomatiaa hallitseva John Kerry ja myös Yhdysvaltain kauppaministeri. Kaiken kukkuraksi yksi amerikkalaisten Kiina-myönteisen politiikan luojista, Henry Kissinger, vieraili Pekingissä, vaikka ikää on jo yli 100 vuotta. Jos Kiinan ulkoministerin suunniteltu Washingtonin vierailu onnistuu, voidaan ajatella liennytystä näiden kahden suurvallan välillä ilmasto- ja kauppapolitiikassa. Varmasti myös Taiwan on agendalla ja ulkoministerien kautta koko kansainvälisen politiikan kirjo. Haarukassa on huippukokous Bidenin ja Xi´n kesken.

Kiina

Kiina on siis nyt Yhdysvaltain haastaja. Nämä kaksi ovat omassa kategoriassaan. Yleisesti katsotaan, että Kiina on nouseva ja Yhdysvallat laskeva supermahti. On kuitenkin varmuuden vuoksi oltava varovainen arvioissa. Yhdysvaltain talousjärjestelmä on joustava, Kiinan perimmältään byrokraattinen. Dollari on edelleen maailman valuutta, ja sen korvaavalla järjestelmällä ei ole helppo tie syrjäyttää Amerikan valuuttaa.

Kiinan voima perustuu tietenkin väkilukuun ja sisämarkkinoiden laajuuteen. Myös tuotannossa on jo Kiinan omaa teknologiaa. Kiina on lisäksi onnistunut esittämään maailmannäyttämöllä kärsivällistä osapuolta, jolla ei ole kiirettä nousta hegemonian huipulle, mutta toisaalta se hiljaisesti viestittää vakaumustaan onnistua tässä tehtävässä ajan kanssa. Tämä strategia luo Kiinalle rauhanomaisemman käytösmallin kuin Yhdysvalloille, jonka voimapolitiikka tuodaan aina paikalle, kun sen vaikutusvaltaan keskittyneet valtiointressit ovat uhan alla. Kiinan suurin ongelma koskee sen profiilia Itä-Aasiassa, missä Taiwan on iso ongelma ja Kiinan pyrkimys laajentaa vaikutusvaltaansa Kiinan merellä toinen muita valtioita huolestuttava trendi.

Kiinalla on strateginen kumppanuus Venäjän kanssa. Lännen pakotepolitiikka ja eristämispolitiikka on tuonut Kiinan ja Venäjän kumppanuuteen myös selvästi taktisia elementtejä. Ei ole näköpiirissä, että tämä kumppanuus väljähtyisi kovin nopeasti, siitä pitää lännen politiikka huolen. Kiinasta on tullut merkittävä tekijä niin Euroopan kuin Lähi-Idän politiikassa. Euroopassa tuki Venäjälle antaa Kiinalle mahdollisuuden levittää vaikutusvaltaansa myös niihin järjestelyihin, joita Ukrainan sodan johdosta tullaan myöhemmin aikaansaamaan. Mikäli Yhdysvallat jossain vaiheessa olisi kiinnostunut Ukrainan sodan lopettamisesta, siinä ainoa merkittävä kumppani olisi Kiina. Venäjällä on tietenkin omaa vaikutusvaltaa siihen, että sen edut tullaan mahdollisessa järjestelyssä ottamaan huomioon, mutta Venäjäkään ei voi olla täysin välinpitämätön Kiinan mahdollisille avauksille.

Kiinan asema BRICS-maiden joukossa on sen selvä vahvuus. Kun sen enempää Yhdysvalloilla kuin Euroopan unionillakaan ei ole pääsyä tähän seuraan, on BRICS-maiden vaikutusvallan kasvu suoranainen etu Kiinalle. Samoin Afrikan maiden toinen itsenäisyysaalto eli pyrkimys taloudelliseen itsenäisyyteen, suuntautuu lännen entisiä siirtomaavaltoja vastaan ja on siten edullinen Kiinalle. Kolmantena kategoriana on maita, jotka pyrkivät olemaan puolueettomia kahden suuren hegemoniataistelussa. Ne ovat poissa lännen vahvuudesta ja ovat siten Kiinalle eduksi.

Venäjä

Neuvostoliitto menetti kansainvälisen statuksensa Gorbatshovin uudistuspolitiikan vuoksi, ja lopulta tuon uudistuspolitiikan tuloksena Neuvostoliitto hajosi. Jeltsin nousi valtaan omalla politiikallaan mutta joutui lopulta riippuvaiseksi lännen taloudellisesta avusta. Jeltsinin kampanja vuoden 1996 presidentinvaalissa rahoitettiin lännen toimesta IMF:n kautta. Jeltsin ei myöskään ollut enää toisella kaudellaan kovin toimintakykyinen.

Vladimir Putinin tullessa presidentiksi Venäjä ei ollut enää amerikkalaisten silmissä valtio, joka tulisi ottaa huomioon Yhdysvaltain omia intressejä hahmoteltaessa. Putinin kaksi ensimmäistä kautta oli kaavailua siitä, olisiko Venäjällä mahdollisuutta päästä osapuoleksi lännen organisaatioihin. Tälle ajalle osuu Nato-Venäjä -neuvoston luominen. Neuvosto ei kuitenkaan koskaan osallistunut Naton substanssin käsittelyyn, ja sekä Naton että EU:n laajeneminen varsinkin vuosina 1999 ja 2004 sai Putinin vakuuttuneeksi siitä, että Venäjälle ei tulisi paikkaa lännen organisaatioissa. Frustraatio tuli esiin Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007.

Medvedevin tultua presidentiksi vuoden 2008 alusta länsi tunnusti Kosovon itsenäisyyden emämaa Serbian vastustuksesta huolimatta. Kun sitten Naton Bukarestin huippukokous keväällä 2008 antoi Georgialle ja Ukrainalle periaatteellisen lupauksen Nato-jäsenyydestä, se katkeroitti sekä Georgian presidentti Saakashvilin että Venäjän pääministeri Putinin. Saakashvili oli odottanut jotain konkreettista jäsenlupausta, ja Putin puolestaan odotti ilmoitusta siitä, että Nato ei laajenisi Georgiaan eikä Ukrainaan.

Saakashvili komensi armeijansa aloittamaan tykistötulen Etelä-Ossetian pääkaupunkiin Tskhinvaliin iltayöstä 7.8.2008. Tarkoituksena oli nopealla hyökkäyksellä sulkea Rocki-tunneli, joka oli ainoa tie Kaukasus-vuorten läpi Etelä-Ossetiaan. Venäläiset olivat kuitenkin jo tulleet tunnelin kautta Etelä-Ossetiaan, ennen kuin georgialaiset ehtivät sen sulkea. Varsin heikko Venäjän armeija löi Georgian voimat kolmessa päivässä. Yhdysvaltain ja Venäjän yhteistyöllä kriisi laukaistiin, ja venäläiset tunnustivat Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden emämaa Georgian vastustuksesta huolimatta. Venäläiset vetosivat tässä Kosovo-ratkaisuun ennakkotapauksena.

Medvedevin presidenttikaudella Venäjä ja Kiina pidättyivät YK:n turvallisuusneuvoston Libya-päätöslauselmasta äänestettäessä. Tämä tarkoitti sitä, että länsimaat saivat YK:n mandaatin aloittaa sotatoimet presidentti Gaddafin hallintoa vastaan. Pääministeri Putin totesi myöhemmin, että länsi ylitti valtuutensa Libyassa, kun Gaddafi tuli murhatuksi.

Putinin mukaan Medvedev oli osoittanut heikkoutta länttä kohtaan, joten hän ei enää sallinut Medvedeville toista kautta vaan tuli jälleen valituksi presidentiksi vuonna 2012. Tästä alkoi presidentti Putinin politiikka, jonka päämääränä oli nostaa Venäjä jälleen suurten joukkoon. Länsi aseisti ja koulutti Ukrainan asevoimia, ja vuonna 2014 Maidanin tapahtumat johtivat presidentti Janukovitshin pakoon. Venäjä miehitti siinä tilanteessa Krimin niemimaan, ja kapinaliikkeet aktivoituivat Donbasin alueella. Länsi aloitti Venäjän eristämispolitiikan, jolla pyrittiin vaikuttamaan nimenomaisesti presidentti Putinin lähipiiriin. Aloitettiin massiivisiin pakotteisiin johtaneen politiikan kausi, jolla pyrittiin nujertamaan Venäjän taloudellinen selkäranka.

Ukrainan osallistuttua Nato-harjoituksiin Mustalla merellä Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2.2022, jolloin länsi aloitti suuret asetoimitukset ja avustuspaketit Ukrainalle. Venäjän tavoitteena näytti olleen presidentti Zelenskyn syrjäyttäminen, minkä johdosta yksi hyökkäyssuunta oli kohti Kiovaa. Hyökkäys sinne oli kuitenkin pienin joukoin aloitettu ja hätäisesti valmisteltu, joten se epäonnistui. Siinä vaiheessa näytti vielä mahdolliselta saada aikaan aselepo. Turkin välityksellä toimitettu ja Venäjän ja Ukrainan kesken parafoitu paperi lähti siitä, että Zelensky oli sopimuksen toinen osapuoli. Vaikka läntiset suurvallat eivät hyväksyneet Turkin välitystä, niin tulokseksi jäi Zelenskyn status neuvotteluosapuolena. Aloite kuitenkin raukesi.

Venäjä on liittänyt itseensä Krimin niemimaan sekä sittemmin myös Donbasin alueita ja miehittää osia muistakin alueista. Lisäksi Venäjä miehittää Ukrainan rannikkoa siten, että Ukrainalla on nyt käytössään vain Odessan satama ja kaksi muuta satamaa Odessan länsipuolella. Rintamalinja on vakiintunut, eivätkä kummankaan osapuolen yritykset saada läpimurtoja vastustajan asemiin ole onnistuneet. Ukrainan vastahyökkäyksen tyrehtyminen antoi Venäjälle mahdollisuuden ottaa aloite jälleen käsiinsä.

Venäjä on kestänyt yllättävän hyvin lännen pakotepolitiikan vaikutukset ja on kehittänyt kaupallisia suhteita Kiinaan ja kehittyviin maihin päin. Venäjän aseteollisuus käy sodanajan teholla, mutta silti ammuksia ja muuta sotamateriaalia puuttuu rintamilta. Miehistötappioita kyetään tasoittamaan uusilla rekrytoinneilla. Venäjä ei ole käyttänyt Ukrainassa strategisia aseitaan. Niitäkään ei ole liiaksi varastossa, joten ne on ilmeisesti jätetty sen varalle, että alkaisi sota Venäjän ja lännen välillä.

Venäjän viiteryhmä on selvästi BRICS-maat, ja ryhmä on vahvistumassa. Venäjän tähti ei ole yhtä kirkas kuin Yhdysvaltojen tai Kiinan, mutta se on uudelleen taivaalla merkiksi siitä, että Venäjällä on kapasiteettia toimia itsenäisesti kansainvälisen politiikan kentillä.

Euroopan unioni

Euroopan unionilla on nyt 27 jäsenvaltiota. Brexit vei Englannin mennessään, ja se on yhtenäistänyt EU:ta mutta myös heikentänyt sitä arvaamattomalla tavalla. Sotatoimien alkaminen Euroopassa vei mukanaan myös Saksan johtoaseman. Lisäksi on muistissa, kuinka nimenomaan Saksaan suuntautuneet valtavat pakolaisvirrat vuonna 2015 mursivat Angela Merkelin arvovallan. Saksan halvan energian saanti tyssäsi lopulta Nord Stream -putkien räjäytykseen. Autoteollisuus, joka on ollut Saksan viennin jalokivi, on menettänyt melkein kokonaan Venäjän markkinat ja joutuu koko ajan kovenevaan kilpailuun Yhdysvaltojen markkinoilla. Saksan sisäpoliittinen tilanne on myös jännittynyt. Juutalaisvastaisuus nostaa taas päätään, ja oppositiossa oleva AfD-puolue on noussut merkittäväksi poliittiseksi voimaksi myös liittotasolla.

Ranskan presidentti Macron on ollut vaikeuksissa sisäpolitiikassaan, ja se on vienyt häneltä arvovaltaa myös kansainvälisissä yhteyksissä. Ranskan aloitteellisuus on hävinnyt kuvasta lähes kokonaan, ja tämä tietää sitä, että vaikka Euroopan unioni on kriisissä ollut verraten yhtenäinen, niin se on erittäin heikko poliittisesti, eikä sen uskottavuus sotilaallisissa yhteyksissä ole kovinkaan vahva.

Eurooppa ilman johtotähteä on antanut useille EU:n jäsenmaille mahdollisuuksia profiloitua omissa intresseissään. Puola on primus inter pares. Enkä nyt viittaa Puolan oikeusvaltio-ongelmiin. Puolalla on nimittäin isot intressit Valko-Venäjällä ja Ukrainassa. Näissä valtioissa on entisiä Puolan maita yhä jäänteenä Hitlerin ja Stalinin vuonna 1939 sopiman jaon jäljiltä. Puola ei nyt ole näitä alueita vaatimassa itselleen, mutta Puolalla on erinomaisen suuri intressi nähdä oman vaikutusvaltansa kasvavan noissa valtioissa. Tähän tarkoitukseen ja Venäjän-vastaisen politiikan uskottavuuden takia Puolasta on tullut merkittävä sotilasmahti Euroopassa. Kun Saksa ja Ranska esittivät Puolalle, että se voisi olla Englannin jälkeen yksi kolmesta suuresta EU:ssa, niin Puola kieltäytyi tästä kunnianosoituksesta ja priorisoi poliittista ja sotilaallista liikkumavapauttaan.

Samoin Unkari ja Slovakia ovat asettaneet etusijalle omia kansallisia etujaan yhteisen EU-politiikan kustannuksella. Yleisestikin voidaan sanoa, että EU:n pakotepolitiikka on vaikeuttanut useiden EU-maiden talouden hoitoa. Hallituksilla on vaikeuksia puolustaa Brysselin EU-politiikkaa taantuman vallatessa lännen markkinoita.

Suomesta on tullut Nato-maa. Suomen yleinen mielipide kääntyi Nato-myönteiseksi hyvin nopealla tempolla Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Lisäksi Venäjä niputti Georgian, Ukrainan, Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydet yhteen, mikä vaikutti Suomen ja Ruotsin valtiojohdon kantoihin. Venäjä katsoi, että Suomi ja Ruotsi tulisivat joka tapauksessa kriisissä tai sodassa linjautumaan lännen leiriin, joten niputtaminen siinä suhteessa oli faktan huomioon ottamista. Suomi tulee lisäksi tekemään sotilassopimuksen (DCA-sopimuksen) Yhdysvaltojen kanssa, mikä koskee ilmavoimien osalta ehkä Rovaniemeä ja laivaston osalta Upinniemeä. Tämä on poliittinen ja sotilaallinen sopimus, ja sen turvallisuusaspektin luonne ratkaistaan sitten, kun Venäjä on tuonut vastavoimaa Suomen itärajalle. Tuleeko siitä vuorovaikutukseen perustuva raja kahden suvereenin valtion kesken, vai tuleeko siitä maiden välinen etulinja eli nykykielellä ”line of contact”, joka naulaa Suomen statuksen lännen sotilaalliseksi etuvartioasemaksi. Suomi on konjunktuurien vanki ja se on otettava huomioon politiikassamme.

Ruotsin kansainvälinen asema on romahtanut merkittävästi, ja maa odottaa vielä pääsyä Naton jäseneksi. Suomen kannalta Ruotsin jäsenyys on kuitenkin huomattava sotilaallisen yhteistyön sarka.

Euroopan unioni on myös laajentamassa vaikutuspiiriään Balkanille, Ukrainaan sekä Moldovaan. Nato pyrkii myös saamaan Ukrainan ja Moldovan jäsenikseen. Saadaanko tästä kaikesta yleinen sota Eurooppaan, jää nähtäväksi.

Euroopan unionin lipussa on paljon tähtiä, mutta ne tuikkivat nyt aika himmeästi.

Artikkeli julkaistaan erikoislähettiläs Heikki Talvitien luvalla.