Ilta-Sanomien toimittaja Arja Paananen kirjoittaa Venäjän presidentin Vladimir Putinin hyväksyneen syyskuussa 2021 Venäjän hallituksen ehdotuksen karjalaisten kastamisen ja kristinuskoon kääntymisen 800-vuotisjuhlan viettämisestä vuonna 2027 (IS 3.8.2026) .
Paanasen mielestä on sensaatiomaista, että ”karjalaisten elämä näyttää kiinnostavan Putinia nyt niin, että hän on määrännyt laajan Venäjän kaikki hallinnolliset alueet juhlimaan karjalaisten kastetta”.
Ilta-Sanomien toimittaja kertoo jutun alussa sinänsä asiallisesti, kuinka juhlavuoden juhlamitali on jo suunniteltu ja sen juhlatoimikunta pitää kokouksiaan. Muutoin kirjoituksesta kuitenkin paistaa läpi syvä asenteellisuus. Kurkijoen kirkkokin kunnostetaan hänen mielestään väärin.
Paananen ei ajattele, että karjalaisten kasteen 800-vuotisjuhla olisi merkittävä kunnianosoitus ja valtavan näkyvyyden lähde suomalaisten läheisimmälle sukulaiskansalle. Sen sijaan hänen mielestään karjalaisten juhlavuodessa on kyse syvästä pahuudesta, katalasta juonesta ja loppumattomasta sarjasta epäonnistumisia.
Karjalan historiaa Paananen käsittelee pintapuolisesti ja yksipuolisesti. Häneltä puuttuu kyky tai tahto peilata idän poliittista ja kulttuurista vaikutusta länteen ja lännen valtaan ja vaikutukseen Suomessa.
Karjala imperialismin alla, mutta Suomi ei?
Paananen haastattelee Venäjän historiallisia ja uskonnollisia myyttejä tutkinutta emeritusprofessori Jukka Korpelaa, jonka mukaan karjalaisten kasteen 800-vuotisjuhla on ”Moskovan imperialismia mitä puhtaimmillaan”. Itä-Suomen yliopiston yliopistonlehtorin Kati Parppein mukaan ”tällä Karjalan kastamisjuhlalla paalutetaan ”pyhän Venäjän” rajoja. Näin saadaan omittua karjalaiset historialliseksi osaksi niin kutsuttua ”venäläistä maailmaa”.
Myös Korpela kertoo, että ”tämän tarinan avulla ulotetaan Moskovan vanha, alkuperäinen valta alueille, missä se ei mitenkään ole voinut tuolloin olla”.
Merkittävä osa Paanasen kritiikkiä karjalaisten kasteen 800-vuotisjuhlia kohtaan liittyykin siihen, että hänen mukaansa 1200-luvun Novgorod, jonka kanssa karjalaiset olivat liittoutuneet, ei ole sama kuin nykyinen Venäjä.
”Silloisella Moskovalla ruhtinaineen ei ollut Karjalan kanssa vielä mitään tekemistä. Moskova alisti Novgorodin valtansa alle lopullisesti vasta vuonna 1478.”
Kysymys nykyisen Venäjän ja Novgorodin historiallisesta yhteydestä menee melkoiseksi hiustenhalkomiseksi, jos sitä tarkastelee muinaisten Venäjän alueen ruhtinaskuntien vallanperimyshistorian kautta. Tosiasia on kuten Paananen kirjoittaa, että Moskova valloitti Novgorodin 1400-luvun lopussa. Rusin valtakunta oli kuitenkin löyhä kokonaisuus ruhtinaskuntia, jotka olivat läheisesti yhteydessä toisiinsa.
Vanhojen venäläisten kronikoiden mukaan Venäjän alueita vuoteen 1598 hallinneen hallitsijadynastian perusti Rurik, joka saapui Laatokalle vuonna 862. Rurikin pojanpoika Svjatoslav I puolestaan jakoi Rusin valtakunnan poikiensa kesken tavalla, jossa Jaropolk siirtyi hallitsemaan Kiovaa, Oleg drevljaanien maata ja Vladimir Novgorodia.
Myös tieto siitä, että Novgorodin ruhtinaan Andrein kuoltua vuonna 1304 kilpailua Novgorodin hallinnasta käytiin Tverin ruhtinaan Mikaelin sekä Moskovan ruhtinaan Jurin kesken, korostaa Novgorodin ja Moskovan välistä pitkää ja läheistä kanssakäymistä.
Paanasen jutusta herää kysymys, että jos hänen mielestä Moskovaa pääkaupunkinaan pitävällä Venäjällä ei ole legitimiteettiä pitää Karjalaa osana omaa valtioyhteyttään, niin onko hänellä toive liittää Venäjälle nykyään kuuluvia alueita omaan tai toiseen valtioyhteyteen?
Suomella ei ole virallisia tai avoimia aluekiistoja Venäjän kanssa ja nykyiset valtionrajat on vahvistettu Pariisin rauhansopimuksella vuonna 1947. Pyrkiikö Paananen antamaan painetta Suomen ulkopoliittiselle johdolle aluekiistan luomiseksi Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin?
Paananen epäilee jutussa karjalaisten kastamiseen liittyvän tiedon todenperäisyyttä. Hän tuo ilmi tiedon perustuvan Laurentiuksen kronikkaan vuodelta 1377, samoin kuin sen, että novgorodilaisten omissa kronikoissa kasteesta ei ole mainintaa.
Paananen kirjoittaa: ”Korpelan mukaan kertomus karjalaisten joukkokasteesta vuonna 1227 on osa muinaisen Venäjän tarinaa, jota on rakennettu pikemminkin kaunokirjallisin perustein kuin tosiasioihin pohjautuen”.
Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenin kertoo Paanasen jutussa Suomen ortodoksisen kirkon kunnioittavan Laurentiuksen kronikkaan merkittyä mainintaa karjalaisten kastamisesta. Edesmennyt Itä-Suomen yliopiston Karjalan historiaan perehtynyt professori Heikki Kirkinen viittaa myös Laurentiuksen kronikkaan lähteenä karjalaisten kastamiselle vuonna 1227 kirjassaan ”Karjala idän kulttuuripiirissä” (1963).
Kirkinen valottaa kirjassaan myös Paanasen sivuuttamaa geopoliittista tilannetta, joka sai Novgorodin ruhtinaan Jaroslavin aloittamaan karjalaisten kastamisen:
”Kun saksalaiset ja tanskalaiset olivat valloittaneet Baltian ja kun Ruotsi pyrki lännen kirkon mukana laajentamaan vaikutusaluettaan Hämeestä itään päin, oli luonnollista, että myös Novgorod riensi turvaamaan intressinsä Suomen suunnalla.”
Samoihin aikoihin lännen edetessä Baltiassa ja Suomessa paavi lähetti tammikuussa 1227 Rusin valtakunnan (Venäjän) ruhtinaille kirjeen, jossa kehotti heitä kääntymään lännen katoliseen uskoon. Tämä sai aikaan Novgorodissa vastareaktion, mikä osaltaan todennäköisesti johti myös karjalaisten käännyttämiseen kesällä 1227. Saman talven aikana Novgorodin ruhtinas Jaroslav Vsevolodinpoika hyökkäsi Novgorodista meren yli Hämeeseen, valloitti koko Hämeen ja sai runsaan sotasaaliin. Hän kuitenkin palasi Novgorodiin eikä kyennyt pysyvästi alistamaan Hämettä.
Lännen paineen voidaan katsoa vaikuttaneen paitsi karjalaisten kastamiseen, niin myös kehityskulkuun, jossa Karjala siirtyi löyhästä liittosuhteesta kohti suorempaa valtioyhteyttä Novgorodin kanssa.
Ruotsalaisen historiantutkijan Wilhelm Carlgrenin mukaan Ruotsi ja Suomen piispa olivat valmiit valloitukseen, joka olisi saattanut sekä hämäläiset että karjalaiset lännen valtapiiriin, taannut Ruotsille idän kauppatien herruuden ja taivuttanut Novgorodin lännen ehtoihin. Vuonna 1240 alkoikin lännen suuri hyökkäys Novgorodin kimppuun sekä Ruotsista että Baltian suunnalta.
Hyökkäys huipentui ruotsalaisten, varsinaissuomalaisten, hämäläisten ja norjalaisten häviöön novgorodilaisia ja karjalaisia vastaan Nevalla heinäkuussa 1240 sekä saksalaisen ritarikunnan häviöön Peipsijärven jäällä huhtikuussa 1242.
Lännen ”hyväntahtoinen” ja idän ”pahantahtoinen” vaikutus Karjalaan?
Paananen kirjoittaa, että ”Karjala oli 1200-luvun alussa harvaan asuttua ja vaikeasti kuljettavaa seutua. Ihmiset kunnioittivat luontoa ja palvoivat luonnonjumaliaan”. Hän jatkaa, että ” Karjala säilyi silti vielä vuosisatojen ajan pääosin pakanallisena ja ”jakamattomana” seutuna Ruotsin ja Novgorodin
välissä”.
Jää epäselväksi, kritisoiko Paananen Karjalan kristillistämistä. Nimenomaan lännen eteneminen ristiretkien muodossa Baltiassa ja Suomessa sai aikaan sen, että Karjalassa alkoi säännöllinen kristinuskon julistus ja kristillinen kulttuuri alkoi levitä yhä laajemmalle Karjalassa. Novgorod ei kuitenkaan Kirkisen mukaan yleensä ollut niin innokas käännytyksessä kuin länsi, ja Karjalassa kristillinen näkemys muokkasi hyvin hitaasti entisiä uskomuksia ja näkemyksiä.
Kritisoiko Paananen siis myös lännen kirkon kristinuskon levittämistä pakanallisille seuduille Baltiassa ja Suomessa sekä länsivaltojen poliittisen vallan levittämistä kyseisille alueilla? Vai kritisoiko hän kaksoisstandardien suojista ainoastaan ortodoksisen uskon sekä Novgorodin vallan levittämistä Karjalaan?
Tietääkö Paananen, että vuonna 1236 hämäläiset nousivat kapinaan piispa Tuomaan johtamaa Suomen kirkkoa sekä Ruotsin ylivaltaa vastaan, kuten myös virolaiset saksalaisia kalparitareita vastaan?
Paananen ei lähde kiistämään Karjalan historiallista kuulumista itäiseen poliittiseen, kulttuuriseen ja kirkolliseen yhteyteen. Siihen ei hänellä olisi mahdollisuuksiakaan historiallisten faktojen pohjalta. Suomensukuisten kansojen asuttamien alueiden halki kulki useita kauppareittejä Laatokan rannoilta Volgalle ja Kaspianmeren suuntaan.
Novgorodin taloudellinen, poliittinen ja kulttuurillinen vaikutusalue laajeni pohjoisessa ja koillisessa huomattavasti 1000-luvulta 1200-luvulle edettäessä. Laaja ”vepsäläis-karjalainen” alue kuului jo 1100-luvun alkupuolella Novgorodin etupiiriin.
Karjala liittyi Novgorodiin vähittäisen kehityksen tuloksena, laajasti itsenäisenä ja omavaraisena alueena. Venäläiset tutkijat katsovat karjalaisten maksaneen veroa Novgorodille jo viikinkiajalta lähtien ja liittyneen silloin Pohjois-Venäjänmuiden suomensukuisten kansojen tavoin Novgorodin valtioon. Suomalaiset tutkijat puolestaan katsovat karjalaisten olleen itsenäisiä, joskin usein liitossa Novgorodin kanssa vuoteen 1278 asti, jolloin Novgorod alisti Karjalan ylivaltaansa.
Karjalaan kohdistunutta läntistä painetta Paananen kuvailee kaunopuheisesti seuraavasti: ”Lännestä Karjalaan pyrki nykyisen Suomen alueen kautta roomalaiskatolilaisia vaikutteita”. Ilmaisutapa on hyvin vahvasti läntistä vaikutusta valkopesevä, myös karjalaisten näkökulmasta. Tähän liittyen Heikki Kirkinen kirjoittaa seuraavasti:
”Varhaisimmat kirjalliset tiedot karjalaisten politiikasta osoittavat, että karjalaiset katsoivat päävihollisten uhkaavan heitä lännestä. Sikäli kuin heistä on tietoja, he taistelivat säännöllisesti ’idän puolella’ hämäläisiä ja ruotsalaisia vastaan. Asenne ei ole voinut syntyä hetkellisesti, vaan sen takana täytyy olla pitkä kehitys.”
Suomen ja Venäjän alueen itämerensuomalaisten heimojen väliset suhteet eivät olleet vajaa tuhat vuotta sitten hyvät. Venäläiset kronikat mainitsevat karjalaiset ensimmäisen kerran vuonna 1143, jolloin he tekivät sotaretken Hämeeseen, mutta kärsivät tappion ja pakenivat. Karjalaisten sotaretki oli ilmeisesti vastaus hämäläisten edellisenä vuonna Karjalaan suuntautuneeseen hävitysretkeen.
Myös muut suomalaisten sukulaiskansat nykyisen Venäjän alueella pitivät länttä suurimpana vihollisena itselleen. Novgorodin joukot yhdessä vatjalaisten kanssa torjuivat vuonna 1149 hämäläisten hyökkäyksen Vatjaan.
Novgorodin joukot tekivät vuonna 1186 sotaretken Hämeeseen ja toivat mukanaan paljon saalista. Karjalaiset hyökkäsivät vuonna 1187 Ruotsiin tuhoten kauppakaupunki Sigtunan. 1300-luvun lopulla syntynyt Eerikin kronikka viittaa selvästi karjalaisiin hyökkäyksen suorittajina, kun taas myöhemmissä ruotsalaisissa kronikoissa hyökkääjiksi mainitaan ”pakanat”.
Inkerin alue on todennäköisesti kuulunut Staraja Ladogan linnoituksen mukana Novgorodin etupiiriin 1100-luvun alkupuolelta lähtien. Inkeriläiset taistelivat karjalaisten kanssa Novgorodin puolella hämäläisiä vastaan vuonna 1228.
Niin tai näin, aina väärinpäin?
Paanasen haastattelema Korpela pelottelee lukijoita sillä, että ”Karjalan ottaminen mukaan Moskovan propagandaan on melko nuorta ja siten vihamielistä nimenomaan Suomea kohtaan”. Korpelan mukaan ”meneillään on sama prosessi kuin Kiovassa”.
Korpela tai Paananen eivät kuitenkaan anna yhtä ainutta pätevää perustelua sille, miksi karjalaisten kasteen 800-vuotisjuhlan järjestäminen olisi vihamielistä Suomea kohtaan. Onko sellaista Venäjän olemassa olevien rajojen ”paaluttaminen”? Mikäli näin on, niin Paanasen linja on separatismia Venäjällä rohkaiseva.
Paananen haastattelee jutussaan myös Vilnassa sijaitsevan European Humanities University -yliopiston tutkijaa Ilja Solomeshchia. Tutkijan mukaan ”venäläisessä historiantutkimuksessa muotoutui jo 1700- ja 1800-luvuilla kertomus, jonka mukaan karjalaiset ovat vuosisatojen ajan taistelleet rinta rinnan venäläisten kanssa ulkoista aggressiota vastaan” ja ”nykyinen kertomus jatkaa tätä linjaa, jonka mukaan ’Karjala on Venäjän etuvartio’”.
Kuten tässä jutussa on osoitettu, ovat karjalaiset taistelleet venäläisten kanssa rinta rinnan, esimerkiksi voittoisassa taistelussa Nevalla vuonna 1240.
Mitä taas tulee Karjalan asemaan Venäjän etuvartiona, kritisoiko Paananen Suomen asemaa lännen etuvartiona? Kritisoiko hän kansanedustaja Jani Kokon (sd) kuvailua Suomesta ”lännen etuvartiona idän barbariaa vastaan”? Kritisoiko hän Uuno Kailaan Rajalla-runon sisältöä? Ja kritisoiko hän Naton eteentyönnettyjen maajoukkojen saapumista Lappiin?
Paananen kuvaa artikkelillaan ehkä tahtomattaankin yhtymäkohtia nykyajan Suomen lähialueiden geopoliittisen tilanteen ja karjalaisten kastamiseen johtaneen kehityskulun välillä.
Aivan kuten 1200-luvulla, länsi etenee myös nyt, pyrkii ottamaan lujaan otteeseensa Baltian ja Suomen ja valmistautuu sotaan Venäjää vastaan. Nyt, aivan kuten 1200-luvulla, lännen aiheuttamat toimet aiheuttavat Venäjältä vastareaktion. 1200-luvulla kehityskulku johti useisiin yhteenottoihin. Vielä on epäselvää, leviääkö Ukrainan sota Itämeren alueelle.
Paanasen jutun yksisilmäisyydestä ja kaksoisstandardeista näkee hyvin, kuinka Suomi on palannut Ruotsin valtakunnan aikaiseen rooliinsa, kuten myös nykyinen Euroopan parlamentin suomalainen jäsen Mika Aaltola totesi vuonna 2022 julkaistussa kolumnissaan (MT 28.12.2022).
Jutusta aistii hengen, että itsenäistä Suomea ei enää ole. Suomi on olennainen osa kollektiivista länttä EU- ja Nato-sateenvarjon alla. Venäjä on lännen eli samalla myös suomalaisten yhteinen vihollinen. Omaa leiriä eli länttä ei sovi kritisoida.
Paanasen jutusta saa käsityksen, että tekeepä Venäjä mitä tahansa, aina löytyy sopiva kriittinen näkökulma. Mikäli Venäjä vaikenisi alueensa suomensukuisista kansoista, se olisi ongelmallista. Kun Venäjä antaa merkittävällä kunnianosoituksella myös valtavan määrän näkyvyyttä suomalaisten läheisimmälle sukukansalle, löytyy siitäkin ainoastaan kritisoitavaa.
Otsikkokuva: Kizhin kirkko, lähde: Wikimedia Commons, lisenssi CC-BY-SA 4.0
Kuvat tekstissä:
1) Vladimir Putinin ja Karjalan tasavallan vt. johtajan Artur Artur Parfentšikovin työneuvottelu Petroskoissa. Lähde: Creative Commons, lisenssi CCO 1.00.
2) Rurik ja hänen veljensä saapuvat Laatokankaupunkiin. Apollinari Vasnetsovin (1856–1933) maalaus. Lähde: Crative Vommons, lisenssi CCO 1.0.
3) Karjala-asuinen nainen ja kannel. Lähde Wikimedia Commons, lisenssi CC-BY-SA 4.0