Euroopan ja USA:n suhde sotilasliitto Natossa on muuttumassa. Helsingin Sanomat on käsitellyt muutosta kahdessakin viime aikojen pääkirjoituksessaan (28.6.2026 ja 6.7.2026), ja presidentti Alexander Stubbia myöten puhutaan muodostumassa olevasta uudesta Natosta.
Kylmän sodan aikainen Nato oli se alkuperäinen, nykyinen kylmän sodan jälkeinen on saanut nimen ”versio 2.0” ja uusi versio ”Nato 3.0” on nyt syntymässä ja muovautumassa mm. Ankarassa äskettäin pidetyssä sotilasliiton huippukokouksessa.
Mikä Nato sitten on ollut ja mihin suuntaan se on muuttumassa?
Erilaiset käsitykset Naton luonteesta
Eurooppalaisessa keskustelussa Nato esitetään yleensä vain Euroopan ”puolustusliittona”, jonka viides artikla merkitsee sitä, että mahdollisen hyökkäyksen sattuessa kaikki Nato-maat – ennen kaikkea USA ydinaseineen – kiiruhtavat kohteeksi joutuneen maan sotilaalliseksi avuksi.
Euroopassa olevien USA:n tukikohtien katsotaan liittyvän viidennen artiklan mukaiseen puolustukseen. Naton perustamissopimuksen teksti ei mitenkään edellytä automaattista sotilaallista puuttumista, vaan ”kukin sopimuspuoli ryhtyy sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi”. Sanamuoto sisältää myös sen, ettei Nato ryhdy minkäänlaisiin toimenpiteisiin.
Suomessa romanttinen ”muskettisoturinäkemys” – ”Kaikki yhden puolesta, yksi kaikkien puolesta” – on kuitenkin ollut kaiken Nato-keskustelun kyseenalaistamaton kulmakivi.
USA:lla on myös oma näkemyksensä Naton luonteesta. USA:n presidentti Jimmy Carterin turvallisuuspoliittinen erityisavustaja Zbigniew Brzezinski julkaisi vuonna 1997 tärkeän kirjan ”Grand Chessboard”. Sen alaotsikkona oli ”USA:n johtava asema maailmassa ja sen geostrategiset välttämättömät edellytykset”.
Brzezinskin kirja on merkittävä tiivistelmä USA:n silloisen politiikan suunnasta. Sen vaikutus on edelleen selvästi näkyvissä. Kirjassa tarkastellaan Euroopan ja Aasian eli Euraasian geopolitiikkaa ja ennen kaikkea USA:n roolia jo tuolloin selvään Aasian taloudelliseen ja maailmanpoliittiseen vahvistumiseen. Juuri tässä Naton asema on keskeinen:
”Nato ei ole vain USA:n pääasiallinen vaikutuskanava Euroopan asioihin, vaan myös perusta Amerikan poliittisesti kriittiselle sotilaalliselle läsnäololle Länsi-Euroopassa” (s. 49).
Molemmat – sekä Eurooppa että Aasia – ovat USA:lle ratkaisevan tärkeitä:
”Ennen kaikkea, Eurooppa on Amerikan olennainen geopoliittinen sillanpääasema Euraasian mantereella. Eurooppa on geostrategisesti Amerikalle äärimmäisen tärkeä. Toisin kuin Japanissa, Atlantin liittoutuma juurruttaa Amerikan poliittisen vaikutusvallan ja sotilaallisen voiman suoraan Euraasian mantereelle” (s. 57).
”Euroopan laajentuminen merkitsee automaattisesti myös USA:n suoran vaikutusalueen kasvua. Vastaavasti, ilman läheisiä transatlanttisia suhteita, Amerikan johtoasema Euraasiassa hiipuisi nopeasti. Tämä tulisi vakavasti rajoittamaan USA:n kontrollia Atlantin valtamerellä ja sen kykyä projisoida vaikutusta ja voimaa syvemmälle Euraasian mantereelle.
Tilanne ei ole muuttunut. Presidentti Donald Trumpin hallinto jatkaa vakaasti täysin samalla linjalla.
USA:n ulkoministeri Marco Rubio sanoi äskettäin virkistävän suorapuheisesti, että Naton olennainen merkitys USA:lle ovat Euroopassa sijaitsevat tukikohdat. Ne mahdollistavat ”USA:n voimapolitiikan projisoinnin tärkeillä Euroopan lähialueilla”, kuten Keski-Aasiassa, Lähi-Idässä ja Afrikassa.
Ja juuri näinhän asia on. Ilman Euroopan tukikohtia, niiden varastoja, huoltokeskuksia ja sotilassairaaloita, ja niiden kautta kulkeneita tuhansia lentokuljetuksia USA:sta Lähi-Itään, Iranin sota olisi ollut mahdoton. Kuten olisivat olleet mahdottomia myös Afganistanin sota, Libyan sota, Irakin sota tai Jugoslavian sota.
Eurooppalaiselle yleisölle suunnattuja juhlapuheita lukuunottamatta amerikkalaiset Nato-keskustelijat eivät juuri puutu USA:n käytännön osuuteen Euroopan puolustuksessa. Brzezinskille sekä puolustus että pelote tarkoittavat samaa kuin USA:n sotilaallinen läsnäolo Euroopassa.
Rubio ei haastattelussaan lainkaan mainitse Euroopan puolustamista. USA:n näkökulmasta Nato on sen sotilaallinen käsikassara Euroopassa ja sen lähialueilla. USA:n mielestä liittosopimus velvoittaa Euroopan maat osallistumaan ”USA:n voimapolitiikan projisointiin” missä tahansa ja millä tavalla tahansa.
Kumpi näistä kahdesta näkökulmasta on sitten se oikea? Eurooppalaisten näkemys Natosta vain puolustusliittona vai USA:n näkemys, että sopimus sitoo Euroopan maat avustajiksi USA:n varmistaessa omaa hegemoniaansa?
Vastausta kannattaa hakea siitä, mitä on tapahtunut. Neuvostoliiton romahduksen ja Varsovan liiton hajoamisen myötä väitetty tarve varustautua idästä mahdollisesti tulevan hyökkäyksen varalta katosi. Nato ”puolustusliittona” tuli tarpeettomaksi eikä se joutunut koskaan puolustautumaan.
USA on käynyt Euroopassa ja sen lähialueilla tähän mennessä seitsemän sotaa. Näistä kolmessa (Jugoslavia, Libya, Afganistan) Nato on ollut virallisesti mukana.
Nato ei virallisesti osallistunut USA:n ensimmäiseen hyökkäysotaan – Persianlahden sotaan – Irakia vastaan vuonna 1991, vaikka Nato antoikin poliittisen tukensa ja myös osa Nato-maista osallistui sotaan. Vuonna 2003 Ranskan, Saksan ja Belgian vastustuksen takia Nato ei tukenut USA:n hyökkäyssotaa Irakiin, vaikka valtaosa Nato-maista joko osallistui suoraan hyökkäyssotaan tai tuki sotaa muulla tavoin.
Vuoden 2025 kesän hyökkäyssodassa Iraniin ja helmikuussa 2026 alkaneessa Yhdysvaltain ja Israelin hyökkäyksessä Iraniin USA:n tukikohdilla Nato-maissa on ollut merkittävä rooli. Nato ei ole sotaa virallisesti tukenut, mutta ei myöskään vastustanut.
Puhe ”puolustusliitosta” on kuin sadun keisarin uudet vaatteet. Nato on sotakone, jolla USA muiden Nato-maiden tuella pitää yllä valtaansa Euroopassa ja lähialueilla, mutta Euroopan poliitikot teeskentelevät kansojensa tuen säilyttämiseksi, että kyse on Euroopan yhteisestä puolustamisesta.
Äskeisessä Naton huippukokouksessa Ankarassa Naton pääsihteeri Mark Rutte sanoi asian suoraan:
”Nato on olemassa suojaamassa meitä kollektiivisesti mitä hyvänsä vihollista vastaan, olipa se Venäjä tai joku muu, tai terrorismi. Mutta se on myöskin väline, jonka avulla USA käyttää voimaansa kansainvälisellä näyttämöllä, koska koko tämä kampanja Iranissa vaatii, että Nato-liittolaiset osallistuvat positiivisesti tiettyjen perusvaatimusten täyttämiseen käyttäen hyväksi Euroopassa sijaitsevia ydinresursseja, kuten he tekevätkin. Niinpä se asia, että toimimme yhdessä, USA, Eurooppa ja Kanada, on elintärkeä tämän USA-Israel kampanjan menestykselle.”
Rutten mukaan Euroopan Nato on siis mukana myös Iranin sodassa yhdessä USA:n ja Israelin kanssa, vieläpä elintärkeässä roolissa.
Mikä sitten on uusi NATO 3.0?
Muutos on hyvin yksinkertainen: Naton ”eurooppalaistuessa” Eurooppa luopuu teeskentelemästä, että sen tavoitteet Natossa eroavat USA:n tavoitteista. Nato jatkaa edelleen samaa USA:n agressiivista hegemoniapolitiikkaa Euroopassa ja sen lähialueilla, mutta yhä enemmän vain eurooppalaisten voimin ja kustannuksella.
Nato 3.0 ei merkitse USA:n vetäytymistä Euroopasta. USA päästää irti Euroopasta vasta silloin, kun se joutuu luopumaan imperiumistaan ja palaamaan tavalliseksi valtioksi valtioiden joukossa. Naton yhteistä painostus- , rankaisu- ja sotapolitiikkaa kutsutaan myös jatkossa ”Euroopan puolustamiseksi” samasta syystä kuin ennenkin eli äänestäjien hämäämiseksi.
Malliesimerkki on alunperin USA:n masinoima sijaissota Ukrainassa, johon Euroopan maat kenties Britanniaa lukuunottamatta saatiin vastahakoisesti osallisiksi. Sodan vaikutukset juuri Eurooppaan ovat olleet katastrofaaliset, mutta Trump on onnistunut siirtämään ne taitavasti kokonaan Euroopan vastuulle.
”Eurooppalaisen” Nato 3.0:n keskeinen tehtävä on jatkaa USA:n masinoimaa sijaissotaa Venäjää vastaan. Nato 3.0 on muutos agressiivisempaan suuntaan. Puheet ja suunnitelmat kovenevat ja konfliktin laajenemisen mahdollisuus lisääntyy. ”Euroopan puolustamisen” nimissä Eurooppa varustautuu sodan laajentumista varten. Se tekee niin ostamalla uusia aseita ennen muuta USA:sta.
Uusi Nato on entistä tylympi Euroopalle. Toisen maailmansodan jälkeen USA tuki taloudellisesti Euroopan kehitystä vastustaakseen Neuvostoliiton ideologista ja poliittista houkutusta ja luodakseen maksukykyiset markkinat USA:n yrityksille. Se aika on kaukana takanapäin. Nyt USA puristaa irti kaiken hyödyn mitä Euroopasta on saatavissa.
Naton uusi, entistäkin turmiollisempi järjestely on seurausta siitä, että Euroopan ”autonomia” suhteessa USA:han on murentunut niin pitkälle, ettei Trumpin esikuntineen enää tarvitse teeskennellä, että Euroopan maat Natossa ovat ”liittolaisia”. Heitä voi kohdella käskyläisinä, jopa vasalleina. Tämän ei tarvitsisi pitää paikkaansa, mutta valtaosa Euroopan nykyisistä johtajista osoittaa sekä puheillaan että teoillaan arvion olevan täysin oikea.
Mitä Ankaran huippukokouksen jälkeen?
Trump oli Nato-kokouksen juhlavieras, jolle lähes kaikki Euroopan johtajat olivat mielinkielin, Italian pääministeri Giorgia Meloni mielenkiintoisena poikkeuksena.
Huippukokouksen julkilausumassa todettiin Venäjä pääviholliseksi, jota vastaan aiotaan lisätä valmiuksia, mukaanlukien iskut syvälle Venäjälle. Ukrainan katsotaan tukevan transatlanttista turvallisuutta. Siksi sitä tuetaan 70 miljardilla eurolla tänä ja seuraavana vuonna. Trump lupasi Ukrainalle mahdollisuuden aloittaa myös Patriot-ohjusten tuotanto lisenssillä.
Venäjän esittäminen vihollisena ei ole aivan yksinkertaista. Euroopan johtavilla poliitikoilla on ristiriitaisia lyhyen ja pitemmän aikavälin tarpeita. Ukrainan konflikti tarvitsee jatkuakseen välitöntä lisärahoitusta ja sen motivoimiseksi Ukraina pitää voida esittää voitollisena ja Venäjä häviön partaalla. Toisaalta ”Euroopan puolustamisen” laajemman rahoittamisen motivoimiseksi täytyy myös esittää, että Venäjä uhkaa koko Eurooppaa. Näitä kahta tarinaa kerrotaan hieman skitsofrenisesti yhtä aikaa, toki erillään toisistaan.
Natoa sotilaallisesti johtava amerikkalaiskenraali Alexsus G. Grynkewich totesi kesäkuussa tiedustelutietojen osoittavan, ettei Venäjä etsi konfliktia Naton kanssa eikä ole valmistelemassa hyökkäystä Eurooppaan. Tätä ei huippukokouksessa kommentoitu.
Suomessa Naton uusi suuntaus on jo ennakoivasti otettu omaksi. Helsingin Sanomien pääkirjoitus pohti, kuinka Nato voisi käyttää Ukrainaa hyväkseen:
”Ukraina on nopeasti tehnyt itsestään modernin puolustuksen kehityslaboratorion, jossa syntyvät seuraavan sukupolven pitkän kantaman iskukyky ja ohjustorjunta. Kun Eurooppa ottaa suurempaa vastuuta omasta
puolustuksestaan, Ukraina ei ole vain tuen kohde vaan tärkeä osa ratkaisua”. (HS 29.6.2026).
Lehden toimittaja Johan Helin pohtii kolumnissaan 4.7.2026, että ”Suomen kyky iskeä Venäjälle on osa Naton puolustussuunnitelmaa” ja sitä, kuinka Suomen uudet USA:sta ostetut JASSM-ohjukset parantavat Naton iskukykyä Venäjän pohjoisiin kohteisiin. Hän myös siteeraa virolaisia sotilaita ja poliitikkoja, jotka puhuvat avoimesti iskuista syvälle venäläisiin kohteisiin.
Presidentti Stubb on Ranskan kansallispäivänä ollut mukana Pariisissa Ukrainan Volodymyr Zelenskyn, Emmanuel Macronin ja ”halukkaiden koalition” muiden johtajien kanssa vastaanottamassa paraatia, jossa suomalainen joukko-osasto marssi samassa paraatissa ukrainalaisten sotilaiden kanssa.
Mieleen palautuu Suomen kaartin paluulaulun värssy: ”Poikia on haudattu Balkanin santaan, toiselle puolelle Tonavan.”
Rauhallista kesää kaikille – nautitaan rauhasta, kun vielä voimme.