Kristuksen kirkastuksen kirkko, kellotapuli ja Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkko Kizhin saarellaon ehkä tunnetuin kohde Karjalan tasavallassa. Lähde Creative Commons, lisenssi CC-BY-SA 4.0

Historia Kannanotot Nostot

Karjalaisten kasteen 800-vuotisjuhla: Journalismia vai disinfoa?

Sakari Linden / 12.8.2026

Ilta-Sanomien toimittaja Arja Paananen kirjoittaa Venäjän presidentin Vladimir Putinin hyväksyneen syyskuussa 2021 Venäjän hallituksen ehdotuksen karjalaisten kastamisen ja kristinuskoon kääntymisen 800-vuotisjuhlan viettämisestä vuonna 2027 (IS 3.8.2026) .

Paanasen mielestä on sensaatiomaista, että ”karjalaisten elämä näyttää kiinnostavan Putinia nyt niin, että hän on määrännyt laajan Venäjän kaikki hallinnolliset alueet juhlimaan karjalaisten kastetta”.

Ilta-Sanomien toimittaja kertoo jutun alussa sinänsä asiallisesti, kuinka juhlavuoden juhlamitali on jo suunniteltu ja sen juhlatoimikunta pitää kokouksiaan. Muutoin kirjoituksesta kuitenkin paistaa läpi syvä asenteellisuus. Kurkijoen kirkkokin kunnostetaan hänen mielestään väärin.

Paananen ei ajattele, että karjalaisten kasteen 800-vuotisjuhla olisi merkittävä kunnianosoitus ja valtavan näkyvyyden lähde suomalaisten läheisimmälle sukulaiskansalle. Sen sijaan hänen mielestään karjalaisten juhlavuodessa on kyse syvästä pahuudesta, katalasta juonesta ja loppumattomasta sarjasta epäonnistumisia.

Karjalan historiaa Paananen käsittelee pintapuolisesti ja yksipuolisesti. Häneltä puuttuu kyky tai tahto peilata idän poliittista ja kulttuurista vaikutusta länteen ja lännen valtaan ja vaikutukseen Suomessa.

Karjala imperialismin alla, mutta Suomi ei?

Paananen haastattelee Venäjän historiallisia ja uskonnollisia myyttejä tutkinutta emeritusprofessori Jukka Korpelaa, jonka mukaan karjalaisten kasteen 800-vuotisjuhla on ”Moskovan imperialismia mitä puhtaimmillaan”. Itä-Suomen yliopiston yliopistonlehtorin Kati Parppein mukaan ”tällä Karjalan kastamisjuhlalla paalutetaan ”pyhän Venäjän” rajoja. Näin saadaan omittua karjalaiset historialliseksi osaksi niin kutsuttua ”venäläistä maailmaa”.

Myös Korpela kertoo, että ”tämän tarinan avulla ulotetaan Moskovan vanha, alkuperäinen valta alueille, missä se ei mitenkään ole voinut tuolloin olla”.

Merkittävä osa Paanasen kritiikkiä karjalaisten kasteen 800-vuotisjuhlia kohtaan liittyykin siihen, että hänen mukaansa 1200-luvun Novgorod, jonka kanssa karjalaiset olivat liittoutuneet, ei ole sama kuin nykyinen Venäjä.

”Silloisella Moskovalla ruhtinaineen ei ollut Karjalan kanssa vielä mitään tekemistä. Moskova alisti Novgorodin valtansa alle lopullisesti vasta vuonna 1478.”

Kysymys nykyisen Venäjän ja Novgorodin historiallisesta yhteydestä menee melkoiseksi hiustenhalkomiseksi, jos sitä tarkastelee muinaisten Venäjän alueen ruhtinaskuntien vallanperimyshistorian kautta. Tosiasia on kuten Paananen kirjoittaa, että Moskova valloitti Novgorodin 1400-luvun lopussa. Rusin valtakunta oli kuitenkin löyhä kokonaisuus ruhtinaskuntia, jotka olivat läheisesti yhteydessä toisiinsa.

Vanhojen venäläisten kronikoiden mukaan Venäjän alueita vuoteen 1598 hallinneen hallitsijadynastian perusti Rurik, joka saapui Laatokalle vuonna 862. Rurikin pojanpoika Svjatoslav I puolestaan jakoi Rusin valtakunnan poikiensa kesken tavalla, jossa Jaropolk siirtyi hallitsemaan Kiovaa, Oleg drevljaanien maata ja Vladimir Novgorodia.

Myös tieto siitä, että Novgorodin ruhtinaan Andrein kuoltua vuonna 1304 kilpailua Novgorodin hallinnasta käytiin Tverin ruhtinaan Mikaelin sekä Moskovan ruhtinaan Jurin kesken, korostaa Novgorodin ja Moskovan välistä pitkää ja läheistä kanssakäymistä.

Paanasen jutusta herää kysymys, että jos hänen mielestä Moskovaa pääkaupunkinaan pitävällä Venäjällä ei ole legitimiteettiä pitää Karjalaa osana omaa valtioyhteyttään, niin onko hänellä toive liittää Venäjälle nykyään kuuluvia alueita omaan tai toiseen valtioyhteyteen?

Suomella ei ole virallisia tai avoimia aluekiistoja Venäjän kanssa ja nykyiset valtionrajat on vahvistettu Pariisin rauhansopimuksella vuonna 1947. Pyrkiikö Paananen antamaan painetta Suomen ulkopoliittiselle johdolle aluekiistan luomiseksi Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin?

Paananen epäilee jutussa karjalaisten kastamiseen liittyvän tiedon todenperäisyyttä. Hän tuo ilmi tiedon perustuvan Laurentiuksen kronikkaan vuodelta 1377, samoin kuin sen, että novgorodilaisten omissa kronikoissa kasteesta ei ole mainintaa.

Paananen kirjoittaa: ”Korpelan mukaan kertomus karjalaisten joukkokasteesta vuonna 1227 on osa muinaisen Venäjän tarinaa, jota on rakennettu pikemminkin kaunokirjallisin perustein kuin tosiasioihin pohjautuen”.

Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenin kertoo Paanasen jutussa Suomen ortodoksisen kirkon kunnioittavan Laurentiuksen kronikkaan merkittyä mainintaa karjalaisten kastamisesta. Edesmennyt Itä-Suomen yliopiston Karjalan historiaan perehtynyt professori Heikki Kirkinen viittaa myös Laurentiuksen kronikkaan lähteenä karjalaisten kastamiselle vuonna 1227 kirjassaan ”Karjala idän kulttuuripiirissä” (1963).

Kirkinen valottaa kirjassaan myös Paanasen sivuuttamaa geopoliittista tilannetta, joka sai Novgorodin ruhtinaan Jaroslavin aloittamaan karjalaisten kastamisen:

”Kun saksalaiset ja tanskalaiset olivat valloittaneet Baltian ja kun Ruotsi pyrki lännen kirkon mukana laajentamaan vaikutusaluettaan Hämeestä itään päin, oli luonnollista, että myös Novgorod riensi turvaamaan intressinsä Suomen suunnalla.”

Samoihin aikoihin lännen edetessä Baltiassa ja Suomessa paavi lähetti tammikuussa 1227 Rusin valtakunnan (Venäjän) ruhtinaille kirjeen, jossa kehotti heitä kääntymään lännen katoliseen uskoon. Tämä sai aikaan Novgorodissa vastareaktion, mikä osaltaan todennäköisesti johti myös karjalaisten käännyttämiseen kesällä 1227. Saman talven aikana Novgorodin ruhtinas Jaroslav Vsevolodinpoika hyökkäsi Novgorodista meren yli Hämeeseen, valloitti koko Hämeen ja sai runsaan sotasaaliin. Hän kuitenkin palasi Novgorodiin eikä kyennyt pysyvästi alistamaan Hämettä.

Lännen paineen voidaan katsoa vaikuttaneen paitsi karjalaisten kastamiseen, niin myös kehityskulkuun, jossa Karjala siirtyi löyhästä liittosuhteesta kohti suorempaa valtioyhteyttä Novgorodin kanssa.

Ruotsalaisen historiantutkijan Wilhelm Carlgrenin mukaan Ruotsi ja Suomen piispa olivat valmiit valloitukseen, joka olisi saattanut sekä hämäläiset että karjalaiset lännen valtapiiriin, taannut Ruotsille idän kauppatien herruuden ja taivuttanut Novgorodin lännen ehtoihin. Vuonna 1240 alkoikin lännen suuri hyökkäys Novgorodin kimppuun sekä Ruotsista että Baltian suunnalta.

Hyökkäys huipentui ruotsalaisten, varsinaissuomalaisten, hämäläisten ja norjalaisten häviöön novgorodilaisia ja karjalaisia vastaan Nevalla heinäkuussa 1240 sekä saksalaisen ritarikunnan häviöön Peipsijärven jäällä huhtikuussa 1242.

Lännen ”hyväntahtoinen” ja idän ”pahantahtoinen” vaikutus Karjalaan?

Paananen kirjoittaa, että ”Karjala oli 1200-luvun alussa harvaan asuttua ja vaikeasti kuljettavaa seutua. Ihmiset kunnioittivat luontoa ja palvoivat luonnonjumaliaan”. Hän jatkaa, että ” Karjala säilyi silti vielä vuosisatojen ajan pääosin pakanallisena ja ”jakamattomana” seutuna Ruotsin ja Novgorodin
välissä”.

Jää epäselväksi, kritisoiko Paananen Karjalan kristillistämistä. Nimenomaan lännen eteneminen ristiretkien muodossa Baltiassa ja Suomessa sai aikaan sen, että Karjalassa alkoi säännöllinen kristinuskon julistus ja kristillinen kulttuuri alkoi levitä yhä laajemmalle Karjalassa. Novgorod ei kuitenkaan Kirkisen mukaan yleensä ollut niin innokas käännytyksessä kuin länsi, ja Karjalassa kristillinen näkemys muokkasi hyvin hitaasti entisiä uskomuksia ja näkemyksiä.

Kritisoiko Paananen siis myös lännen kirkon kristinuskon levittämistä pakanallisille seuduille Baltiassa ja Suomessa sekä länsivaltojen poliittisen vallan levittämistä kyseisille alueilla? Vai kritisoiko hän kaksoisstandardien suojista ainoastaan ortodoksisen uskon sekä Novgorodin vallan levittämistä Karjalaan?

Tietääkö Paananen, että vuonna 1236 hämäläiset nousivat kapinaan piispa Tuomaan johtamaa Suomen kirkkoa sekä Ruotsin ylivaltaa vastaan, kuten myös virolaiset saksalaisia kalparitareita vastaan?

Paananen ei lähde kiistämään Karjalan historiallista kuulumista itäiseen poliittiseen, kulttuuriseen ja kirkolliseen yhteyteen. Siihen ei hänellä olisi mahdollisuuksiakaan historiallisten faktojen pohjalta. Suomensukuisten kansojen asuttamien alueiden halki kulki useita kauppareittejä Laatokan rannoilta Volgalle ja Kaspianmeren suuntaan.

Novgorodin taloudellinen, poliittinen ja kulttuurillinen vaikutusalue laajeni pohjoisessa ja koillisessa huomattavasti 1000-luvulta 1200-luvulle edettäessä. Laaja ”vepsäläis-karjalainen” alue kuului jo 1100-luvun alkupuolella Novgorodin etupiiriin.

Karjala liittyi Novgorodiin vähittäisen kehityksen tuloksena, laajasti itsenäisenä ja omavaraisena alueena. Venäläiset tutkijat katsovat karjalaisten maksaneen veroa Novgorodille jo viikinkiajalta lähtien ja liittyneen silloin Pohjois-Venäjänmuiden suomensukuisten kansojen tavoin Novgorodin valtioon. Suomalaiset tutkijat puolestaan katsovat karjalaisten olleen itsenäisiä, joskin usein liitossa Novgorodin kanssa vuoteen 1278 asti, jolloin Novgorod alisti Karjalan ylivaltaansa.

Karjalaan kohdistunutta läntistä painetta Paananen kuvailee kaunopuheisesti seuraavasti: ”Lännestä Karjalaan pyrki nykyisen Suomen alueen kautta roomalaiskatolilaisia vaikutteita”. Ilmaisutapa on hyvin vahvasti läntistä vaikutusta valkopesevä, myös karjalaisten näkökulmasta. Tähän liittyen Heikki Kirkinen kirjoittaa seuraavasti:

”Varhaisimmat kirjalliset tiedot karjalaisten politiikasta osoittavat, että karjalaiset katsoivat päävihollisten uhkaavan heitä lännestä. Sikäli kuin heistä on tietoja, he taistelivat säännöllisesti ’idän puolella’ hämäläisiä ja ruotsalaisia vastaan. Asenne ei ole voinut syntyä hetkellisesti, vaan sen takana täytyy olla pitkä kehitys.”

Suomen ja Venäjän alueen itämerensuomalaisten heimojen väliset suhteet eivät olleet vajaa tuhat vuotta sitten hyvät. Venäläiset kronikat mainitsevat karjalaiset ensimmäisen kerran vuonna 1143, jolloin he tekivät sotaretken Hämeeseen, mutta kärsivät tappion ja pakenivat. Karjalaisten sotaretki oli ilmeisesti vastaus hämäläisten edellisenä vuonna Karjalaan suuntautuneeseen hävitysretkeen.

Myös muut suomalaisten sukulaiskansat nykyisen Venäjän alueella pitivät länttä suurimpana vihollisena itselleen. Novgorodin joukot yhdessä vatjalaisten kanssa torjuivat vuonna 1149 hämäläisten hyökkäyksen Vatjaan.

Novgorodin joukot tekivät vuonna 1186 sotaretken Hämeeseen ja toivat mukanaan paljon saalista. Karjalaiset hyökkäsivät vuonna 1187 Ruotsiin tuhoten kauppakaupunki Sigtunan. 1300-luvun lopulla syntynyt Eerikin kronikka viittaa selvästi karjalaisiin hyökkäyksen suorittajina, kun taas myöhemmissä ruotsalaisissa kronikoissa hyökkääjiksi mainitaan ”pakanat”.

Inkerin alue on todennäköisesti kuulunut Staraja Ladogan linnoituksen mukana Novgorodin etupiiriin 1100-luvun alkupuolelta lähtien. Inkeriläiset taistelivat karjalaisten kanssa Novgorodin puolella hämäläisiä vastaan vuonna 1228.

Niin tai näin, aina väärinpäin?

Paanasen haastattelema Korpela pelottelee lukijoita sillä, että ”Karjalan ottaminen mukaan Moskovan propagandaan on melko nuorta ja siten vihamielistä nimenomaan Suomea kohtaan”. Korpelan mukaan ”meneillään on sama prosessi kuin Kiovassa”.

Korpela tai Paananen eivät kuitenkaan anna yhtä ainutta pätevää perustelua sille, miksi karjalaisten kasteen 800-vuotisjuhlan järjestäminen olisi vihamielistä Suomea kohtaan. Onko sellaista Venäjän olemassa olevien rajojen ”paaluttaminen”? Mikäli näin on, niin Paanasen linja on separatismia Venäjällä rohkaiseva.

Paananen haastattelee jutussaan myös Vilnassa sijaitsevan European Humanities University -yliopiston tutkijaa Ilja Solomeshchia. Tutkijan mukaan ”venäläisessä historiantutkimuksessa muotoutui jo 1700- ja 1800-luvuilla kertomus, jonka mukaan karjalaiset ovat vuosisatojen ajan taistelleet rinta rinnan venäläisten kanssa ulkoista aggressiota vastaan” ja ”nykyinen kertomus jatkaa tätä linjaa, jonka mukaan ’Karjala on Venäjän etuvartio’”.

Kuten tässä jutussa on osoitettu, ovat karjalaiset taistelleet venäläisten kanssa rinta rinnan, esimerkiksi voittoisassa taistelussa Nevalla vuonna 1240.

Mitä taas tulee Karjalan asemaan Venäjän etuvartiona, kritisoiko Paananen Suomen asemaa lännen etuvartiona? Kritisoiko hän kansanedustaja Jani Kokon (sd) kuvailua Suomesta ”lännen etuvartiona idän barbariaa vastaan”? Kritisoiko hän Uuno Kailaan Rajalla-runon sisältöä? Ja kritisoiko hän Naton eteentyönnettyjen maajoukkojen saapumista Lappiin?

Paananen kuvaa artikkelillaan ehkä tahtomattaankin yhtymäkohtia nykyajan Suomen lähialueiden geopoliittisen tilanteen ja karjalaisten kastamiseen johtaneen kehityskulun välillä.

Aivan kuten 1200-luvulla, länsi etenee myös nyt, pyrkii ottamaan lujaan otteeseensa Baltian ja Suomen ja valmistautuu sotaan Venäjää vastaan. Nyt, aivan kuten 1200-luvulla, lännen aiheuttamat toimet aiheuttavat Venäjältä vastareaktion. 1200-luvulla kehityskulku johti useisiin yhteenottoihin. Vielä on epäselvää, leviääkö Ukrainan sota Itämeren alueelle.

Paanasen jutun yksisilmäisyydestä ja kaksoisstandardeista näkee hyvin, kuinka Suomi on palannut Ruotsin valtakunnan aikaiseen rooliinsa, kuten myös nykyinen Euroopan parlamentin suomalainen jäsen Mika Aaltola totesi vuonna 2022 julkaistussa kolumnissaan (MT 28.12.2022).

Jutusta aistii hengen, että itsenäistä Suomea ei enää ole. Suomi on olennainen osa kollektiivista länttä EU- ja Nato-sateenvarjon alla. Venäjä on lännen eli samalla myös suomalaisten yhteinen vihollinen. Omaa leiriä eli länttä ei sovi kritisoida.

Paanasen jutusta saa käsityksen, että tekeepä Venäjä mitä tahansa, aina löytyy sopiva kriittinen näkökulma. Mikäli Venäjä vaikenisi alueensa suomensukuisista kansoista, se olisi ongelmallista. Kun Venäjä antaa merkittävällä kunnianosoituksella myös valtavan määrän näkyvyyttä suomalaisten läheisimmälle sukukansalle, löytyy siitäkin ainoastaan kritisoitavaa.

 

Otsikkokuva: Kizhin kirkko, lähde: Wikimedia Commons, lisenssi CC-BY-SA 4.0

Kuvat tekstissä:

1) Vladimir Putinin ja Karjalan tasavallan vt. johtajan Artur Artur Parfentšikovin työneuvottelu Petroskoissa. Lähde: Creative Commons, lisenssi CCO 1.00.

2) Rurik ja hänen veljensä saapuvat Laatokankaupunkiin. Apollinari Vasnetsovin (1856–1933) maalaus. Lähde: Crative Vommons, lisenssi CCO 1.0.

3) Karjala-asuinen nainen ja kannel. Lähde Wikimedia Commons, lisenssi CC-BY-SA 4.0

Tags: , , , , , , , , ,

17 kommenttia julkaisuun “Karjalaisten kasteen 800-vuotisjuhla: Journalismia vai disinfoa?”

  1. Kiitos valaisevasta katsauksesta!

    Korpela itse kirjoittaa kirjassaan ”Muinais-Venäjän myytti” (2023):

    ”Venäläinen argumentaatio ei noudata länsimaista rationaliteettia. Tällä on syvä perusta siinä menneisyydessä, jossa skolastiikka, renessanssi ja valistus eivät koskaan juurtuneet venäläiseen ajatteluun. Venäläinen argumentaatio tukeutuu mystiseen retoriikkaan, jossa opista luodaan visioita tähän päivään. Ne ovat aitoja argumentteja eivätkä mieleltään järkkyneen yksilön harhoja tai kieron politiikan sumuverhoja ja tekosyitä todellisille, kyynisille perusteluille.”

    Olen samaa mieltä tässä, mutta Korpela ei taida olla enää samaa mieltä itsensä kanssa, kun näkee Venäjän rajojen sisällä tapahtuvassa ortodoksisen uskonnon juhlimisessa imperialistisia ja kyynisiä tavoitteita. Itse ajattelen, että juhlimisessa kyse voi olla paitsi hengellisestä tapahtumasta, myös valtion yhtenäisyyden vahvistamisesta yhteisen uskonnon avulla. Onko se imperialistista?

    Lännessä ajatellaan henkseleitä paukutellen, että renessanssin ja valistuksen ansiosta lännessä pääsi syntymään y k s i lö, mutta idässä ei. Idässä yhteisö on edelleen koko kulttuurin perusta, ei yksilö. (Juuri osui muuten silmään tutkimus, jossa todettiin, että yhteisöllisissä oloissa elävät ihmiset voivat paremmin kuin yksilön oikeuksiin keskittyneissä yhteiskunnissa.)

    Venäläisessä filosofiassa yhteisöllisyys (’sobornost’) tarkoittaa nimenomaan hengellistä yhteyttä, joka pitää yhteisön koossa ja estää sitä ajautumasta sekasortoon (’raskol’).

    ’Venäläinen maailma’, ’ruskii mir’, ulottuu venäläisen katsannon mukaan kaikkialle, missä on venäjänkielisiä ja ortodoksiuskoisia ihmisiä.

    Lännessä otetaan usein tämä käsite kirjaimellisesti, ikää kuin Venäjä olisi hyökkäämässä kaikkialle, jossa on venäläisiä, ja valtaamassa alueet. Kuitenkaan sitä ei pitäisi ottaa niin konkreettisesti. Venäläinen ortodoksinen usko on eräänlaista ”näkymätöntä energiaa”, joka leviää siihen uskovien ihmisten mukana. Sitä sekulaarin maailmankuvan omaavien tiedeihmisten on vaikea käsittää.

    1. ”Lännessä ajatellaan henkseleitä paukutellen, että renessanssin ja valistuksen ansiosta lännessä pääsi syntymään y k s i lö, mutta idässä ei. Idässä yhteisö on edelleen koko kulttuurin perusta, ei yksilö. (Juuri osui muuten silmään tutkimus, jossa todettiin, että yhteisöllisissä oloissa elävät ihmiset voivat paremmin kuin yksilön oikeuksiin keskittyneissä yhteiskunnissa.)”

      Liekö tarvetta ”pyörän keksimisestä uudelleen”, sillä onhan lukematon määrä kansainvälisiä tutkimuksia, joissa on todettu ihmisen olevn laumaeläin.

    2. Kiitos valaisevasta, tieteelliset kriteeritkin täyttävästä analyysistä, Sisko Akanvirta. – Olipa oikea kommenttien kommentti !
      Yksilö-yhteisöllisyys vastakohdan kautta nähtynä venäläisessä maailmankuvassa avaruus ainakin ajattelun tasolla näyttää olevan laajempi. Liekö niin että se johtaa myös korkeammalle intellektuaaliselle tasolle. Länsitiedemies ei ehkä näe asiaa niin, vaan pysyttelee vain silmin todennettavissa faktoissa. -Kuoleman jälkeen seinä on edessä.
      Tuo yksilö-yhteisöllisyysvastakohta saa minut myös ajattelemaan, lähteekö yhteisöllisyyteen pohjautuvassa maassa kehittynyt ajattelukin enemmän yleisestä yksityiskohtaan kuin yksityiskohdasta yleiseen? Omasta kokemuksesta voin sanoa että vaikka tavoite on sama mutta se että lähestyy asioita yleisestä yksityiskohtiin aiheuttaa usein konfliktia, koska vastapuoli ei ymmärrä tai ei muista, että sinne Roomaan on monta tietä.

      1. Kiitos paljon palautteesta!

        Tästä maailmankuvien erosta lännen ja idän välillä puhutaan liian vähän. Se aiheuttaa väärinymmärryksiä poliittisessa keskustelussa, monesti tahallisiakin, ja näkyy myös toimittajien tuotteissa.

  2. Aleksi Okkonen politiikasta.fi verkkolehden kirja-arviossaan Jaakko Laakson kirjasta kirjoittaa: ”Punaisen takapirun henkilöönkäyvä vastaanotto kertoo enemmän sotaan valmistautuvan Suomen poliittisesta ilmapiiristä kuin arvioidusta teoksesta”. Samoin kaikki ns. valtamedian ulkopolitiikkaa sivuava sisältö piirtää rintamalinjoja, rakentaa vastakkainasettelua ja toistaa väitteitä Venäjän ja Kiinan kataluudesta ja laajentumishaluista. Se on tiedon välittämistä vain harvoin, mutta esittää aina sellaisen kuvan maailmasta, jossa kaikki hyvä on täällä meillä ja kaikki paha pääasiassa Venäjällä. Se on noiden juttujen funktio. Se että ne julkaistaan milloin uutisen, analyysin tai ties minkä syväluotaavan artikkelin nimellä asiantuntijalausuntoineen, on kaikki vain viestin piiloagendan vaikuttavuuden lisäämiseksi. Se, joka tuon piiloagendan näkee, ei muuta näekään, koska muuta ei ole.

    1. Kävin lukemassa Paanasen jutun ja huomasin, että hän ei ole näköjään lukenut Korpelan kirjaa ”Muinais-Venäjän myytti”, koska kirjoittaa:

      ”Yleisen historiankäsityksen mukaan Kiovan Rus -nimellä tunnettu muinainen valtakunta oli kuitenkin Ukrainaa eikä Putinin edustamaa ’Moskovan Venäjää’ ollut vielä edes olemassa.”

      Kiovan Rus olisi ollut Ukrainaa?!

      Jukka Korpela kirjoittaa kirjassaan, että varhaiskeskiajalla ei ollut vielä valtiollisia keskittymiä, vaan oli ”vain väestöjä ja niiden päällä ameebamaisia valtaverkostoja”. Korpelan mukaan Kiovan Rus oli tällainen aikansa valtakompleksi, eikä se ollut sen enempää ”Venäjä” kuin ”Ukrainakaan”.

      Se mikä tuota Kiovan Rusin vaikutuspiirissä olevaa itäslaavilaista väestöä alkoi yhdistää, oli ymmärtääkseni ortodoksinen usko. Korjatkaa jos olen väärässä.

      1. Jukka Korpela historioitsijana on tietenkin oikeassa. Hän tarkoittanee sitä, että tuohon aikaan 800-luvulla ”valtiot” eivät vielä olleet sellaisia selkeitä kokonaisuuksia kuin nykyään.

        Propagandisti Paananen taas on selkeästi väärässä. Laittakaa esimerkiksi ChatGPT:hen vaikkapa kysymys: ”Milloin valtion Ukraina nimi esiintyi ensi kerran historiassa?”. Saatte vastauksen, että Ukrainan nimi esiintyi ensimmäisen kerran v. 1187. silloinkaan se ei ollut mikään valtio, vaan Ipatijevin kronikassa (Hypatian Codex) mainittu eräs alue nyky-Ukrainan alueella.

        Sana Ukraina siis on yli 800 vuotta vanha, mutta Ukrainan nykyinen valtio syntyi vasta paljon myöhemmin.

        Noin siis mikäli uskomme ChatGPT:tä.

        1. Niin, sana ukraina tarkoittaa kirjaimellisesti rajamaata, joka on kaukana vallan keskuksista.

          Korpela: ”Tällä slaavilaisella sanalla suurimmat keskukset (Krakova, Moskova) ovat kutsuneet kaukaisia alueita ja niiden monimuotoisia ja epämääräisiä asukkaita eri puolilla. Läntisessä maailmassa samanlaisia alueita on kutsuttu termeillä ’marca’ ja ’Mark. Näillä ei siis ole ollut mitään suhdetta kyseisen alueen väestöön, sen kulttuuriin ja identiteetteihin. Jossain mielessä ’ukraina’ oli jo 1600-luvulla olemassa käsitteenä, mutta silloinkaan mikään ihmisryhmä ei kutsunut itseään ukrainalaisiksi’.”

  3. Suomen ja suomalaisten ns. ryssäviha on median levittämää propagandaa. Tavallisten ihmisten kesken ei edes puhuta asiasta. Poliittinen johto, Stubb, tekee kaikkensa miellyttääkseen länttä ja Israelia. Tähän on saatava muutos aikaan mahdollisimman pian, muuten Suomi ajautuu pohjamutiin. Muutoksella tarkoitan Suomen johdon täyttä muutosta eli henkilövaihdoksia.

    1. Niinhän se on media levittämää propagandaa, mutta minun kokemusten ja huomioiden mukaan propaganda on uponnut kansaan ilman pienintäkään epäilystä. Oletan kuitenkin, että kansa on melko oikeudentuntoista, mutta kun Venäjä on saatu näyttämään epäoikeudenmukaisesti käyttäytyvältä niljakkeelta, niin lopputulos on mitä on.

      Kaikki puolueetkin ovat saman ryssävihan vallassa. Ovatko ne sitä ylempien tahojen paineessa (puoluejohtajat, ministerit, presidentti) vai koska olettavat äänestäjienkin olevan, varmaan molemmista syistä. Tuskin kaikki kansanedustajat ovat niin tietämättömiä Ukrainan kriisin taustoista ja Suomen edusta kuin näyttävät olevan, tai sitten oikeasti ovat. Perinteinen russofobia toki vaikuttaa taustalla kaikissa ryhmissä.

  4. Kuinka tuosta Jukka Korpelastakin on saatu tehtyä propagandisti, kun ei se aikaisemmin tuntunut yleisestä mielipiteestä juuri piittaavan. On kehnoa imperialismia, kun valtio vahvistettujen rajojensa sisällä juhlistaa jotain tuollaista. Jos tuo on malliesimerkki, voimme olla rauhallisin mielin. Oman artikkelin paikka olisi sen imperialismin pohtiminen, jonka edessä Suomikin on painanut päänsä ja on nyt vailla minkäänlaista omaa tahtoa. Yhteinen tahto kuitenkin on ja se kuuluu, että Venäjälle olisi saatava länsimielinen, lännelle alamainen hallinto ja koko Venäjä mielellään pilkottava pienempiin, (lännelle) helpommin hallittaviin osiin. Ainoastaan kun käsitys pahasta Venäjästä ja kerrassaan hyvästä läntisestä maailmasta on saatu iskostettua ihmisten päihin ja erityisesti tunteisiin, voidaan tuollaista roskaa kastamisen 800 vuotisjuhlasta imperialismina kirjoittaa.
    Kuten Sakari Lindènkin pohtii, koko juttu kertoo enemmän Paanasesta ja hengenheimolaisistaan kuin Venäjästä.

    Kuten

    1. ”Kuten Sakari Lindènkin pohtii, koko juttu kertoo enemmän Paanasesta ja hengenheimolaisistaan kuin Venäjästä.”
      Lindenin artikkeli tuo mielestäni esille juuri Suomessa vallitsevan ristiriidan oman kulttuurin tuntemisessa ja uskontojen kunnioituksen puutteesta . Venäjällä kastamisen 800 vuotisjuhla on osa ortodoksikirkon ja uskonnon vahvistumista Venäjällä. Karjalaisten kastamisen vuosijuhlan soisi herättävän suomalaiset muistamaan kansalliseepos Kalevalasta tuttua karjalaisuusyhteyttämme.
      Meidän ei tarvitse palata vanhaan ja vanhoihin perinteisiin muutoin kuin etsiä niistä, miten niissä Jumalallinen on esitetty, ovat Rudolf Steinerin kehotus koko ihmiskunnalle.
      Nyt kun maailmanjärjestys on muuttumassa, Jumalallisen kysymys ja merkitys kasvaa.

  5. Onpa mielenkiintoinen ja oivaltava analyysi historian kytkeytymisestä tähän päivään. Suomen kansa on aivopesun uhri. Nekin, jotka muutoin suhtautuisivat venäläisiin ilman rasistista russofobiaa, ovat alkaneet vihata Venäjää propagandan seurauksena, mikä on tietysti ollut propagandistien tarkoituskin.

    Kymmeniä ja satoja vuosia sitten voimakkaana Venäjä-vastaisuuden vaikuttimena oli etenkin katolinen kirkko, mutta jossain vaiheessa ilmeisesti myös luterilainen kirkko. Yhteiskunnat ovat maallistuneet, mutta luullakseni katolilaisuus vaikuttaa edelleen Venäjä-vihaa lisäävästi. Oheinen artikkeli on esimerkki siitä, että myös jopa muotoluterilainen Suomi käyttää uskontoa politiikan vipuvartena.

    Sanotaan, että brittien Venäjä-kaunat ulottuvat 500 vuoden taakse. Tuskin heidän kaunansa uskonnosta ovat saaneet alkunsa vai ovatko. Onko Saksan nykyisellä Venäjä-vihalla yhtymäkohtia Hitlerin Saksan ideologioiden kanssa vai haluaako Saksa vain kostaa WW2:n tappionsa? Yhdysvaltojen motiivit liittynevät joka tapauksessa vain globaaliin hallintaan ja Venäjän luonnonvaroihin. Mitkä ovat Suomen Venäjä-vihan motiivit?

    1. Saksan Venäjä-vihasta ei mielestäni voida puhua samalla , toisin sanoen tunteen tasolla kuin mistä suomalaisten ryssävihasta on kyse. Saksan nykyinen sotapropaganda liikkuu enemmänkin tämänhetkisen kansleri Merzin kytköksessä Black Rock- globalistit-EU-NATO-USA ja US-Imperiumin tuhoutumista estävänä toimintana.

Vastaa