Jo vuonna 1986 ilmestyneessä kirjassaan ”Käännekohdat Suomen historiassa” professori Heikki Ylikangas toteaa talvisodan syttymisestä mm. seuraavaa: ”Olisiko siis talvisota voitu välttää? Harvaan menneisyyden kohtalokkaaseen käänteeseen on tarjolla yhtä vahvoin perustein tyrkytettyä myönteistä vastausta kuin on tähän ´jossitteluun´. Jos Suomi olisi suostunut aluevaihtoihin tai jos Moskova olisi käytellyt ultimaatumia, mitään sotaa tuskin olisi koettu.”
Ylikangas ilmoittaa kuitenkin heti perään varaumansa, että ”maamme hallituksen, johtavien piirien, itse asiassa koko kansan olisi täytynyt olla toisenlaisia kuin ne todellisuudessa olivat”. Siis tarkoittaen, että heiltä puuttui edellytykset nähdä asiat realistisesti sekä asioiden yhteys laajemmassa geopoliittisessa kontekstissa.
Ylikankaan johtopäätökset ovat paitsi tässä kysymyksessä muutenkin mitä tulee talvi- ja jatkosotaan kestäneet ja kestävät edelleen. Aiheen niiden esille nostamiseksi aiheutti eräs kirja mistä lyhyesti seuraavassa. Ennen sitä kannattaa huomata Ylikankaan havainto, että johtavien piirien ja kansan olisi pitänyt olla toisenlaisia. Tästä nimittäin pääsemme suoraan nykypäivään missä hallitus ja valtakerrostumat samoin kuin kansa ovat uudelleen maalanneet itsensä venäjävihan nurkkaan, josta ne eivät löydä ulospääsyä ja joka on käymässä Suomelle paitsi kalliiksi myös itsetuhoisan vaaralliseksi.
Rentola poimii todisteaineistonsa selektiivisesti
Kirja, joka antoi aiheen tarkastella talvisodan alkua taas kerran oli professori Kimmo Rentolan ”Stalin ja Suomen kohtalo”, joka julkaistiin vuonna 2016. Se oli kirjakaupassa esillä englanniksi käännettynä. Tietäen, että englanniksi harvoin käännetään mitään painavaa tutkimusta vaan pääasiassa russofobista propagandaa, piti tarkistaa, että oliko tässäkin tapauksessa näin. Ja olihan se. Kirja on kirjoitettu noudattaen menetelmää, jolle on vakiintunut englanninkielinen käsite ”lying by omission”. Eli ”valehtelu näyttöä sivuuttamalla”.
Poimimalla todisteaineistoa selektiivisesti oman narratiivin ympärille ei suoranaisesti tarvitse valehdella, mutta asiat saadaan käännetyksi ylösalaisin halutulla tavalla. Ei ole yllätys, että Rentola esiintyy Helsingin Sanomien kolumnistina, jossa ”kellertävillä tiikerinsilmillään” varustetun demoni Stalinin osaa nykypäivänä esittää demoni Putin.
Rentolan kirjaa ei ole tarpeen laajemmin käsitellä tässä, riittää kun toteaa, että sen lähdeaineistossa ei ole ainuttakaan Ylikankaan teosta eikä myöskään ainuttakaan viitettä Paasikiven muistelmiin tai päiväkirjoihin. Jättämällä näin pois keskeisimmät tutkimuksen lähteet on paljon helpompi muokata kertomus itselleen sopivaksi. Viitettä ei myöskään ole K.A Fagerholmin muistelmiin, jotka vaikkakaan eivät edusta tutkimusta sinänsä, sisältävät valaisevia mainintoja sota-ajan asioista.
Fagerholm esimerkiksi mainitsee erikseen Eljas Erkon, Väinö Tannerin ja A.K Cajanderin, joita yhdisti yksi ominaisuus. He eivät olleet soveliaita hoitamaan ulkopolitiikkaa. Mielenkiintoista, ottaen huomioon, ettei Fagerholmilla ollut mitään näitä herroja vastaan sinänsä. Hän toteaa vain, että ulkopolitiikka ei selvästikään ollut heidän vahvuutensa.
Ja kun Rentolakin vakiintuneeseen tapaan nostaa esille demokratian säilymisen Suomessa, Fagerholm tekee selkoa siitä, kuinka hän edes ministerinä ei saanut mitään tietoa siitä, kuinka Suomi ja Saksa yhdessä valmistelivat hyökkäystä Venäjälle. Sosialidemokraatit olivat vain päiviä ennen jatkosotaa päättävissä elimissään vahvistaneet kantansa pyrkimykselle pysyä erillään tulevasta suursodasta. Siis samalla kun heidän puheenjohtajansa muun puolueen selän takana oli mukana sotaan lähtöä tukemassa.
Sama tilanne vallitsi Fagerholmin mukaan ennen talvisotaa. Vain pieni sisäpiiri tiesi, että Neuvosto-Venäjä oli jo vuonna 1938 yhteydessä Suomen hallitukseen yrittäessään varautua Saksan hyökkäyksen varalta. Suomi ei toiminut demokratian tavoin, vaan maata johti juntta, ei sotilasjuntta mutta poliittis-sotilaallinen juntta.
Mutta on Rentolan kirjassa siellä täällä osuviakin havaintoja. Vaikka Rentola vastoin Fagerholmin kantaa pitää lähtöä jatkosotaan ja Saksan ”kelkkaan” helppona ja ”yleisen mielipiteen pääosin hyväksymänä”, hän havaitsee, kuinka uuden sodan nimeksi oli alkuun annettu ”kesäsota”. Kun kesä ei sitten riittänytkään nimeksi vaihtui jatkosota. Mikä sekin oli propagandistinen käsite, koska kyseessä oli erillinen ja uusi sota. Mutta kesäsota sen piti olla, koska johtoporras oli niin voitonvarma.
Jos viileää harkintaa olisi käytetty niin kuin sosialidemokraatit olivat aikoneet, olisi voitu nojata länsivaltojen tukeen haettaessa korjauksia talvisodan rauhanehtohin. Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt totesi Teheranissa Stalinille joulukuussa 1943 tämän halutessa säilyttää talvisodan rajat, että ”Suomi tyytynee niihin mutta se havittelee vielä Viipuria”. ”Se on mahdotonta” vastasi Stalin. Siis kaiken jälkeen. Mutta ei mahdotonta lainkaan, jos Suomi olisi pysynyt irti liitosta Saksan kanssa. Mutta siihen mentiin, kuten Ylikangas on selvittänyt, koska oli varma usko Saksan voittoon.
Rentola tarkastelee historiaa samalla tavalla kuin EU:n komissio. Se katsoi Saksan ja Neuvostoliiton yhdessä aiheuttaneen toisen maailmansodan tekemällä hyökkäämättömyyssopimuksen vuonna 1939. Rentola ja komissio unohtavat kokonaan mitä oli tapahtunut vuosien 1934-39 välisenä aikana, kun Neuvosto-Venäjä oli yrittänyt rakentaa liittoutumaa Saksan laajentumissunnitelmia vastaan. Rentola kirjassaan aloittaa suoraan sodan alulla vuonna 1939 ja ohittaa kaikki edeltävät tapahtumat lyhyellä maininnalla.
Kunnia kuuluu J.K.Paasikivelle, joka teki parhaansa puutteellisin valtuuksin
On aiheellista tehdä kunniaa sille, jolle kunnia kuuluu eli J.K. Paasikivelle, joka vaikkakin puutteellisin valtuuksin yritti parhaansa neuvotteluissa ja myös selosti ja kuvasi, missä puitteissa ne käytiin.
Seuraavat otteet ovat kirjasta ”Toimintani Moskovassa I-II”, 1958. Uutena teoksesta otettiin useita painoksia, mutta sen jälkeen on ollut hiljaista. Liian painavaa tekstiä ja nykyoloihin kiusallista valtapiireille.
”Syksyllä 1939 Stalin oli neuvotteluissamme kahdeksasta kokouksesta läsnä seitsemässä. Ollessani Suomen lähettiläänä Moskovassa (välirauhan aikana) olin hänen luonaan ainoastaan yhden kerran”.
”Stalin otti innokkaasti osaa neuvotteluihin, nousi toisinaan ylös ja käveli edestakaisin seuraten kuitenkin tarkasti keskustelua”. ”Hän teki voimakkaan ja harkitsevan sekä asiallisen miehen vaikutuksen, puhui lyhyesti ja selvästi ja ymmärsi huumoria, mikä muuten käykin ilmi hänen julkaistuista puheistaan ja kirjoituksistaan…Minuun hän ei tehnyt epämiellyttävää vaikutusta.”
Aivan erilainen kuva Stalinista syntyy Rentolan luoman ”kellertävillä tiikerinsilmillään” alati Suomea vaanivan despootin kuvauksen perusteella. Sama Rentolan kuvaus toisintuu kulttuuripuolella Pirkko Saision teoksessa ”Suliko” joka on olevinaan syväsukellus Stalinin psyykeen. Näin tutkimus- ja kulttuuriväki jälleen kerran yhdistävät voimansa pitääkseen Suomen samassa venäjävihan häkissä, johon se oli sulkenut itsensä jo 1920-30 -luvuilla. Juuri tämä johti Ylikankaan havaintoon, että kansa olisi pitänyt vaihtaa, jotta sopimukseen olisi voitu päästä.
Myös Molotovista Paasikivi antaa asiallisen kuvauksen. ”Molotovia, jonka luona myöhemmin jouduin käymään monilukuisia kertoja, hänen vihamiehensä aikoinaan kutsuivat ”uutteraksi keskinkertaisuudeksi”… mutta ei tarvitse paljon keskustella hänen kanssaan havaitakseen tällaisen väitteen täysin perättömäksi…Hän oli ankaran työteliäs, mieskohtaisessa esiintymisessään vaatimaton; puheissaan asiallinen ja lyhytsanainen eikä fraaseja rakastava. Hän on harras venäläinen patriootti, jonka sydämessä – marxilaisten ennakkoluulojen paksun kuoren alla – on suuri rakkaus synnyinmaahan…Siis Venäjän suurvallan tyypillinen ja lahjakas edustaja. Minulle hän oli aina mieskohtaisesti kohtelias ja ystävällinen, mutta neuvotteluissa vaikea ja jyrkkä.”
Ennen neuvotteluja Paasikivi tapaa Yhdysvaltain lähettilään Laurence Steinhardtin. Hän on optimistinen: ”Suomen asia on hyvällä kannalla”. Molotov oli vastannut Steinhardtille Neuvosto-Venäjän vaatimusten olevan kohtuullisia. ”Päästään kyllä sopimukseen jos Suomen hallitus asettuu järkevälle kannalle.” ”Myös Ruotsin, Norjan ja Tanskan hallitukset tukivat meitä diplomaattisesti.”
Ensimmäinen kokous kahdeksasta alkaa: ”Keskustelu sekä nyt että myöhemmin tapahtui ”vapaasti”. Vuoropuhelu kulki ilman muodollisuuksia. Usein tutkittiin yhdessä pöydällä olevia karttoja, jolloin myös aiheutui vilkasta sananvaihtoa.” Emme tarkemmin tienneet, minkälaisia venäläisten ehdotukset olivat. Minulla ei ollut valtuutta ehdottaa mitään konkreettista, lukuun ottamatta keskustelua kolmesta pienestä Suomenlahden saaresta.”
”Venäläisillä oli kolme eri ”linjaa”. Ensiksi samanlainen keskinäinen avunantosopimus kuin Baltian valtioiden kanssa tehty. Siitä Stalin luopui lyhyen keskustelun jälkeen ja siirtyi toiselle linjalle: rajotettuun Suomenlahden yhteistä puolustamista tarkoittavaan ”paikalliseen sopimukseen”. Kun sitäkään emme hyväksyneet, hän jätti sen ja esitti kolmantena ehdotuksena tukikohdan Hangosta sekä rajan siirtämisen kannaksella ynnä Petsamossa. Illalla lähetin sähkeen Helsinkiin.”
”Pelkäättekö Suomen hyökkäävän kimpuunne” Paasikivi kysyy Stalinilta ja Molotovilta. ”Emme pelkää hyökkäystä Suomen taholta. Pelkäämme provokaatiota kolmannen vallan taholta”, vastaa Molotov. Stalin: ”Meidän täytyyy voida sulkea pääsy Suomenlahdelle. Ellei Leningradiin johtava väylä kulkisi teidän rannikkoanne pitkin, ei meidän olisi lainkaan syytä ottaa esille koko kysymystä”. ”Meripuolustuksella on sellainen laki, että pääsy lahdelle suljetaan lahden suulla, molemmilla rannikoilla olevien rannikkopatterien ristitulella.” ”Kysytte mikä valta voisi hyökätä kimppuumme ? Englanti tai Saksa”, totesi Stalin.
”Me pyydämme, että etäisyys rajalle tulisi olemaan 70 km. Se on minimivaatimus, eikä Teidän pidä luulla, että olisimme valmiit vähitellen tinkimään vaatimuksestamme….Maantieteelle me emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään. Leningradissa ja sen ympäristössä on väkiluku noin 3 1⁄2 miljoonaa, miltei yhtä suuri kun koko Suomessa. Kun Leningradia ei voi siirtää pois, täytyy rajaa muuttaa kauemmas….Me pyydämme 2 700 km2 ja tarjoamme yli 5 500 km2. Tekeekö mikään muu suurvalta niin ? Ei me olemme ainoat, jotka olemme niin tyhmiä.”
Välihuomautuksena edelliseen todettakoon, että niin kauan kuin hyökkäämättömyyssopimus Saksan kanssa oli voimassa Moskovan lehdistö vältti tarkkaan sanomasta mitään kielteistä Saksasta. Kuitenkin Suomelle Stalin sanoo suoraan, että Saksa on potentiaalinen hyökkääjä samalla kun Englanti oli jo julistanut sodan Saksalle eli Englantia ei varmaankaan pidetty mahdollisena hyökkääjänä enää tässä vaiheessa.
”Sen jälkeen keskustelu siirtyi Petsamoon. Jälleen väiteltiin Petsamon nikkelikonsessiosta”. Stalin: ”Englanti on saanut konsession Petsamon alueelta ja Saksa on sitä koettanut saada. Molempien tarkoituksena on hyökätä Muurmannin kimppuun.”
Paasikivellä ei ole mitään konkreettista minkä voisi tarjota, mutta määrittelee isännille: ”Katsomme Leningradin suojatuksi hyökkäyksiltä mereltä päin Suomenlahden kautta. Me puolustaudumme, jos puolueettomuuttamme loukataan, ja jos se tapahtuisi Neuvostoliittoa vastaan suunnatun hyökkäyksen yhteydessä, joutuisimme automaattisesti sotaan Neuvostoliiton puolustamiseksi.”
”Sovittiin, että neuvotteluja jatkettaisiin Moskovassa lokakuun 20 tai 21 päivänä.”
Erkko kehotti Paasikiveä unohtamaan, että Venäjä on suurvalta
Ja niin neuvotteluja jatkettiin, käytiin välillä Helsingissä ja taas jatkettiin. Tähän väliin mahtuu Erkon kehotus Paasikivelle ”unohtaa, että Venäjä on suurvalta”, josta Paasikivi kirjoituksessaan huomauttaa, että ”oikestaan hänen olisi pitänyt varoittaa: ”Älä unohda, että Venäjä on suurvalta”. Samoin Väinö Tannerin kömpelö huumori kun hän esittäytyy isännille ilmoittamalla ”olen menshevikki”. Paasikivi toteaa: ”Stalin ja Molotov tuskin olivat hyvillään tästä sanasta”. Historioitsjia Michael J. Carley, joka on käynyt lävitse Moskovan arkistot, kertoo kuinka Tanner jo alkuvaiheessa oli joutunut isäntien epäsuosioon; epäsuosio, joka sitten voimakkaasti vahvistui sotien aikana kun Tannerista tuli ainut sosialidemokraatti Euroopassa, jota Saksan johtaja Adolf Hitler halusi kätellä.
Suomessa Paasikiven kokousten välissä käymistä keskusteluista voidaan mainita mm. puolustusministeri Juho Niukkasen kanta: ”Mutta Karjalan kannaksella ei voi tehdä liian suuria luovutuksia. Sota on edullisempi kuin Venäjän vaatimukset. Meillä olisi muuten Tsekkoslovakian kohtalo edessä”. Eli Niukkanen tekee poliitikoille valitettavan tyypillisen analogiapäätelmän, kun ei jaksa ajatella asiaa loppuun asti, ettei mitään analogiaa ole.
Helsingissä Erkko ilmoitti Paasikiven mukaan – ensi kerran – usean ulkovallan taholta teroitetun, että olisi koetettava saada tämä ristiriita Venäjän kanssa sovituksi. Mutta mitään kompromissia ei kuitenkaan ollut laittaa tarjolle. Paasikivi pidettiin muutenkin sisäpiiritiedon ulottumattomissa. Hän ei edes tiennyt, että Venäjä oli jo vuonna 1938 lähestynyt Suomea tavoitteenaan Saksan uhan torjuminen. Eikä Paasikivi myöhemmin saanut tietoa jatkosodan valmisteluista.
Neuvotteluiden loppusuora alkaa
Loppusuora neuvotteluille oli edessä marraskuussa. Niissä tapahtuu vähäistä edistystä, mutta kysymykset tukikohdasta Hangossa sekä rajansiirrosta kannaksella jäävät vaille ratkaisua. Stalin olisi ollut valmis tyytymään johonkin sopivaan saaren Hangon edustalla, mutta Suomen hallitus torjui tämän muutosehdotuksen. Suomen edustajat lähtevät Moskovasta ja Suomi antaa neuvotteluiden raueta sopimatta niiden jatkosta. ”Onnettomuus oli edessä, vaikka sitä ei Suomessa heti käsitetty.”
Paasikivi summaa viittaamalla presidentti Kyösti Kallioon seuraavasti: ”Kallio luki puheensa 26.1.40, jossa hän aikoi sanoa, että neuvostohallitus pyrki neuvotteluissa Suomen kanssa Suomen bolshevisoimiseen. Tähän huomautin, että minä en saanut neuvotteluista sellaista käsitystä, vaan luulen, että olisimme saaneet Neuvostoliiton kanssa aikaan sopimuksen, joka ei olisi johtanut Suomen bolshevisoimiseen.”
”Jos, niin kuin minä luulin, Kremlin päämääränä oli pyrkiä turvaamaan valtakunta Suomen kautta uhkaavalta vaaralta, se ei näin toimiessaan ollut yksin (tarkoittaen, että niin toimivat suurvallat – JN.).
”Olisiko ollut edullisempaa tekemällä myönnytyksiä päästä sopimukseen Neuvostoliiton kanssa ja välttää sota? Suomessa ollaan siitä yleensä kielteisellä kannalla…Omasta puolestani pidin jo neuvottelujen aikana – samoin kuin niiden jälkeen – sopimusten tekemistä meille parempana vaihtoehtona. Tämä käsitykseni on viime vuosien kuluessa yhä vahvistunut…Kuten olemme nähneet, Stalin peräytyi eräistä ehdotuksistaan ja muodosteli jonkin verran toisia. Hangon tukikohdan asemesta hän ehdotti kolmea saarta sekä ankkuripaikkaa Lappohjan satamasta. Päättäen viimeisessä kokouksessa tapahtuneesta keskustelusta näytti Stalinilla edelleen olleen halua sovitteluun siinä asiassa. Karjalan kannaksella joukkomme talvisodassa peräytyivät jotenkin pian raja-alueelta Suvannon-Summan linjalle, mikä osoittaa, että sotilaalliselta kannalta arvostellenkin Kannaksenkin suhteen olisi ollut mahdollista löytääsovitteluratkaisu….Kenraalimajuri Airo oli sitä mieltä, ettei Moskovan rauhakaan vähentänyt puolustusmahdollisuuksiamme.”
Paasikivi jatkaa: ”Ei näytä kuitenkaan luultavalta, että suhteellisen vähäinen rajanmuutos Kannaksella ja tukikohta Hangon luona olisi ollut Suomen valloituksen valmisteluksi venäläisten kannalta välttämätöntä. Tulin neuvotteluissa siihen käsitykseen, että Stalin ei alkuaan ollut päättänyt ryhtyä Suomen valloittamiseen.”… Jos Neuvosto-Venäjä kuitenkin myöhemmin olisi hyökännyt kimppuumme, olisimme sopimuksen avulla voittaneet aikaa ja ehtineet täydentää puutteellisia varustuksiamme sekä kestäneet sodan paremmin kuin talvella 1939-40.”
”Talvisotamme tuotti kyllä meille kunniaa ja mainetta sekä maailman myötätuntoa, mutta se ei estänyt eikä korvannut Moskovan onnetonta rauhaa. Millainen olisi asemamme ollut meistä riippumattoman Saksan – Neuvostoliiton sodan syttyessä ja sen aikana, jos olisimme syksyllä 1939 päässeet sopimukseen Kremlin kanssa? Arvatenkin olisimme jääneet sodan ulkopuolelle, kuten Ruotsi, jos meitä ei olisi loukattu.”
Monet historioitsijat tekevät pääaiheeksi sen, että talvisodan alettua Neuvosto-Venäjä todellakin pyrki laajaan Suomen valtaamiseen. Paasikivi samoin kuin Heikki Ylikangas kuitenkin pitävät erillään sotaa edeltävän asetelman ja itse sodan. Sodalla on syttyessään omat lakinsa.
Paasikivi toivoi sovitteluratkaisua Neuvosto-Venäjän kanssa
Selvennyksenä sanottakoon lopuksi, että pyrkimyksenä tällä kirjoituksella on osoittaa, kuinka Paasikivi piti viisaampana väistää ja löytää sovitteluratkaisu Neuvosto-Venäjän kanssa. Pyrkimyksenä ei ole puolustella Stalinin ryhtymistä sotaan. Tässä on sopiva siteerata uudelleen merkittävää kanadalaistutkijaa Michael J. Carley’ta, joka on saanut valmiiksi Stalinin ulkopolitiikkaa 1934-1941 käsittelevän kolmiosaisen suurteoksensa.
Carley sanoi tunnin mittaisessa keskustelussa ekonomisti Jeffrey Sachsin kanssa, jossa jälkimmäinen halusi paneutua Carleyn tutkimuksiin, että ryhtyminen talvisotaan ei ollut Stalinin politiikassa ”the finest hour” eli upein hetki. Tähän Sachs replikoi, ”ei ollut, mutta eipä ollut Suomenkaan”. ”Eipä niin” hymähti Carley. Sachs tarkoitti siis Suomen joustamattomuutta. Henkilö, joka sanoi suoraan Molotoville, että sodan aloittaminen Suomea vastaan on typerä toimi oli Neuvostoliiton Tukholman suulähettiläs Aleksandra Kollontay. Hänestä Carley kertoo laajemminkin käsitellessään talvisotaa teoksensa kolmannessa osassa peräti noin sadan sivun verran sekä Moskovan, Lontoon että Pariisin näkökulmista.
Aleksandra Kollontayta olisi Suomen paljostakin kiittäminen, mutta ensimmäinen asia, jonka hovihistorioitsijat meillä ja muualla muistavat mainita on, että hän oli jonkinlainen Donna Juanita, vaikka tätä termiä ei käytetäkään.
Carleyn teosta ei ollut Helsingin Yliopiston kirjastossa, hänen ensimmäinen merkkiteoksensa ”1939” löytyy, mutta sekin vain ranskankielisenä. Uuden kolmiosaisen sarjan hinta on suolainen köyhälle yliopistolle puhumattakaan kunnallisista kirjastoista. Määrärahat kun muutenkin tuntuvat suosivan russofobista suuntausta.